Puutarhan opetuksia, osa n

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää”, muisteli palstanaapurini tänään monelle tuttua lainausta. Kesäkuun puoliväli, ja puutarhatouhut ovat jo nyt vieneet syviin vesiin.

Taimien istutus lähti käyntiin huonosti maaliskuussa. Tomaatit eivät itäneet moneen viikkoon, ja sitten yllätyksekseni nousivat mullasta vain jämähtääkseen pieniksi kitukasvuisiksi sirkkalehdiksi. Moni taimiruukku kuivui, alkoi kasvaa sieniä tai härmää (muistutus itselle: älä enää osta pahvisia taimiruukkuja), joitakin taimia yksinkertaisesti unohdin kasvattaa. Oikeastaan vaikeudet alkoivat jo tammikuussa, kun ajatus palstakaudesta tuntui pelottavan vastenmieliseltä. Ajattelin, että kyllä se siitä vielä mieli muuttuu kun kevät ehtii pidemmälle!

No ei muuttunut. Palstajako yksivuotisilla palstoilla venyi ensin pitkään peltoa peittäneen lumipeitteen vuoksi, sitten viivästyneen lannanlevityksen ja kyntöjärjestelyjen takia. Harmitti. Oli kesäkuun toinen viikko, kun pääsimme vihdoin palstalle hommiin, tonkimaan savista, kovaa maata, joka oli täynnä karhunpään kokoisia juolavehnän juurakkoja (jotka olivat mukavasti ehtineet alkukevään kasvaa ja levitä). Ei kiinnostanut yhtään. Ei yhtään. Joka kerta palstalle mennessä savu nousi korvista, sieltä palatessa joka paikkaa särki. Hetkinen, ei tämän näin pitäisi mennä? Puutarhanhoitohan on harrastus, jotain mitä haluan tehdä, josta nautin, jotain joka opettaa niin paljon, rauhoittaa, maadoittaa, palkitsee, yhdistää luonnon luovuuteen, on ihme! Oli vaikea tasapainoilla kahden todellisuuden välissä: sen mitä halusin ajatella puutarhanhoitoharrastuksestani ja sen, mitä oikeasti ajattelin siitä.

Tämä kevät on ollut raskas, fyysisesti ja henkisesti, enkä ole ainoa. Maailman tilanne ja luonnonmuutos on nostanut pintaan turvattomuutta, vihaisuutta, surua, ja johtanut monet meistä katsomaan sisimpään ja niihin konflikteihin, joita omassa elämässämme ylläpidämme, tietoisesti tai tiedostamatta. Onneksi vastuunotto omasta olemisesta on myös palkitsevaa ja vapauttavaa, mutta on totta, että se vie voimia, ja resurssit eivät ehkä riitä siihen mihin on tottunut. Kuten puutarhanhoitoon. Oli pakko nöyrtyä ja myöntää, että aiempien vuosien ylevät ja innostuneet kokemukset eivät toistuisi samanlaisina tänä vuonna – annoin itselleni luvan luovuttaa. Ei tarvitse mennä, ei tarvitse tehdä, ei tarvitse viljellä. Ei ole pakko.

Kun annoin luvan olla menemättä ja tekemättä, joinakin päivinä tuntui siltä, että ehkä sittenkin teen vähän. Menin ja tein vähän. Toisina päivinä en mennyt. Ajattelin, että en katso kalenteria – se mikä ei ehdi maahan, ei ehdi maahan. Tarvitsen lepoa, ja niin tärkeää kuin puutarhanhoito onkin, se ei palvele ketään eikä mitään jos uuvutan itseni ja patoan itseeni vihaa toimimalla aitojen tarpeideni vastaisesti kuuntelematta itseäni. Oli vaikeaa hyväksyä se, että ehkä palsta jää tänä vuonna retuperälle. Eihän se kuitenkaan niin iso ole, äkkiähän sen kävisi repäisemässä kuntoon. Tarpeideni kuuntelua ja kunnioittamista seurasi epämukavuuden tunne siitä, että voisin olla saamassa upeita kokemuksia sormet mullassa, kokemuksia joista nauttisin vielä pitkälle kesään lisäten kauneutta maailmaan.

Nyt kesäkuun kolmannella viikolla huomaan, miten puutarhanhoito on jälleen opettanut minua. Ei valitsemallani tavalla, ennalta-arvattavasti, vaan tarjoamalla kokemuksen siitä, miten oleellista on päästää irti edellisten kokemusten perusteella itseensä kasaamista odotuksista ja antaa tilaa sille epämukavuudelle, jota irtipäästäminen, ihanteiden saavuttamattomuus aiheuttaa. Antaa kauneudelle lupa olla sitä, mikä on kulloinkin totta – joskus kukkia ja auringonpaistetta, joskus väsynyt ihminen luovuttamassa. Tänään palstalle mennessä olin suunnitellut vain heitteleväni kukkien siemeniä viimeiselle palstaosuudelle, joka kattoi noin kolmasosan viljelyalasta, tekeväni niityn joka kasvaa mitä kasvaa, rikkaruohoja, kukkia tai molempia. Näin matkalla palstanaapurin, jolle kerroin suunnitelmani, ja väsymykseni esiin päästäessäni hän sanoi mielellään kääntävänsä palstani loppuun, olihan hänen palstansa jo hyvällä mallilla! Niinpä kuljimme yhdessä mailleni, hän talikkoa heiluttaen ja minä juuria maasta keräillen, jutellen, yhdessä tehden.

Kiitos. Niin minä ajattelin. Niin minä sanoin. Naapurille ja elämälle, puutarhalle. Kuinka moni meistä, väsyneenä, ärsyyntyneenä, kieltäytyy avusta kun sitä tarjotaan, haluaa uskotella olevansa sittenkin sen verran vedossa, että tekee hommat itse? Puskee väsymystä vielä pidemmälle? ”Minä voin kääntää palstasi loppuun!” Palstanaapurini tarjouksen kuullessani tajusin, että avun vastaanottaminen oli parasta mitä voin maailmalle, itselleni ja läheiselleni tehdä – se ei tee minusta toivotonta nössöä joka ei kykene hoitamaan omia asioitaan (tiedän – kuulostaa hölmöltä – mutta kuinka moni meistä itseasiassa ajattelee jotakuinkin niin kieltäytyessään avusta?), se tekee minusta ihmisen, joka myöntää olevansa väsynyt, ihmisen, joka tunnistaa omat rajansa, ihmisen joka arvostaa itseään ja toista.

Nyt minulla on puutarhapalsta, joka on yhdessä rakennettu. Multa täynnä taimia ja siemeniä, jotka ehkä kasvavat, ehkä eivät. Minulla on läheisempiä, avoimempia ja myötätuntoisempia suhteita palstanaapureihini. Olen yhä väsynyt, mutta en enää näe väsymykseni olevan ristiriidassa puutarhanhoidon kanssa. Olen ylpeä itsestäni. Olen kiitollinen puutarhalle, joka jälleen kerran auttoi minua näkemään, miten elämä kannattelee ja järjestyy kun antaa senhetkisen todellisuuden olla sitä mitä se on. Nuutuneetkin kasvit nousevat usein kohti aurinkoa saadessaan oikeanlaista hoivaa.

Voimia jokaiselle, joka on väsynyt, vihainen, ahdistunut, surullinen tai peloissaan. Voima elää rohkeudessa olla juuri sitä ja kaikkea muuta samanaikaisesti. Väsymykselle ja vaikeille tunteille tilan antaminen, omien tarpeidensa kuuntelu ja kunnioittaminen ajoissa antaa tilaa myös ilolle, nautinnolle ja aidolle yhteydelle, joka syntyy elämän ja ihmisyyden monipuolisuuden hyväksymisestä. Tärkeintä ei ole puutarhanhoito, vaan rakkaus puutarhaan. Silloin puutarhuri todella hoitaa puutarhaa, puutarha puutarhuria, huolimatta siitä mitä ja milloin kasvimaalla tapahtuu.

Joukkovoimaa

Olen vuoden sisään osallistunut kahdesti Julia Cameronin luomaan Artist’s Way -prosessiin, 12 viikon matkaan joka viikottain etenevin askelin johdattaa yhä vapaampaan itseilmaisuun. Ensimmäisellä kerralla lähdin mukaan hieman vastahakoisesti, oikeammin vasta huomatessani, että olin selittänyt kokonaisen tunnin porukkaa kokoavalle ystävälle miksi en usko sen olevan minua varten (varma merkki siitä, että se juurikin on minua varten). Kolmen kuukauden yhteisen matkan päätteeksi, kun joku ryhmästä vilautti mahdollisuutta tehdä prosessi uudelleen jonkin ajan päästä, ajattelin taas, että minä tuskin sitä enää tarvitsen. Toisin kävi. Kun toinen ystävä muutaman kuukauden päästä kokoili porukkaa kasaan, olin heti mukana. Oli selvää, että ei tätä muutosta yksin tehdä.

Mitä ikinä Artist’s Way minulle onkaan tehnyt, se sai minut todella ymmärtämään miten joukossa on voimaa. Muutosvoimaa. Ensimmäisellä kerralla meitä oli neljä, toisella kolme erilaista, eri elämäntilanteessa ja erilaisten luovien tukosten kanssa elävää yksilöä, kaikilla sama kaipuu ja tahto hypätä elämään yhä syvemmin ja vapaammin. Tuntea elämän vahva, luova virtaus itsessämme! Jännitystä, innostusta ja seikkailunhalua täynnä astuimme haavoittuvaisina toistemme vierelle ja sitouduimme yhdessä kulkemaan omaa ja yhteistä polkua kolmeksi kuukaudeksi.

Jaettuun rakenteeseen oman läsnäolonsa tuomalla jokainen meistä sai käyttöönsä paljon suuremman muutosvoiman kuin mihin olisi yksilöllisesti yltänyt. Kun oma prosessi jollain viikolla takkusi, toisen onnistumisten tuoma virtaus ravitsi ja kantoi, innosti ja ylläpiti uskoa muutokseen. Ja toisella viikolla toisinpäin. Yhteisen, jaetun rakenteen luoma tila teki meistä kanssakulkijoita jotka hyötyvät toistensa onnistumisista, mikä kilpailun ja vertailun sijaan innosti kannustamaan, tukemaan ja inspiroitumaan toisistamme.

Jokaisessa ihmisessä on valtavasti luovaa potentiaalia. Mitä kaikkea voisimmekaan saada aikaan yhä inklusiivisempaa joukkovoimaa rakentamalla! Ymmärsin Artist’s Way -prosessissa yhä kirkkaammin sen, miten oleellista rakenteen luominen on joukkovoiman muodostumiselle. Tarvitaan yhteinen, selkeä ja yksinkertainen, tilallinen ja ajallinen rakenne, jossa luovan läsnäolon virta voi muodostua ja kasvaa. Läpinäkyvä yksinkertaisuus on oleellista, jotta osallistujien on mahdollista säilyttää yksilöllisyytensä ja näin ollen aidosti tuoda oma, ainutlaatuinen panoksensa kokonaisuuteen. Kun meillä on rakenne, olemme luoneet tilan, jossa elämän luova älykkyys voi meitä kuljettaa ja ohjata valitsemamme tavoitteen tiellä.

Ihmisen erikoisosaamista on nimenomaan tahdonalainen kyky luoda rakenteita. Miten voisimme oppia luomaan sellaisia rakenteita, joissa jokaisen yksilöllinen luovuus pääsee ravitsemaan kokonaisuutta ja tulee sitä kautta itsekin ravituksi? Rakenteita, joissa yksilöllisyytemme palvelee elämän suurta kokonaisuutta, molempia juhlistaen? Rakenteita, jotka kilpailun, vertailun ja kontrollin sijaan kannustavat toistemme nostamiseen, yhteistyöhön ja yhä suurempaan vapauteen? Rakenteita, joissa on turvallista luottaa oman ainutlaatuisuutensa arvoon kokonaisuuden osana? Rakenteita, joissa on turvallista luottaa elämän valtavaan luovaan älykkyyteen ja kykyymme vastaanottaa sitä informaatiota yksilöllisin tavoin, toisiamme täydentäen?

Moni meistä vaalii yhteyttä luontoon omalla tavallaan, epämuodollisesti itsekseen tai ystävineen, mikä on hienoa ja tärkeää olemista. Moni itsenäisesti luontoyhteydestään nauttiva tuntuu ajattelevan, ettei ryhmämuotoinen luontoyhteysohjaus ole heitä varten – kyllähän minä sen jo osaan! Edellä avatuista syistä haluaisin kuitenkin innostaa kaikki mukaan yhteiseen rakenteeseen luontoyhteyden äärellä – tutkimusmatkalle tilaan, jossa jokainen osallistuja vahvistaa kaikkien mahdollisuutta syvetä yksilöllisissä oivalluksissaan ja kokemuksessaan, jakaa sitä ihmeellistä tilaa, avata ja muodostaa yhteyksiä! Tämä on kutsu uuden oppimisen äärelle, yhteisen voiman äärelle. Antamaan ja vastaanottamaan. Yhdessä olemme enemmän, ja jokainen hyötyy joukkovoimasta myös yksilöllisyydessään.


Tervetuloa osallistumaan kesäkursseilleni Rientolan kansalaisopistoon! Mitähän kaikkea koemmekaan yhdessä, mitä oivallamme, miten uudistumme… Lisätietoa ja ilmoittautumiset tästä. Syksyllä ohjaan Rientolassa 6 viikon prosessimuotoisen kurssin, se vasta mielenkiintoinen matka tuleekin olemaan!

Suosittelen myös Artist’s Way -prosessia kaikille, jotka kokevat oman itseilmaisunsa olevan edes hieman rajoittunutta, elämänilon ja -nautinnon edes hieman tukossa. Ja erityisesti suosittelen lähtemään prosessiin yhdessä ryhmän kanssa – kokoa ystäviä ja lähtekää seikkailuun! (Prosessia varten et tarvitse muuta kuin Cameronin Artist’s Way -kirjan, joita on saatavilla myös kirjastoissa, sekä halua, rohkeutta ja päättäväisyyttä sitoutua oman elämäsi avaamiseen uusille mahdollisuuksille.)

Luonnonmuutos nyt

Osallistuin alkuviikosta Sitran Sivistys+ -hankkeen ja Helsingin yliopiston Kudelma-verkoston järjestämään Ihmiskuvan muutos osana kestävyyskriisin ratkaisua -työpajaan. Parin tunnin työpajassa kiinnitettiin pääosin huomio puhetapaamme, jossa ihminen ja luonto ehkä tahattomastikin erotetaan jatkuvasti toisistaan (ja näin ollen huomaamattakin uusinnetaan kulttuurissamme historiallisesti vahvana elävää oletusta sivistyksestä luonnon vastakohtana), sekä pohdittiin, miten voisimme rakentaa ihmiskuvaa joka huomioi ihmisen olevan osa luontoa, ei sen rinnakkaistoimija.

Luontoyhteysohjaajana sekä luonnosta ja ihmisestä paljon kirjoittaneena pohdin usein, mitä oikeastaan tarkoitan kun puhun luonnosta. Mikä on luonto? Usein puhun ihmisestä luonnon saumattomana osana, mutta myönnän myös tekeväni toistuvasti sen ”kategorisen virheen”, joka työpajassakin useasti mainittiin, eli rinnastan ihmisen ja luonnon toisiinsa. Puhun ihmisestä ja luonnosta kuin ne olisivat saman kategorisen tason toimijoita (kuten esimerkiksi mehu ja juoma, missä edellinen sisältyy jälkimmäiseen).Tiedostan, että tapani puhua luonnosta on ristiriitaisuudessaan hämmentävä, mutta niin on luontokin. Ja ehkä nimenomaan hämmennys on se, mitä loogikalla maailmaa järjestykseen laittava, hallintaan pyrkivä mielemme tarvitsee pystyäkseen ihmisyyden uudenlaiseen hahmottamiseen.

Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Se on paras määritelmä, johon omalla kohdallani olen tullut yrityksissäni kuvata, mitä luonto minulle tarkoittaa. Tiedostan ihmisen olevan luontoa, joka tapahtuu (passiivi tarkoituksellinen), enkä kuitenkaan näe ongelmaa siinä, että puhun ihmisen ja luonnon suhteesta, ihmisestä ja luonnosta erillisinä, aktiivisina toimijoina. Molemmat ovat minulle totta, tapoja katsoa todellisuutta ja sen luonnetta. Samoin kuin valo on luonteeltaan sekä partikkeita että aaltoja paradoksaalisen samanaikaisesti, niin on myös ihminen sekä erottamaton osa luontoa, että siitä eroteltavissa oleva toimija. Kun puhumme ihmiskuvasta on huomioitava, että olemme väkisinkin aina erottelun, filosofian maailmassa. Luonnon osana oleminen on sen sijaan suoran kokemisen aluetta, jossa kuvien on annettava liueta kokonaisuuteen.

Kirjoitin aikoinaan kandidaatin tutkielmani Ingebor Bachmanin loistavan moniulotteisesta Undine geht -teoksesta, sen hienosta tavasta tuoda esiin ihmisjärjen loputon halu kontrolloida, määritellä ja ”sivistää” luonto meissä sen sijaan, että vain antaisi sille kiinnostuneen huomionsa, tilaa, antaisi sen elää todeksi meissä, nauttisi siitä. Saman asian äärellä huomaan olevani edelleen. Ihmiskuvamme kehittyminen ja sen uudelleen määrittely on tärkeää, mutta se itsessään ei merkitse mitään, ellei muutos tapahdu yhteydessä tietoiseen kokemukseemme ihmisyydestä. Mikään, tarkimmin hiottukaan määritelmä itsestämme osana luontoa ei meitä pelasta, ellemme aidosti koe olevamme luonto. Niin tärkeää, oleellista ja monet näkökulmat huomioivaa pohdintaa kuin työpajassa teimmekin, en voinut välttyä kaipaamasta aktiivista, kokemuksellista ulottuvuutta uuteen ihmiskuvaan, sen sisällyttämistä kaiken keskustelun rinnalle. Se on se hyppy uuteen, joka on mielelle käsittämätön ja siksi kiusallisen vaikea, muutos jota mieluummin määritelmiin keskittymällä vältellään kuin toteutetaan. Se on se aidosti uusi ulottuvuus tapaamme olla ja tietää. Jotain, joka ei tottele logiikkaa, jota ei voi etukäteen arvioida, jota ei voi suunnitella. Siis… miten se oikein tehdään?

Ihminen on loogiseen, rakentavaan ajatteluun ja luovuuteen kykenevä, erillinen osa luontoa, sen me jo osaamme. Hyvä me! Mutta mitä on olla luonto? Olemme suuren muutoksen ja mahdollisuuden äärellä. Vaikka se ei meissä tietoisena todellisuutena vielä eläisikään, moni meistä aavistaa sen itsessämme, hienovaraisessa kokemisessa. Niin oleellista kuin ihmiskuvamme laajentaminen onkin, yhtä oleellista on kysyä mitä ihmiskuvan muutos tarkoittaa, nyt, henkilökohtaisesti, minussa? Voinko vastaamisen sijaan antaa kysymyksen kiireettä avata kokemuksessani tilaa luovuudelle, luonnolle näyttäytyä? Uskallammeko olla avoimia uudelle, uteliaita luonnolle, tulla ihmiseksi, joka on tietoisesti tyytyväinen paradoksi? Erottamaton ja erillinen? Määritelty ja hahmoton suhteisuus? Aktiivinen ja passiivinen? Uskaltaako järkevyytemme syntyä uudeksi, kahden liitoksi? Uskallammeko luottaa, että ihmisyyteen, luontouteen kokemuksellisesti syventymällä, siitä kiinnostumalla alkavat myös uudet askeleet näyttäytyä, ajattelu virkistyä? Ratkaisut syntyä? Uskallammeko edetä pistemäisenä karttana, läsnäolevassa vuorovaikutuksessa kanssaluontomme kanssa, kohti hetkestä informaationsa saavaa kokonaisuuden tasapainoista liikettä? Uskallammeko sanoa: jännää, olemme oppimassa jotain uutta, emmekä vielä tiedä miten toimia! Kokeillaan!

Yksilön evoluutiivisen jatkuvuuden mahdollistava tekijä on suhde ympäristöön. Junassa kotimatkalla tuli mieleeni, että miksemme ilmastonmuutoksen sijaan puhuisi luonnonmuutoksesta? Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Ihminen, muu luonto, luonnonmuutos. Ihmisen yhteys luontoon on se saumaton kokemus, josta käsin harmoninen suhteisuus muuhun luontoon voi syntyä, yhteisessä evolutiivisessa liikkeessä. Elämä kutsuu meitä tietoisen paradoksin elämiseen, luovaan ihmeeseen jossa molempi parempi. Jossa ei ole yhtä, ei ole kahta.

Pieni, pyhä rituaali

Luonnossa mandala elää. Tätä mandalaa minä ja luonto olemme rakentaneet usean päivän ajan luontopolkuni varrella.

Vihdoin kevät, sormet eivät hyydy ilman hanskoja! Minulle se tarkoittaa, että voin rakennella mandaloita ulkona metsäkävelyjeni ohella. Mandalanrakennus on rituaali, jonka aloitin intuitiivisesti, ikäänkuin luonnon kutsumana kahdeksan vuotta sitten. Silloin rakensin mandaloita olohuoneeni lattialle ulkona keräämistäni tai ruokakaapista löytyneistä luonnonmateriaaleista vailla suunnitelmaa, löytäen itseni vuoden mittaisesta luovasta prosessista joka tarjosi valtavasti iloa ja oivalluksia elämän luonteesta ja sen syklisyydestä (voit lukea projektista lisää sitä taltioineesta Simple, Beautiful, Imperfect -blogista). Sittemmin mandalanrakennus on ollut minulle kausittaista – olen rakentanut mandaloita yksin, yhdessä, luonnossa, sisällä, ohjannut sitä ja todistanut toisten mandalanrakennusta.

Yhtenä kevään ensimmäisistä lämpöisistä päivistä, metsässä pahantuulisena kuljeskellessani, ajatus tuli jälleen mieleen. Rakenna mandala. Rakenna mandala, vaikka se olisi vain kolme tikkua ristissä. Sekin on mandala. Tee se. Kun ärsyttää, kynnys avata luova energia ajatus- ja tunnemyllystä uuteen suuntaan tuntuu joskus suurelta, joten oli tärkeää, että ehdotin itselleni ihan vain muutaman tikun ristiin laittamista. Yksinkertaista. Ei tarvitse luopua ärsytyksestä sen tehdäkseen. Ottaa vain pari tikkua ja laittaa ne maahan. Sitten voi jatkaa matkaa ja myllytystä.

Katsoin paikan, jossa oli vielä hieman lunta, kuivien neulasten ruskeaksi täplittämää, ja nostin maasta oksanpätkän. Taitoin sen kolmeen osaan ja asetin oksat lumen päälle toisiaan vasten, yhdestä pisteestä eri suuntiin. Siinä. Valmis. Hmm. Hmm… Tai ehkä voisin laittaa vielä kävyt oksien väliin… Ja siitä se sitten lähti, leikki! Keskittynyt puuhastelu, jossa etsin ympäriltäni kokonaisuuteen sopivia aarteita, mallasin niille eri paikkoja, huomioin yksityiskohtia ympärilläni, innostuin! Onko se valmis? Ei! Vielä tuohon jotain… Nyt? Hmm… Nyt, tähän se voi jäädä! Hymyillen katsoin pientä, vähän vinksallaan olevaa mandalaa neulasten täplittämässä lumessa ja tunsin jaetun ilon ympäristöni kanssa. Me teimme tuon! Hetken hyrisin sitä katsellen ja jatkoin sitten matkaa, luovuuden ja sen kautta koetun yhteyden virkistämänä.

En varsinaisesti lähde ulos rakentelemaan mandaloita. Se vain tapahtuu – jossain kohtaa kulkiessani näen lahonnutta puuta, kuivia lehtiä, kauniin muotoisia kiviä, ja ne kutsuvat leikkimään kanssaan. Asetan ensimmäisen elementin, ja se alkaa kutsua muita rinnalleen. Kuljeskelen ympäriinsä katselemassa ja kuuntelemassa mikä tai kuka haluaa mukaan ja mihin kohtaan? Mandalanrakennus on minulle pyhä rituaali, josta on vakavamielisyys ja protokolla kaukana, elävä muistutus yhteydestä ja luovuudesta. Se on leikkiä, joka ei kuitenkaan ole tyhjänpäiväistä tai merkityksetöntä. Mandalanrakennus uudistaa ja vahvistaa, vaalii herkkää yhteyttä minun ja ympäristöni välillä, herättää minut huomaamaan, huomioimaan osallisuuteni luonnon kauneudessa. Aktiivinen luomistyö herkistää minut ympäröivälle luonnolle ja maalle hyvin eri tavalla kuin luonnossa kulkeminen, istuminen ja aistiminen, sillä se aktivoi loogisen mieleni, intuitioni sekä kehoni yhteiseen tekemiseen. Luontomandaloiden rakennus on väistämättä yhteistyötä luonnon kanssa, oli siitä tietoinen tai ei.

Rituaalisuus on ihmiselle tärkeä ankkuri, joka vahvistaa ja uudistaa pyhyyden, yhteyden ja kuulumisen kokemusta. Pienetkin rituaalit yhdistävät ja kannattelevat, luovat merkitystä ja turvaa. Luontomandaloiden rakentaminen on minulle sopivasti itseni ja kulloisenkin olemiseni näköiseksi muovautuva, yksinkertaisen voimakas tapa muistuttaa itseäni kauneuden ja pyhän leikin elähdyttävästä ja uudistavasta vaikutuksesta, juhlia luonnon monimuotoista kauneutta, rakkautta maahan, sekä osoittaa välittämistä niin itselleni kuin maallekin, meille. Mandalanrakentaminen johdattaa minut kuin huomaamatta vuorovaikutukselliseen läsnäoloon, jossa luonto ei ole vain materiaalia – olemme osallisia jaetussa luovassa prosessissa, yhteisessä luomisleikissä. Kun tuntuu, että mandala on valmis ja käännän sille selkäni jatkaakseni matkaa, yhteinen prosessi jatkuu, ja voin tuntea mandalan herkän voiman lähelläni, kehossani ja sydämessäni vielä pitkään. Pieni pyhä rituaali on tehnyt taikojaan.

*******

Ohjaan 11.6. Rientolassa kaikille avoimen Luontomandala-kurssin, jossa tutustumme mandalan symboliikkaan ja rakennamme yhdessä mandaloita luonnossa. Tule mukaan luovaan, pyhään leikkiin! Lisätiedot ja ilmoittautumiset tästä.

Onko sohva luontoa?

Tänään on Earth Day, juhlapäivä! Itse nautin eniten juhlista, joissa pidetään hauskaa – siksi tämän päivän postaus on veitikoille, ei tosikoille. Saavat tosikotkin lukea. Earth Day -bileisiin ovat kaikki tervetulleita, sohvatkin! Ja tästä se lähtee:

Istuin eilen sohvalle hengähtämään. Keho, hermosto oli virittyneenä päivän aikatauluun tulleista yllättävistä muutoksista ja ylimääräisestä järjestelystä, väsymys painoi, iloiset yllätykset innostivat. Tuntui hyvältä nojautua sohvaan. Se mukautui allani ja selkäni takana, pehmeästi otti vastaan. Kaiken päivän pyörityksen ja ristiriitaisten tuntemusten keskellä sohva tuntui vakaalta, rauhalliselta. Melkein kuin ruohoa jauhava suurikokoinen lehmä, joka ei siitä hievahda kun painan pääni sen nurmella makaavaa kehoa vasten. Vähän vain vilkaisee, että mitäs nyt, jatkaen koko ajan jauhamistaan.

Yhteyden kokeminen on vuorovaikutusta, jossa huomio on samanaikaisesti minussa ja toisessa. Istuessani, omaa kehoa ja sohvaa selkäni takana ja takapuoleni alla kuunnellessa havahduin siihen, miten välillämme tosiaan on vuorovaikutusta. Niin itsestäänselvä asia, että se usein jää huomaamatta. Sohvalla istutaan, se on aina paikallaan, siinä kun tarvitsemme. Töistä tullessa en malta odottaa pääseväni sohvalle. Mutta millainen on yhteys minun ja sohvan välillä? Entä jos sohva on yhteydestä yhtä tietoinen kuin minä, omalla tavallaan? En käy väittämään, että sohva olisi tietoinen ja elossa samalla tavalla kuin ihminen, mutta on kiinnostavaa antaa sohvalle mahdollisuus olla läsnä minulle, ja samalla antaa itselleni tietoinen mahdollisuus sohvan kohtaamiselle!

Mistä luonto alkaa, ja mihin se loppuu? Onko Earth Day juhlapäivä Maalle ja jos on, mikä ei ole Maata maan päällä? Sohva on pohjimmiltaan ihan samaa materiaalia kuin minäkin, maasta tullut ja maaksi tuleva. Miksi en siis kohtaisi sohvaa toisena luontokappaleena, arvokkaana ja kunnioittavasti samoin kuin pyrin kohtaamaan muutkin, tavanomaisemmin määritellyt luontokappaleet? Sohvalla istuessani havahduin kiitollisena siihen, miten juuri siinä, juuri silloin, sohva myötäili minua niin pehmeästi ja vakaasti, tarjosi tukea. Antaessani huomion sohvalle yksilöllisenä, oman elämänsä omaavana muotona ajassa ja tilassa maan päällä, meille kahdelle juuri siinä, juuri silloin, juuri niin, koko huone heräsi eloon. Täynnä erilaisia, yksilöllisiä elämänmuotoja. Eri tavoin elossa olevia, kaikki yhteydessä toisiinsa. Kaikki vuorovaikuttaen keskenään, olemassa yhdessä. Mielelle kaikki tämä on vain hassua kuvitelmaa, ehkä saivartelua tai höpötystä, mutta keho tuntee yhteyden, osaa olla yhteydessä myös luontokappaleisiin jotka eivät ole biologisesti elollisia.

Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa tai tuntua, haastan sinut Earth Dayn kunniaksi leikkimään elämän eri muotojen kanssa. Kun laitat ruokaa – miten vuorovaikutatte kauhan kanssa? Kun nouset portaita, miten jalkasi ja askelmat kohtaavat? Kun illalla käyt levolle sänkyysi, miten sinä ja sänky tervehditte toisianne? Toistan, että yhteys on vuorovaikutusta, jossa huomio on samanaikaisesti itsessä ja toisessa. Ei vain omassa aistimuksessa, vaan myös avoimessa kiinnostuksessa toista kohtaan, aidossa kohtaamisessa. En ehkä voi tietää millainen on sohvan tietoisuus, mutta voinko olla kiinnostunut siitä? Huomioida sen? Entä jos kunnioitus, huomaavaisuus Maalle onkin tosiaan inklusiivista, kaikki Maan muodot sisältäen?

Tänään, Earth Dayn kunniaksi, anna huomiosi sille, joka helposti arjessa jää sitä vaille. Jää ilman sitä tunnustusta, josta me kaikki nautimme, joka herättää eloon. Vaikka vain tämän leikin ajaksi, anna Maan herätä eloon.