Istutin kyssäkaalin taimet maahan kaksi päivää sitten. Eilen kun kävin palstalla nauttimassa kauniista illasta, kurkkasin harson alle ja tyrmistyin. Kirpat olivat harson suojissa syöneet joka ikisen taimen! Päivässä! Jos käyttäisin blogissa kirosanoja, nyt olisi se hetki. Harmitti, harmittaa yhä. Rakkaat, mehukkaat kyssäkaalit, poissa! Ollaan hetki täysin rehellisiä – välillä monimuotoisuus ärsyttää. Mihin niitä kirppoja oikein tarvitaan ja niin paljon?!
Myönnän sen: kaiken puutarhaihanuuden fiilistelyn keskellä olen myös valtavan vaikean asian äärellä. Puutarhani on mestariopettajani, ja olen tullut kurssille, josta ei pääse läpi helposti. The garden is inclusive, puutarha ei sulje ketään pois. Kun luonnon kokonaistasapaino on niin järkkynyt kuin se nyt on ja ideaalitilanne, jossa kaikki saavat oman tilansa ilman, että se on pois toisten hyvinvoinnista, tuntuu kaukaiselta, on haastavaa vastustaa halua rakentaa aitoja, torjua, kitkeä. Peurat ja rusakot (joita jokainen kaupunki ja taajama vilisee nykypäivänä), marjoja ja siemeniä kärkkyvät linnut, etanat, kotilot, kirpat, juolavehnät… Argh, välillä haluaisi vain repiä hiuksia päästä! Tekisi mieli kirota kaikki ihmiset jotka ovat saattaneet meidät tälläiseen epätoivon kierteeseen omaa etuaan lyhytnäköisesti suosien, kunnes muistan olevani yksi noista ihmisistä.
Kaksi tasapainon kannalta oleellista asiaa, joissa puutarhani on armoton peili: puutarha ei sulje ketään pois, ja lyhyen tähtäimen voitontavoittelulla ei palauteta tasapainoa. Näin alkukesästä sisimpäni kysyy minulta ärsyttävän välittömästi: onko haluni saada tänä vuonna mahdollisimman hyvä sato suurempi kuin haluni löytää aito tasapaino kaikkien samaa elintilaa asuttavien olentojen kesken? Ei tunnu mukavalta olla makrotason ongelmien kanssa tekemisissä mikrotasolla. Olen käyttänyt paljon vähäisiä resurssejani kyseisen, hieman alle aarin maatilkun muuntamiseen puutarhaksi. En kuitenkaan omista maata, eikä minulla ole siellä sen suurempia oikeuksia kuin kirpoilla, rastailla tai rusakoilla, jos maan näkökulmasta katsotaan. Lisäksi tiedän, että on mahdollista rakentaa aidosti inklusiivinen puutarha, josta sekä minä että muut eliöt voivat nauttia, kun sitoudun aitoon yhteistyöhön ja pitkäjänteiseen, kaikkia osapuolia kunnioittavaan tasapainonkorjausprosessiin luonnon kokonaisuutta kuunnellen. Vai onko? Kun viljelen osana suurempaa aluetta, keskellä kaupunkia, onko mahdollista rakentaa omaa tasapainon keidasta? Tuntemattoman edessä tarvitaan uskoa, idealismia sekä realismia – ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä.
Jos nyt ajattelet, että olen kajahtanut miettiessäni kirppoja kunnioittavaa viljelyä – tiedän, taiteilen yhä osittain sillä vedenjakajalla itsekin. Yhteistyö luonnon kanssa (ja ajatus siitä) on toisinaan helppoa ja innostavaa, kun on kyse esimerkiksi luovista taideprojekteista, tai silloin kuin asiat menevät mukavasti itselle mieluiseen suuntaan ja voi sujuvasti luovia todella vaikeiden asioiden ohi (sillä joskushan niin onneksi käy!). Sitten on puutarha ja sen monimuotoinen todellisuus. Vaatii hullua heittäytymistä, valmiutta sietää epätietoisuutta ja mahdollista sadonmenetystä sekä omista haluistaan tinkimistä, jos todella haluaa opetella yhteistyötä silloinkin, kun tuntuu etteivät muut osapuolet nyt oikein tajua mitä niiden pitäisi tai ei pitäisi tehdä [sic].
Emme ole helppojen asioiden äärellä puutarhassamme. Joskus tekee hyvää sanoa se ääneen: monimuotoisuus on paitsi ilahduttavaa, ihmeellistä ja tärkeää, välillä myös ihan hemmetin haasteellista. Kun istun illalla palstani reunalla ja kuuntelen rastaita, katselen pellon poikki sirosti hyppivää peuraparia ja niiden perässä tulevaa rusakkoa, edesmenneiden kaalintaimien päällä yhä lepäävää harsoa, huokaisen. Ihastuksesta, ja vihastuksesta. On tämä maailma niin kaunis ja kompleksinen. Monimuotoisuus tukee monimuotoisuutta, ja sen rajaaminen, yhdestä näkökulmasta ei-toivottujen lajien poistaminen kasvattaa yhä suurempia ja hallitsemattomampia yksittäisiä lajipopulaatioita jotka köyhdyttävät kirjoa edelleen. Köyhdyttämämme monimuotoisuus on johtanut vaikeaan epätasapainotilaan, jossa yritämme yhä paikata ongelmia ne aiheuttaneella logiikalla. Opettelua tasapainoon pyrkimisessä kyllä riittää – siirtymä itsekeskeisestä erillisyydestä ja vanhoista tavoista uuteen vuorovaikutteisuuteen ihan käytännön tasolla ei ole kvanttiloikka vaan jatkuvia askeleita, halua opetella. Se on myötätuntoa sekä itseä että muita lajeja kohtaan, silloinkin kun ollaan vähän napit vastakkain, eikä yhteisesti sovittuja ja kunnioitettuja rajoja vielä olla löydetty.
Palatakseni alkuun: tarvitaanko kirppoja todella niin paljon, ja mihin?! Se tuskin on minulle oikea kysymys. Tänään kun istun palstani reunalle kysyn maalta, miten minä voin puutarhassani elää kirppojen kanssa niin, että sekä minä että kirpat mahdumme sinne? Ehkä yritän vielä kyssäkaalien kanssa uudelleen, kesä on vasta aluillaan.
Earth Day -päivää vietettiin jälleen viime lauantaina 22.4. Itse muistin juhlapäivän osuvan tälle maanantaille, joten ilahduin kun huomasin viettäneeni päivää Maan kanssa kuin vahingossa juuri niillä kolmella tavalla, joita haluan suhteessani maahan edistää. Tässä Maa-suhteeni pyhä kolminaisuus, s’il vous plaît!
1. Huomaa Maan kauneus ja anna aistilliselle nauttimiselle aikaa ja tilaa
Lomaillessani Madeiralla kuukausi sitten löysin jotain arvokasta. Saarella, joka on täynnä upeita luontokohteita ja vaelluspolkuja, huomasin haluavani lähinnä viettää aikaa hotellimme parvekkeella. Hotelli koostui kasvitieteelliseen puutarhaan sijoitelluista matalista rakennuksista, ja kakkoskerroksen parvekkeelta avautuva näkymä oli äärettömän kaunis, vehreä, monipuolinen ja runsas. Lintujen taiturimainen konsertointi ja erilaisten kasvien huumaavat tuoksut, auringon suloinen lämpö, sadekuurojen nostama kosteus ja vuorilta puhaltava tuuli, kaikki tuo ravitsi minua niin kokonaisvaltaisesti, että en yksinkertaisesti kaivannut mitään muita seikkailuja. Tuntui ihanalta, lähes synnilliseltä vain pursuilla paikoillaan, vaikka oli lähdetty kauas Atlantille näkemään ja kokemaan patikointireittejä! Siinä istuessani ja parvekekaiteeseen nojatessani tunsin olevani aivan yhtä kaunis, rehevä, aistikas ja hedelmällinen kuin Maa ympärilläni, ja yhdessä kaiken aistimani kanssa jaoimme nautinnon toistemme kukoistuksesta. Kommunikoimme kauneuden kielellä, aisteillamme! Tuo kokemus vetäisi minut aivan uudelle luontonautiskelun tasolle ja ymmärsin itselleni uudella tapaa, miten jaettu ja yhteinen nautinto Maan kauneus ja runsaus on.
Lauantaina istuin siis kotijärven rannalla suuren kuusen alla. Täälläkin linnut lauloivat soidinlaulujaan, kuusi pudotteli jatkuvasti pieniä oksanpätkiä kuin tarpeettomia talvivaatteita, jää suli pehmeästi kohahdellen, orava juoksenteli sinne tänne, ja tunsin samankaltaisen jaetun aisti-ilon ja innostuksen kevään asteittaisen saapumisen äärellä kuin tuolla paratiisisaaren parvekkeella. Minä ja muut luonnonolennot yhdessä vastaanotimme ja elimme kevättä, iloitsimme sen tulosta! Äiti Maa ravitsee meitä kaikkia jatkuvasti toistemme kauneudella. Kauneuden vastaanottaminen on rakkauden teko!
2. Tee hyviä tekoja
Aistinautintojen äärellä, hedelmällisen runsauden tilassa voin oikein innostua siitä, miten hyvin huomiommekaan toisemme! Kulkiessani kevättä ihastellen, huomaan roskan siellä, toisen täällä, ja iloni kasvaa kun nappaan sen pois ojasta roskakoriin! Toisen tuolta! Voin nostaa pyörätietä ylittävän pienen perhosentoukan lehdenkärjellä suojaan ojanpientareelle, pois ohi huristelevien pyörien aallokosta. Maa mielessäni valitsin kaupassa tuotteita, joihin on käytetty vähemmän pakkausmateriaalia. Hyvät teot Maan puolesta ovat pieniä ja suuria, ja niiden tekeminen tuottaa suurta iloa. Ei tarvitse olla täydellinen, hyviä valintoja on joskus vaikeaa tunnistaa tai tehdä. On tärkeää muistaa, miten pienetkin teot rakkaudenosoituksena Maalle ovat merkityksellisiä ja kumuloituvia.
3. Tutustu Maahan joka on tässä
Kaupungistumisen myötä suuri osa meistä on menettänyt kokemuksen (ehkä myös käsityksen) kotimaasta. En nyt tarkoita Suomea, tai jotain abstraktia kokonaisuutta, nostalgista muistoa, vaan konkreettisesti sitä maata, jonka päällä nukut, syöt, elät, nyt. Maata, jonka päällä talosi lepää, elinpiirisi kannattelijaa ja ylläpitäjää. Havahdun jatkuvasti yhä vahvemmin siihen kutsuun, joka hiljaisesti laulaa minun ja kotimaani välillä. Joitakin vuosia sitten aloittamani puutarhanhoito on avannut minulle, kerrostaloasujalle, mahdollisuuden todella tutustua maahan jolla elän, löytää yhteyttä siihen. Puutarhassa työskentely on avannut laajemminkin orastavaa ymmärrystä siitä miten oleellista on rakentaa ja vaalia suhdettaan kotimaahan, tai ylipäätään yrittää ymmärtää mitä kotimaa voisi tarkoittaa. Lauantaina puutarhapalstan ohi kävellessäni huomasin, miten lumi pellolta oli sulanut ja palstanaapuri jo kovasti kuopsutteli – oi sitä onnea kun vedin saappaat jalkaan ja pääsin vihdoin taas koskettamaan multaa omalla tilkullani! Istuin pellonreunalla ja katselin, kuuntelin – mitä tänne kuuluu talven jälkeen? Mitä tarvitsee tehdä, jos jotain? Voiko vain istuttaa, ja koska? Alkuperäiskansojen äärettömän oleellinen viisaus yhteydestä maahan ja velvollisuudestamme puolustaa Maata herää aavistuksena eloon kokemuksessani kotimaasta, halussani löytää kotimaani uudelleen takapihani mullassa, sukuni mailla, elinpiirini pohjassa.
Näiden kolmen näkökulman ympärille ja välille suhteeni Maahan kiertyy tänä päivänä. Earth Day on hyvä tarkistuspiste Maa-suhteen vaalimisessa. Kuin uusi vuosi, jolloin usein summaamme menneen vuoden asioita ja visioimme uutta, Earth Day voi antaa inspiraatiota uudistaa ja uusintaa suhdettaan Maan kanssa – ehkä on nimenomaan aika aloittaa rakkaussuhde Maammon kanssa? Näin Earth Dayn jälkihehkuissa kysynkin sinulta: millainen on sinun suhteesi Maahan? Miten sinä vaalit suhdettasi Maahan, miten sinä juhlistat elämää Maan päällä, miten sinä toteutat vastavuoroisuutta suhteessanne? Mitä sinun kotimaallesi kuuluu?
Tervetuloa juhlistamaan, uudistamaan ja syventämään suhdettasi Maahan Luontoni-mandalakurssille Rientolan kansalaisopistoon 27.5.! Lisätiedot ja ilmoittautumiset täältä.
”In The Making”, sarjasta Rearrangement, 2023. Paula Mattila
Sulje hetkeksi silmäsi, pysähdy, ja kuvittele maailma, jossa sinä et ole yksin vastuussa elämästä. Kuvittele maailma, jossa sinä olet tärkeä osa kokonaisuutta, niin kuin jokainen muukin olento, maailma jossa jokaisen ominaislaatu on yhtä tarpeellinen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Maailma, jossa kivi, puu, orava, leijona, saniainen, ihminen, meille vielä tuntemattomat lajit ja olennot, kaikki elävät toisiaan varten. Mitä voisimme luoda yhdessä?
Ajatus nykyhetkestä pistemäisenä karttana kiehtoo minua. Samoin kuin nykyhetki, myös pistemäinen kartta on ajatuksena järjetön konsepti, paradoksi. Mikä on nykyhetki joka viittaa ajattomuuteen? Eihän kartta voi olla piste? Niin aika kuin paikkakin on aina sidottu ympäristöönsä: nykyhetken olemassaolo vaatii menneisyyttä ja tulevaisuutta, pistemäinen paikka vaatii ympäristöä, johon se on sidoksissa. Aika ja paikka ovat molemmat muodonmuutosta, joita ei voi erottaa toisistaan eikä jatkuvasta liikkeestä jota ne ovat, vaikka usein niin ajatuksissamme teemmekin. Nykyhetki ja pistemäinen kartta ovat oikeastaan eräänlaisia madonreikiä, tunneleita, yhteys olemattomuudesta olevaan, ei-mistään kaikkeuteen. Ne viittaavat kielemme parhaan kyvyn mukaan siihen olemiseen, joka yhdistää ajan ja paikan mysteeriin joka ei ole kielellisin käsittein kuvattavissa.
Varsinaista ajatuspuuroa! Mutta ei pelästytä, haluan vain sukeltaa itse asiaan tuon usein puheissa vilahtelevan nykyhetken ja sitä paikan kautta peilaavan pistemäisen kartan konseptin kautta. Lisätään joukkoon vielä kaksi muuta kiinnostavaa ja yhtä epämääräistä käsitettä: manifestointi (toimijuus) ja intuitio (kommunikaatio). Kaikki neljä käsitettä ovat oleellisia ajallemme ja sille kulttuurin muutokselle, jossa elämme, mutta mitä käytännön merkityksiä ne oikeastaan saavat yhdistettynä toisiinsa? Mitä tarkoittaa käytännössä se, että jokainen ajanhetki ja paikallinen muoto on samaan aikaan sekä erillinen ja yksilöllinen että yhtä ja samaa, rajaamatonta ja liikkuvaa olevaista, yhteys niiden välillä? Mitä se merkitsee toimijuutemme ja viestintämme suhteen kestävää elämäntapaa rakentaessa?
Joitakin vuosia sitten päätin tehdä kokeilun, avoimin mielin. Puutarhaansa yhteistyössä luonnon kanssa jo 1970-luvulta lähtien rakentaneen Machaelle Small Wrightin inspiroimana päätin kokeilla mitä tapahtuu, jos tietoisesti päätän tehdä yhteistyötä luonnon kanssa. Tuntui oudolta päättää sellaista, sillä en tiennyt mitä se oikeastaan käytännössä tarkoittaa, eihän minulla silloin ollut puutarhaakaan. Machaellella oli oma tapansa ja uskomusjärjestelmänsä yhteistyön ympärillä (joka toimii mainiosti hänen puutarhassaan!) ja inspiroiduin siitä monin paikoin, mutta osin se kuitenkin tuntui hieman vieraalta ja toimimattomalta minun kohdallani. Ajatus siitä, että luonto on aktiivinen, yhdessä toimiva kokonaisuus, oli kuitenkin innostava, järkeenkäypä ja länsimaisen, akateemisenkin tieteen mukainen (jostain syystä akateeminen tiede vain lukee ihmisen luonnosta erilliseksi toimijaksi ja tarkkailijaksi, ja sekin osa tiedettä joka näin ei tee, ei yleisesti osaa sijoittaa itseään käytännössä kokonaisuuden osan asemaan). Elämää kunnioittavalla, leikkisällä asenteella seisoin ulkona omenapuun alla ja sanoin ääneen sitä todella tarkoittaen, täynnä jännitystä ja innostusta tuntemattoman edessä: ”Luonto, haluan aloittaa tietoisen yhteistyön.”
Luonnon kanssa tietoisen yhteistyön tekeminen erilaisissa projekteissa ja ylipäätään elämässä on vaatinut monen uskomusesteen purkamista (niiden uusienkin, joita yhteistyömatkalla pyrkii kivettymään!) sekä harhaisen ylpeyden ja arvottomuuden tunteen vähittäistä rikkoutumista. Tietoinen yhteistyö luonnon kanssa vaatii jatkuvaa antautumista yhä suurempaan rohkeuteen luottaa itseeni, elämään ja tuntemattomaan. Se on samalla heittäytymistä leikkisyyden asenteeseen, joka nousee elämän, itseni ja muiden kunnioittamisesta, sekä elämän ja vastuun vakavasti ottamista. Seikkailu, jossa on uskallettava tehdä asioita toisin, ja oltava myötätuntoinen itseään kohtaan silloin kun ei uskalla. Elämänilon ja kuulumisen tunne, jota yhteistyö synnyttää, herättää todistamaan liikkuvaa ihmettä siihen tietoisesti osaa ottaen, jatkuvasti oppien.
Miten helpottavaa onkaan ymmärtää, että ihminen (ihmiskunta) ei ole tässä maailmantilanteessa yksin, eikä ihmisen (ihmiskunnan) tarvitse yksin tietää, miten liikkua eteenpäin kohti tasapainoisempaa tulevaisuutta! Se tosiasia, että ihminen on samaan aikaan sekä muista luontokappaleista erillinen olio, että yhden ja saman kokonaisuuden osa, luo sekä turvan että vastuullisuuden tunnetta. Erillisen, itseriittoisen ja itsekeskeisen ihmisyyden aika on siirtymässä menneisyyteen, eikä vain ihmiskunnan sisällä, vaan koko elämän kokonaisuudessa. Me olemme elävien muotojen yhteinen muoto, jossa yksilöllisyys palvelee kokonaisuutta ja toisinpäin. Niin laaja kokonaisuus, ettei sitä tai sen kokonaisliikettä voi yksin ihmisnäkökulmasta hahmottaa. Olemme kokonaisuus, joka jo nyt liikkuu yhdessä, viestii keskenään, luo itse itseään. Sen osana olemme yleisesti ottaen nyt vain hieman… hmm, epäsynkroniassa, noin kauniisti sanottuna?
Yksin oman muotomme intressit toimintamme lähtökohdaksi asettaen vahingoitamme itseämme, jaettua olemusta. Pelkät puheet muun luonnon (tai muiden ihmisten!) huomioimisesta eivät riitä – oletko joskus tehnyt yhteistyötä ryhmässä, jossa joku öykkäröi? Sanoo arvostavansa, kuuntelevansa, mutta oikeastaan holhoaa muiden näkemykset ja tiedon sivuuttaen? On helppo puhua luonnon huomioimisesta, helpohkoa luonnon osana toimimisesta, ja siksi kai lähinnä siihen keskitymmekin. Vaatii ihmiseltä nöyryyttä astua lapsenkenkiin, aloittelijan housuihin ja myöntää, että on tullut hieman sooloiltua ja nyt pitäisi opetella uudenlaiseen toimintamalliin, uusiin kommunikoinnin tapoihin. Hei luonto, voitko vähän jeesata ja opastaa? Että miten te muut olomuodot oikein keskenänne toimitte? Mihin meitä ihmisiä aidosti tarvitaan?
Oman toiminnan perustan muuttaminen ja kulttuuristen käytäntöjen purkaminen vaatii rohkeutta, huomiota, jatkuvaa harjoittelua ja myötätuntoa. Emme ole tottuneet siihen, että vastaanottaisimme apua muunlajisilta tai muulta elolliselta, että saamme olla hieman pihalla ja silti arvokkaasti vastuullisia toimijoita! Ihmisen toimijuus on niin pitkään perustunut erillisyyteen ja erityisasemaan luomakunnassa, että sitä harvoin edes huomataan toimintamme lähtökohtana, oletusarvona. Kaikki siitä poikkevat tavat tuntuvat helposti oudoilta, ei vakavastiotettavilta lähestymistavoilta niihin polttaviin kriiseihin joissa elämme. Itselleni kiinnostavan ja innostavan ajastamme tekee kuitenkin nimenomaan se, että olemme yhdessä opettelemassa uutta olemisen tapaa, jossa ymmärrämme käytännössä olevamme erottamaton osa kokonaisuutta, sisäistämme sen toimijuutemme perustaksi. Mahdollisuus yhdessä oppia ja luoda jotain todella uutta on ehkä vahvimmin palkitsevia ja motivoivia ihmiskokemuksia, suuri seikkailu, ja tilaisuuksia siihen tällä tasolla ei aikuisen elämässä tule vastaan kovin usein.
Viisautta on tietää, että isoissa, tuntemattomissa kokonaisuuksissa edetään parhaiten jatkuvia, pieniä askelia sinnikkäästi ottamalla, tilannetta ja sen muutoksia kuunnellen ja askelia olosuhteisiin sopeuttaen. Liikumme yhtenä kokonaisuutena, emmekä voi tietää miten oma askeleemme vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, mitä askelia muu kokonaisuus ottaa – viisautta on siis suunnitella omaa toimintaansa aina vain askel eteenpäin, seurata yhdessä elävää visiota, tanssia yhteistä tanssia.
Askel jaetun luovuuden toimijuuteen
Jos nyt tuntuu siltä, että hienoja ajatuksia mutta… miten? – et ole kysymyksen kanssa yksin, ja kysymys on loputon jatkumo! Kulttuurisessa murroksessamme haluan edistää uudenlaisen yhteistyökulttuurin syntymistä, mutta haaste yhteistyömallien jakamisessa on siinä, että niitä ei oikeastaan voi täysin monistaa tai opettaa – jokaisella meistä on oma tapamme viestiä ja toimia, omat vahvuutemme ja taitomme, tapamme olla, havainnoida, ymmärtää ja tehdä. Machaelle Small Wrightin tapa tehdä yhteistyötä ei ole minun tapani. Minun tapani tehdä yhteistyötä ei ole sinun tapasi. Silti voimme oppia toisiltamme, inspiroitua ja löytää uusien oivallusten äärelle, rohkaistua kokeilemaan ja leikittelemään avoimin mielin. Antaa toistemme vahvistaa erottelukykyämme ja kykyämme arvostaa erilaisia toimijuuden muotoja, kutoa yksilöllisyydestä yhteistä kangasta. Rakentaa yhdessä uutta, monimuotoista kulttuuria.
Oma tietoinen yhteistyöni luonnon kanssa on saanut erilaisia muotoja ja käytäntöjä, mutta yksi vahva työkalu yhteistyön kehittämiseen ja jatkuvaan toiminta-askeleiden linjaukseen on ollut prosessinomainen symbolinen taide. Ei pelkästään itseilmaisuna, vaan kokonaisuuden – sekä yksilöllisen kokonaisuuteni osat että minut ja muun luonnon yhdistävänä tekijänä, kuin käyttöliittymänä joka mahdollistaa informaation virtaamisen puolin ja toisin uuden, yhteisen liikkeen synnyttämiseksi. Olen viime vuosien kokemusteni pohjalta vähitellen kehittänyt mahdollisimman yksinkertaisen ja käytännönläheisen nelipylväisen mallin luovan yhteistyön tekemiselle, ja haluan vihdoin jakaa sen kanssasi! Ensimmäinen kaikille avoin, matalan kynnyksen mahdollisuus tutustua metodiin on Rientolan kansalaisopiston kesäohjelman Luontoni-mandalakurssi (27.5.). Lähestymme työpajassa metodin sisäistämistä ja harjoittelua mandalanrakennuksen kautta – vaikka mandalanrakentaminen ei olisi sinun juttusi, se osallistaa oppimismetodina koko kehosi mukaan uuden toimintatavan vahvistamiseen sen sijaan, että saisit vain älynystyröitä hierovaa informaatiota. Mandalanrakennus kehittää metodin omaksumista, mikä mahdollistaa sen juurruttamisen myös muuhun tekemiseen. Olet sydämellisesti tervetullut mukaan ottamaan maanläheisiä käytännön askelia kohti uudenlaista toimijuutta, oppimaan ja kokeilemaan yhdessä!
Työskentelin vuosina 2014-2015 luovan, intuitiivisen Simple, Beautiful, Imperfect -mandalaprojektini parissa, ja projekti on edelleen nähtävissä samassa osoitteessa (https://imperfectionagent.blogspot.com/). Projekti oli minulle erittäin innostava, tärkeä, ja monella tapaa merkittävä. Olen myös edelleen ylpeä siitä, niin visuaalisesti kuin muultakin sisällöltään. Huomasin tällä viikolla, että blogin kävijämäärä on sen syntymisen jälkeen ylittänyt 2000 vierailun rajan. Kahden tuhannen! Eli blogissa vieraillaan edelleen! Ajattelin, että tässä on nyt juhlan aihetta.
Oman luovan osaamisensa ja työnsä hedelmien esiintuominen on haavoittuvainen ja innostava paikka. Se asettaa näkyville herkällä tavalla – tätä arvostan itsessäni, tämän lahjan haluan itsestäni antaa. (Enkä tässä tarkoita luovalla työllä vain perinteisesti ymmärrettyä taiteellista työskentelyä, vaan yleisesti yksilön sisimmästä autenttisesti syntynyttä luomista, oli se mitä vaan, vaikka oivallus tai havainto!) Itselle tärkeän osaamisen haluaa jakaa toisten kanssa ja tuntea, että sillä on arvoa muillekin.
Usein korostamme sitä, miten oleellista on nauttia siitä mitä tekee ja tehdä sitä mitä rakastaa. Elämä on hyvää, kun antaa itsellensä luvan toteuttaa omaa luovuuttaan eri tavoin, ja paras palkinto on itse tekeminen. Totta, omasta yksilöllisestä luovuudesta nauttiminen ja sen virtaan heittäytyminen on yksi elämän suuria nautintoja! Silti tarve tulla nähdyksi ja arvostetuksi itselleen tärkeissä asioissa on yhtä oleellinen inhimillinen tarve, jota usein vähätellään, piilotellaan, häpeillään ja pidetään toissijaisena tekemisen nautinnolle.
Olen kasvanut kulttuurissa, jossa omasta osaamisesta ja onnistumisista saa nauttia vain sisäisesti, jos niinkään. Ei saa ylpeillä, vain moukka tekee itsestään numeron. Kun osaa tarpeeksi hyvin, ei tarvitse tuoda itseään esiin. On väärin haluta näkyvyyttä tai ainakaan myöntää sitä julkisesti, saati sitten hakea sitä. Kuulostaako tutulta? Suomalaisessa kulttuurissa ja luterilaisessa työetiikassa laajemminkin tuttuja piirteitä. Kun työtäsi tai osaamistasi kehutaan, on vähäteltävä sitä torjuen, ehkä kuitenkin vähän sisäisesti hymyillen. Ja kehtaako sitä nyt olla ylpeä kun aina on kuitenkin joku parempi. Kyllästyttääkö? Minua ainakin kyllästyttää! Hitto vie, olen ylpeä, iloinen ja onnellinen joka ikinen kerta, kun joku lukee blogiani, kommentoi taidettani, antaa palautetta kertomuksistani tai kertoo inspiroituneensa tekemisestäni! Olen tullut nähdyksi ja se, mitä haluan antaa on otettu vastaan! Voisiko mikään tyydyttää ihmistä paremmin? Haluan jakaa, vuorovaikuttaa ja kokea yhteyttä luovuuteni kautta, olla minä suhteessa toiseen.
Kävin tammikuussa Metso-kirjastossa Erkki Salomaan hienossa valokuvanäyttelyssä Kuvia Meistä. Näyttelystä on tehty myös kirja, johon kirjailija Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut kuvakokoelmaa peilaavan esseen. Esseessään Rasi-Koskinen esittää, että taide, jolla ei ole katsojaa on itsetutkiskelua, kuin päiväkirja, ei taidetta. Hmm. Onkohan näin? Joka tapauksessa väite tuo hienosti esiin sen merkityksen, mikä nähdyksi tulemisella on luovalle tekijälle – se yhdistää ja synnyttää uutta merkityksellisyyttä. Olen olemassa, en vain itselleni, vaan myös muille. Vuorovaikutan, ja luon merkitystä maailmaan omalla ainutlaatuisella tavallani.
Kun huomasin blogissa 2000 kävijän rajan menneen rikki, spontaani ilo täytti minut. Ihmisiä kiinnostaa tekemiseni, yhä vaan! Sitten tuli häpeä omasta ilosta. 2000 kävijää, vuodesta 2014…? Alkoi vertailu muihin. Siis kehtaako sitä juhlia tällaista? Eihän se ole määrä eikä mikään. Alkoi sisäinen kritiikki. Kehtaanko myöntää, että sillä on minulle merkitystä kuinka moni työni huomaa, että kaipaan huomiota työlleni? Eihän sillä pitäisi olla väliä, se on alhainen motiivi luomiselle. Sitten jälleen pulppuava ilo siitä, että itselleni tärkeä mandalaprojekti yhä vaan inspiroi minua ja kiinnostaa lukijoita! Wu-huu!! Party like it’s 1999, ei kun 2000!
Halusin kirjoittaa aiheesta (ja juhlistaa 2000 kävijää kanssasi!), sillä toivoisin niin jokaisen meistä uskaltautuvan esiin osaamisensa ja lahjojensa kanssa, ja haluaisin nykyajan ristiriitaisessa huomionhakuisuuskulttuurissa lieventää häpeää näkyväksi tulemisen ja tunnustuksen tarpeen ympäriltä. Edistää rohkeutta olla herkästi läsnä omalle haavoittuvaisuudelle näkyvyyden halun äärellä. Haluaisin meistä jokaisen kokevan osaamisensa ja lahjojensa, sielunsa syvimmän virtailun ilmaisun olevan merkityksellistä itselleen mutta myös muille. Kaikki me kaipaamme arvostavaa huomiota, itsemme lisäksi myös toisilta,
eikä siinä ole mitään häpeällistä.
Iso kiitos sinulle, joka olet lukenut, katsonut, kuunnellut, osallistunut työpajaan tai kurssille, kommentoinut ja/tai inspiroitunut, eli tukenut luovaa työskentelyäni ja vahvistanut merkityksellisyyden kokemustani ottamalla vastaan niitä lahjoja, joita haluan kanssasi jakaa. Arvostan sitä, sinua.
Kuvaksi valitsin Simple, Beautiful, Imperfect -blogista mandalan, jonka viesti sopii tekstiin erityisen hyvin: ”We all need need loving attention to flourish. The Earth is no exception.”
Työskentelyni mandalan kanssa, joka tuntuu Simple, Beautiful, Imperfect – blogin myötä vain lähteneen käyntiin, on saamassa jälleen uutta muotoa, pysyhän kuulolla! Jotain innostavaa tulossa.
Näin helmikuun ensimmäisellä viikolla vietetään maailman uskontojen ja katsomusten välisen yhteisymmärryksen viikkoa (World Interfaith Harmony Week), joka pyrkii edistämään ihmisten välistä harmoniaa. Tänä vuonna viikon teemana on Edistänkö rauhaa? Mielestäni hyvä kysymys jokaiselle meistä juuri nyt.
Ihmettelen usein sitä monimutkaisuutta, jolla me ihmiset välisiämme suhteita vaikeutamme. Mistä se johtuu? Miksi haluamme erottautua toisista tai liittoutua heidän kanssaan uskomustemme mukaisesti, ja miksi mieluummin puolustamme ja vahvistamme uskomusjoukkuettamme kuin edistämme rauhaa yhteyttä etsimällä? Eikä aleta nyt psykologisoimaan, annetaan vain kysymyksen tulla ja tehdä tilaa. Kaikkien suurten uskontojen (ja usean pienen, niin uskonnon kuin muun katsomuksen) ytimessä on, kuten World Interfaith Harmony Week muistuttaa, kaksi samaa oppia vain hieman eri sanoin ilmaistuna: rakasta Jumalaa (elämää) ja lähimmäistäsi. On suoraan sanoen järkyttävää, miten sekaisin ihminen on saanut itsensä kehittämällä tämän yksinkertaisen ytimen ympärille lisää oppeja ja uskomusrakenteita ennen kuin on sisäistänyt näitä olennaisia perusteita.
Mitä sinulle tarkoittaa elämän rakastaminen? Entä lähimmäisen? Entä itsesi? Ja miten se näkyy olemisessasi ja teoissasi? Katsoin aiemmin viikolla somevaikuttaja Jonna Jintonin kokoaman videon globaalin seuraajakuntansa terveisistä toisilleen, vastaamassa kysymykseen mitä he haluaisivat sanoa neljälle miljoonalle katsojalle. Se kosketti minua syvästi, ja osui suoraan tämän viikon teemaan vahvoilla viesteillään, niin monen ihmisen kasvoin ja sanoin, muistuttaen meitä toistemme ihmisyydestä. Kun mietimme rauhan edistämistä, on kovin helppoa hypätä itsemme yli miettimään maailman suuria kuvioita ja aliarvioida itsessämme kokema sekä läheisillemme, naapureillemme ja muille luonnoneliöille, elämälle osoittamamme rakkauden merkitys. Pienet, päivittäiset asiat, tapa jolla kohtaamme itsemme, toisemme ja ympäristömme. Rauha syntyy vain turvallisessa ympäristössä, eli hyvä vaihtoehto kysymykselle Edistänkö rauhaa? on edistänkö turvallisuutta itsessäni ja kohtaamisissani, ja miten voin tehdä sen? Mikä minulle luo turvallisuutta?
Jokaisella meistä on jonkinlainen maailmankatsomus. Ei varmaankaan ole edes mahdollista elää ihmisenä maan päällä ilman jonkinlaista enemmän tai vähemmän yksinkertaista tai joustavaa uskomusjärjestelmää, ja jaettujen tai osittain päällekäisten uskomusjärjestelmien myötä koemme myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saamme asioita aikaan. Jokaisen maailmankatsomus on silti täysin uniikki, ja vaikka jakaisimme yhteisiä opinkappaleita (oli kyse sitten uskonnosta tai jostain muusta), sisäistämme ne jokainen omalla tavallamme, omilla vivahteillamme. Emme koskaan voi olla täysin selvillä siitä, mihin toinen uskoo, mitä toinen ajattelee, mitä toinen kokee. Edes silloin, kun hän kertoo sen meille. Ilman rakkautta se on pelottavaa.
Rakkaus ei poista mielipide-eroja, näkemyseroja, ei pyyhkäise olemattomiin erilaisia persoonallisuuksia ja kommunikaatiotapoja. Rakkaus ei silota tunnemyrskyjä tai tee tyhjäksi halua oikaista epäoikeudenmukaisia rakenteita ja käytäntöjä. Rakkaus tekee niille tilaa. Rakkaus tekee tilaa, jossa on turvallista olla erilainen ja keskeneräinen, niin kuin jokainen meistä on. Rakkaus antaa mahdollisuuden kohdistaa luova voimamme elämästä iloitsemiseen ja monimuotoisen hyvinvoinnin rakentamiseen jatkuvan epävarmuuden peittelyn sijaan.
Maailman uskontojen ja katsomusten välisen yhteisymmärryksen viikon kunniaksi iloitkaamme siitä, miten monenlaista maailmanselitystä meillä täällä on, miten rikas ja alati monimuotoistuva kulttuuriperintö! Palatkaamme yksinkertaisen ytimen ympärille katsomaan toisiamme! Mikä on minun maailmankatsomukseni? Voinko hieman jopa leikitellä sillä, ytimestä käsin katsella vähän eri suuntiin…? Elämää (/Jumalaa) ja lähimmäistä rakastaen, uskallanko luottaa siihen että löydän oman ääneni ja kuulen myös muut? Että syntyy yhteistä keskustelua, tarinointia? Uskallanko hymyillä, edes hetken, sellaista hymyä joka avaa tilaa rakkaudelle ja on lahja minulle, sinulle ja maailmalle?
Intialaisella pyhimyksellä Anandamayi Malla oli sellainen hymy, jolla toivoisi jokaista katsottavan, sisältä ja ulkoa. Hän tapasi paljon eri uskontojen edustajia eikä ollut kiinnostunut henkisistä väittelyistä sanoen: ”Jokainen on oikeassa omasta näkökulmastaan.”
... Nature & Connection... 