Luonnon kanssa muutoksessa

Muutos on kaikkea elämää yhdistävä tekijä. On syklistä muutosta, joka toistuu aina kausittain uudelleen, on kaavamaista muutosta, jossa tapahtumaketjut toistuvat ennalta-arvattavasti, ja on ennakoimatonta muutosta, joka yllättää käänteillään ja johdattaa tuntemattomaan. Muutos on myös usein kaikkea tätä samanaikaisesti. Toisinaan kaipaamme muutosta, suorastaan etsimme sitä, ja toisinaan yritämme taistella sitä vastaan. Kun eteen tulee muutos, jota on vaikea kohdata ja hyväksyä, mistä löytää turvaa, tukea ja viisautta sen läpielämiseen?

Yksilöinä yhdessä

Luonnon kanssa muutoksessa -blogiprojektia varten haastattelin kuutta, jonkinlaisen kriisivaiheen elämässään läpikäynyttä ihmistä. Yhteistä kaikille heistä on, että kriisin myötä he ovat löytäneet luonnosta rauhaa, lohtua ja viisautta vaikean tilanteen läpielämiseen. Siinä, missä kriisit ja muutokset ovat aina henkilökohtaisesti koettuja ja elettyjä, on muutoksessa aina myös jotain yleisinhimillistä, jopa yleismaailmallista. Halusin blogiprojektin kautta havainnoida, voisiko näistä henkilökohtaisista tarinoista löytää piirteitä, joista olisi apua myös tässä yhteisessä muutoksessa, jossa elämme. Löytyisikö niistä työkaluja, viisautta, ymmärrystä ja kenties lohtua ihmisille ilmastokriisin aikakaudella?

Haastattelut toteutettiin luonnossa, haastateltavan valitsemassa paikassa. Haastattelun aluksi haastateltava rakensi luonnonmateriaaleista mandalan, joka on myös kuvattu tarinan yhteyteen. Mandala on monessa kulttuurissa hieman eri muodossa esiintyvä symboli, joka kuvaa keskustan ympärille nousevaa, kehämäistä ja symmetristä kuviota. Mandala -symbolissa on samanaikaisesti läsnä sekä moninaisten muotojen jatkuva muutos että se tyhjyys ja hiljaisuus, josta kaikki nousee ja johon kaikki palaa.

Muutoksen kohtaaminen

Jokaisen tarina on erilainen ja kokemus luonnosta yksilöllinen, mutta esiin nousee muutama teema, joka yhdistää kaikkia haastateltuja. En avaa näitä tekijöitä tässä enempää, sillä luotan siihen, että tekstit puhuvat puolestaan. Sen sijaan kutsun sinut tarinoiden myötä katsomaan sekä oman  elämäsi erilaisia muutoskohtia ja -prosesseja että globaalia, meneillään olevaa muutosta. Aina emme voi valita, koska ja millainen muutos tiellemme osuu, mutta voimme luottaa siihen, että aika on aina kypsä muutokselle. Kaikki toisiamme kunnioittavat kommentit ja ajatukset ovat tervetulleita koko projektin ajan blogitekstien kommentointikenttään!

Projekti on osa Mandala ry:n Breathing Art Mandala -kokonaisuutta. Kiitän lämpimästi jokaista tarinansa haastattelussa rohkeasti jakanutta – Emmaa, Liinaa, Christianaa, Maijaa, Emmaa ja Railaa. Kohtaamiset olivat herkkiä ja kauniita, samalla täynnä viisautta, huumoria ja elinvoimaa. Kiitos myös valokuvaaja Päivi Mattilalle hyvästä yhteistyöstä ja läsnäolosta, sekä Vastedes ry:lle projektin tukemisesta.

Raila

 

railan_uus_nettikuva

Raila ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Raila: Luonnon yhdistävä liike

 

Raila kaataa suuresta lasipurkista syksyn lehtien keskelle kiviä ja käpyjä hiljentyen rakentamaan mandalaa. Jäämme mandalan äärelle istumaan, ja Raila naurahtaa sanoen, ettei oikeastaan tiedä mihin mandala päättyy. Ehkä istumme sen sisällä.

Railalla oli voimakas suhde luontoon jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Lapsuudenkoti oli vanha talo luonnonläheisyydessä, ja sisarusten kanssa vietettiin paljon aikaa metsässä. Luonto on ollut aina läsnä elämässä eri tavoin, erityisesti elämän vahvoissa käännekohdissa. Voimakkaimmin Raila nostaa esiin vaikean uupumisen, joka 19 -vuotiaana, muutaman vuoden kausittaisen masennuksen jälkeen, vei syvälle tyhjyyteen ja muutti luontosuhdettakin kokemuksen tasolla merkittävästi.

Hiljainen tyhjyys

Uupuminen vei voimat niin, että Raila vetäytyi muutamaksi kuukaudeksi kaikesta sosiaalisuudesta, myös puhumisesta. ”Se oli syvä transformatiivinen prosesssi. Kun lopetin puhumisen, en enää hahmottanut asioita kielen kautta vaan aloin kokemaan ympäristön suorempaan. Sitä on vaikea sanoin kuvata, mutta se oli syvä kokemus.” Kun kriisin pahimman aallonpohjan jälkeen tilanne jaksamisen suhteen parani, Raila jatkoi vetäytymistä hiljaisuuteen, aloitti mehupaaston ja luki kirjastosta kaikki eri henkisiin perinteisiin liittyvät kirjat.

Erityisesti Henryk Skolimowskin teos ekojoogasta, sen sisältämät harjoitukset hiljaisuudesta ja yhteydestä luontoon, sekä buddhalainen tyhjyyden prinsiippi puhuttelivat Railaa kokemuksen keskellä. Skolimowskin keholliset, luonnossa tehtävät harjoitukset ja buddhalaisten munkkien tapa lähestyä kaikkea hiljaisuudesta käsin olivat läsnä jokapäiväisissä metsäkävelyissä ja päivärytmissä. ”Luontoon liittyvät harjoitukset ja paasto oli iso juttu yhdessä. Menin pimeyden kautta tyhjyyteen, ja kun todella syvennyin siihen, siitä tyhjyydestä alkoi tulla valoisaa. Se oli niin vaikuttava ja antoisa kokemus, että olisin halunnut jatkaa sitä, esimerkiksi luostarissa, mihin en kuitenkaan löytänyt mahdollisuutta. Olin siinä kokemuksessa tosi yksin, mutta se toi toisaalta uutta omaa perustaa elämälleni.”

Voimien kasvaessa Raila jatkoi normaalia nuoren aikuisen elämää, mutta kokemus jätti syvän kiinnostuksen buddhalaisuuteen, joka sanoitti Railan kokemaa. Siinä missä eurooppalaisessa tieteen ja filosofian perinteessä ihminen ja luonto on eroteltu toisistaan, aasialaisissa perinteissä vastaavaa jako on jo kielenkin kautta erilainen. ”Se parin kuukauden jakso oli kuin välähdys siihen kokonaisvaltaiseen, ihmistä ja luontoa erottelemattomaan, suoraan maailman hahmottamiseen.” Kriisi oli niin voimakas, että suunnitelmissa olleiden yliopisto-opintojen sijaan Raila hakeutui taideopintoihin, joissa käsitteli aihetta monella tavalla.

Kehollinen kuuluminen

Raila aloitti kung fu -harrastuksen, joka osaltaan vahvisti hiljaisuuden aikana koettua kehollista ymmärrystä ihmisen ja luonnon erottamattomuudesta. ”Kung fu on vahvasti yhteydessä tunteisiin, elämänenergiaan ja luontoon.” Kehollisuus ja liike oli ja on yhä Railalle suora tie luontoyhteyteen. Butoh-tanssi, jossa on vahva luontoyhteyden ja transformaation teema, koko Euroopan halki tehty vuoden mittainen kävelymatka, sekä buddhalaiset meditaatiot ja joogaharjoitus ovat kaikki osaltaan tarjonneet mahdollisuuksia syventää kehollista kokemusta yhteydestä luontoon.

Joogassa ja tanssissa liikutaan tietoisesti yhteydessä hengitykseen ja niihin elementteihin ja laatuihin, mitä luonnossakin on. Se liike, mikä on ihmisessä ja luonnossa, tuo ikään kuin tietoisen perustan olemiselle. Hengityksessä ja tanssissa ilmenee myös ympäristön vaikutus kehoon, mieleen, tunteisiin.” Raila muistuttaa, ettemme ole erillisiä ilmakehästä, vedestä tai maasta allamme – kaikki liike syntyy yhteydessä ja yhdistää.

Railan mandala nettikuva
Railalla oli mukana kivi Mongun-Taiga -vuoristosta Siperiasta. ”Oon iloinen, että mulla oli tuo kivi autossa ja laitoin sen tuohon keskelle. Vuoristot on mulle tärkeitä paikkoja.” Kuva: Päivi Mattila

Luontoyhteys elintapana

Toinen vahva kriisiaika jossa luonto on ollut merkittävästi läsnä, on muutaman vuoden takainen käännytyspäätös Tanskasta kiristyneen maahanmuuttopolitiikan seurauksena ”Se oli niin rankkaa, että paloin pahasti loppuun.” Raila asui kuukauden ystävänsä luona maaseudulla, ja he yhdessä keskittyivät tietoisesti luontoyhteyteen, puhtaaseen ruokaan ja hiljaisuuteen. ”Koen luontoyhteyden vahvasti oman kehon ja intuition kautta, se on sitä luontoa, jota olen. Ruoka, vesi, ilma, en ajattele niitä erillään.”

Tietoinen yhteys luontoon oli keskeistä irtipäästämisen prosessissa. ”Tiesin, että piti päästää irti ihan kaikista suunnitelmista ja siitä persoonasta, mitä mulla oli siihen asti ollut, voin niin huonosti. Se syvällinen kokemus ja yhteys luontoon, mikä silloin 19-vuotiaana hetkellisesti avautui, sekä aiemmat kokemukset yhdessä joogan ja buddhalaisten perinteiden opiskelun kanssa olivat luoneet tietoisuutta siitä olemisen tasosta, joka ei perustu persoonaan tai mieleen. Se antoi rohkeutta päästää voimakkaasti irti, antautua tyhjyyteen.”

Luonto tuki puhtaalla läsnäolollaan, mutta myös ystävän rakkaudellinen läsnäolo, prosessin jakaminen, keskinäinen kuuntelu ja kaiken salliva ilmapiiri oli merkittävää. ”Ihmiset, joilla on vahva luontoyhteys, voivat olla tukena sellaisessa kriisissä, olla kuin ankkurina. Se on iso asia, että ihmiset on toisilleen tukena eri tavoin, puolin ja toisin, siinä on mulle yhteisön aito merkitys.” Kuukausi maalla ystävän luona auttoi toipumaan yllättäen nopeasti pahaksi kehittyneestä akuutista tilanteesta, mutta kokonaan toipuminen on ollut vuosien prosessi.

Rohkeus luottaa intuitioon

Railalle luontoyhteys ja intuitio toimivat vahvasti yhdessä. Elämän kriisikohdissakin päätökset seuraavista askelista ovat nousseet luontoyhteydestä ja intuition perusteella. ”Luonto on kokemukseni mukaan aina tukena kun sille avautuu, jos on valmis ottamaan viestin vastaan ilman ennakko-oletusta siitä mitä sen pitäisi olla.” Oleellista on rohkeus luottaa saamiinsa visioihin ja ideoihin ja uskoa, että ne voivat toteutua.

Raila kokee intuition seuraamisen ja aktiivisen luontoyhteyden olevan avain eheytymiseen laajemminkin. ”Intuitio ja luontoyhteys ei kuitenkaan rajaa pois mitään moderneja lääketieteellisiä tai muita keksintöjä, sillä eheys on inklusiivinen asia. Luontoyhteys ja intuitio sisältää ihmiskulttuurin ja sen eri puolet.” Yhteys luontoon on Railalle nykyään jatkuvasti läsnä, niin metsässä kuin kaupungissakin. ”Luontoyhteyden voi mahdollisesti sulkeä jäämällä elämään vain ajatuksen tasolle, sillä nimenomaan ajattelu ja kielenkäyttö erottelee. Luontoyhteyteni on vahvasti kehollinen, aistien ja tunteidenkin kautta hahmotettavissa, ja se on kaikkialla.”

Yhdessä tuntemattoman äärellä

Railan suhtautuminen muutokseen on kasvanut kriisien myötä. ”On tärkeä ominaisuus ettei anna periksi, sillä tavalla saa aikaan pitkäjänteisiä hyviä asioita, mut yhtä tärkeää on osata päästää irti niissä kohdissa, joissa se on viisaampaa. Taju siitä, missä irtipäästämisen kohta on, ei kohdallani välttämättä ole silti kasvanut”, Raila nauraa. ”Tai asioissa, joihin oon tottunut, se on varmasti kasvanut, mutta yllättävissä tilanteissa ihmisluonto on usein arvaamaton, ja suhtaudun siihen aika nöyrästi.”

Tuntemattoman kohtaamisessa Railaa auttaa etenkin sellaisten ihmisten esimerkki, joilla on paljon myötätuntoa ja rohkeutta katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. ”Sellainen esimerkki auttaa elämään tuntemattoman kanssa ja sisäistämään sen, että siinä on myös tosi paljon kauneutta, että me tiedetä tai tunneta asioiden kulkua ennalta. Siinä on mukana mahdollisuuksien kirjo kaikkiin suuntiin.”

Maija

2019-Maija-nettikuva
Maija ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Maija: Samassa rytmissä luonnon kanssa

Teemme Maijan kanssa retken lapsuudenmaisemiin, pienen järven rannalle. Tihkusateessa sytytämme nuotion, joka vielä kytee edellisten retkeilijöiden jäljiltä. Syysilma on kylmä ja kostea ja tuuli puhaltaa, mutta Maija on tottunut luonnon erilaisiin puoliin.

Viljelijän kumppani

Maatilan tyttärenä ajatus vuodenkierrosta on Maijalle keskeinen osa luontoyhteyttä. Lapsuudessa luonnon kiertokulku oli läsnä vuodenaikojen mukaan ajoitetuissa töissä, mutta myös muussa elämisen rytmissä. Ihminen oli osa kokonaisuuden kiertoa, jossa erilaiset vaiheet seurasivat toisiaan. Luonnon kanssa elettiin kuin kumppanina, jota tulee ymmärtää. ”Perittyynkin luontosuhteeseen on aina liittynyt kunnioitus ja sen ymmärtäminen, että ihminen on aina myös luonnon armoilla.”

Vanhemmat opettivat retkeilemään luonnossa, joten suhde metsään syntyi myös jo lapsuudessa. ”Metsä on toisaalta turvapaikka, mutta pitää kuitenkin tietää kuinka siellä ollaan ja kuinka siellä kulkee, että se suhde säilyy hyvänä. Tunnistaa omat rajansa suhteessa luontoon.” Metsä ei ollut aina helppo ympäristö, mutta se oli luontainen paikka kulkea, katsella ja rauhoittua, tuntea kuuluvansa.

Metsän syli

Maija nostaa esiin erityisesti kaksi kokemusta, joissa luonnosta saatu tuki on ollut korvaamatonta. Kun miesystävä lyhyen seurustelun jälkeen kuoli äkillisesti, jäi umpirakastunut Maija yhtäkkiä yksin. ”Sitä asiaahan ei mikään eikä kukaan pystynyt ottamaan pois, eikä muuttamaan muuksi, eikä mitkään sanat olisi varsinaisesti lohduttaneet. Tuntui, että se on ainoa asia joka voi auttaa, että hakeutuu luontoon, semmoisen ihmisen perusolemuksen ja elämän jatkumisen äärelle.”

Maija sanoo, että luonnossa läsnä oleva ikiaikaisuus ja jatkuva kierto tuntui siinä tilanteessa turvalliselta. Vaikka omassa elämässä tapahtuisi mitä, tietyt asiat vain ovat ja jatkavat kulkuaan tuttuun tapaan. ”Kun on kertakaikkisesti se olo, että mä en mahda asioille mitään vaikka haluaisin, niin luonnossa tulee konkreettiseksi se ettei mun kuulukaan mahtaa asioille mitään. Että maailma ja luonto on sellainen. Kovin on vähäiset ihmisen keinot, ja se tuntui lopulta ihan hyvältä.”

Maijalle metsään meneminen oli menetyksen keskellä itsestäänselvyys, mutta päämäärättömän vaeltelun rinnalle syntyi myös jotain uutta. ”Halu halata puuta vain syntyi kun olin metsässä. Tuntui, että kun sille sitä tuskaansa itki, niin se oli vaan hirveen lohduttavaa. Siinä se puu on niin jämäkkä ja se vaan on.” Kun oma tunnetila oli turvaton, toi metsä lohtua ja turvaa. Mitä synkempi kuusikko, sen parempi – se ikään kuin sulki Maijan turvalliseen syliinsä.

Maijan mandala nettikuva
Mandalanrakennus vei Maijan ajatukset vuodenkiertoon ja elämänkiertoonkin. ”On sitä tuoretta vihreetä ja sit tulee niitä muita vaiheita. Ja sit tulee taas se kevät.” Kuva: Päivi Mattila

Selkeys ja rauha

Luonto oli Maijan apuna myös silloin, kun yhteistyö entisen työparin kanssa muuttui ylivoimaisen haastavaksi. ”Ennen kaikkea se oli metsä, joka auttoi ahdistuksen purkamiseen lopulta enemmän kuin yksikään työnohjaus.” Kun oikein otti päähän ja ahdisti, Maija lähti metsään. Alussa päässä myrskysi ja askel oli ripeä, mutta pian huomasi, miten vauhti hidastui ja ajatukset hiljenivät. ”Metsässä rauhoittuminen on luontainen prosessi,” Maija sanoo, en ota sitä tietoisesti tavoitteeksi. Menen vaan, tutkin ympäristöä ja katson mitä tapahtuu.”

Metsän aikaansaama rauhoittuminen auttoi näkemään tilanteen selvemmin ja löytämään uusia toimintatapoja. Yleisestikin Maija sanoo luonnon monimuotoisuuden tarkkailun ja ekosysteemien ymmärtämisen auttaneen myös erilaisten ihmisten hyväksymisessä ja heidän kanssaan toimeen tulemisessa. ”Kaikilla meillä on jotain, jossa me ollaan hyviä. Ja kaikilla on joku paikka tässä kokonaisuudessa.”

Hoitava luontosuhde

Myös oman kehon viestien kuuntelu kehittyi metsän keskellä. Nykyisin Maija tunnistaa tarpeen rauhoittumiselle ajoissa ja osaa priorisoida sitä. Metsässä liikkuminen on säännöllinen osa arkea, sillä sen hermostoa rauhoittava ja päätä selkiyttävä vaikutus ennaltaehkäisee stressiä ja auttaa näkemään mikä on tärkeää. ”On niin paljon aivan turhanaikaista hössötystä, joka luo kiirettä ja suorituspainetta ja saa ihmisen voimaan huonosti.” Lisäksi metsä toimii hoitokeinona akuuteissa tilanteissa. Kun työssä on joku stressaava vaihe, niin se helpottaa kun menee metsään.”

Luontoyhteys on Maijalle toimiva mittari hyvinvoinnille. ”Siinä tilanteessa kun on huomannut, ettei enää näe luonnon kauneutta ympärillään, on tajunnut olla huolissaan itsestään. Ja kun synkän vaiheen jälkeen taas huomaa sen kauneuden, niin tunnistaa oman toipumisensa.” Luonto ja sen kauneus kuvastaa Maijalle samalla ihmisyyden kokemuksia. ”Joka vuodenajassa on ilmiöitä, joita saattaa sillä hetkellä kiroilla, mutta myös asioita jotka on kauniita. Vaikka syksyn pimeys ja harmaus joskus harmittaa, niin se antaa luvan olla vähemmän tehokas. Saa vaan kääriytyä viltteihinsä ja levätä.”

Luonto arjessa

Maijalle on olennaista jakaa merkityksellinen luontosuhde läheisten kanssa. ”Oli aika, jolloin lähipiirin ihmisillä ei ollut vahvaa luontosuhdetta ja se vaikutti myös oman luontosuhteen hetkelliseen kuihtumiseen. Se on ollut sellainen vaihe etten voinut hyvin.” Kun omannäköinen luontosuhde pikkuhiljaa rakentui uudelleen, elvytti se kokonaisvaltaisesti ja herätti tekemään arvovalintoja myös liittyen ihmisen ylikuluttamiseen ja toimintaan maapallolla.

Nykyisen kumppanin kanssa retkeillään jatkuvasti, eikä muuttaminen ”Kuhmon perämettään” omavaraistalouteen tunnu kaukaa haetulta. Päivätyö kaupungissa kun asettaa omat haasteensa luonnonrytmin kunnioittamiselle arjessa. ”Syksyllä kun biologia sanoo, että pitäisi mennä päiväunille, niin pitäisikin yhtäkkiä kaikkein eniten järjestää ja olla kaikkein tehokkain, osallistua joka tilaisuuteen.” Maanviljelijänä oma elämänrytmi oli luontaisempi. ”Kun on pimeetä talvella niin ollaan aikalailla hissunkissun, ja kun on kesä niin tehdään vähän enemmän. Ei pakoteta itseensä keinotekoisesti toimiin vastoin asioita, joita meillä on biologiassa.”

Pienet, merkitykselliset asiat

Omat kokemukset ovat johdattaneet Maijan työskentelemään maanviljelijöiden hyvinvoinnin parissa sekä vetämään mielenterveyden ensiapukursseja. ”Kun on käynyt raskaita aikoja läpi ja selvinnyt niistä, niin haluaa olla tarjoamassa kainalosauvaa muille vastaavissa tilanteissa.” Kummassakin työssä Maija hyödyntää luonnon hoitavaa voimaa, ja usein asiakkaiden kanssa lähdetään metsään kävelemään samalla kun keskustellaan vaikeista asioista. Kaupunkiluonto toimii tarvittaessa tilapäismetsänä, ja jo pienet teot voivat olla merkittäviä. ”Järvelle tuijottaminen ruudun sijaan tyhjentää pään aika kivasti.”

Haastavien kokemusten myötä kirkastuneet arvot ja syventynyt luontosuhde näkyvät selkeästi myös Maijan puhuessa ilmastonmuutoksesta. ”Mua häiritsee kuinka sinnikkäästi keskustelu yritetään ohjata pois siitä, että länsimainen överiksi mennyt kuluttaminen on pitkälti ilmastonmuutoksen takana.” Yhteys luontoon on auttanut Maijaa näkemään yhä selkeämmin, mikä on tarpeellista ja mikä turhaa. ”Luonnon kanssa vuorovaikutuksessa elämisen pitäisi olla sellaista, että kaikessa tekemisessä aina myös mietitään sen tarpeellisuutta ja vaikutuksia muuhun luontoon. Luonto ei ole vaan ihmisen tarpeita palveleva resurssi.”

Sisäänrakennettu kunnioitus luonnon kokonaisuutta kohtaan ohjaa Maijaa arjessa. Sisällä kulkevia hämähäkkejä ei tapeta, sillä niillä on oleellinen tehtävä ekosysteemissä, eikä voikukkia vastaan sodita keväisin, ovathan ne elintärkeitä pölyttäjille. Syyssateilla levätään. Luonto on sellainen kuin se on. Ei aina helppo, mutta ihmisellä on siinä paikkansa. Sen hyväksyminen tuo rauhaa.

Emma P.

2019-Päivi-nettikuva-3U2A0253(1)
Emma ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Emma P.: Osana elämän mysteeriä

Istumme Emman kanssa syyssateen kastelemassa metsässä keskellä kirkkaiden haavanlehtien täyttämää pientä aukiota. ”Maatuvien haavanlehtien tuoksu on mun lempituoksu maatuvista lehdistä”, Emma sanoo. Korppi laskeutuu läheiseen puuhun haastattelun ajaksi kuin kuuntelemaan, mistä täällä oikein puhutaan.

Emmalle kävi samoin kuin monelle muulle luonnon parissa kasvaneelle – jossain vaiheessa lapsuuden läheinen suhde luontoon vain unohtui, jäi muiden nuorta kaupunkilaista kiinnostavien asioiden alle. Lapsuudessa luonto oli itsestäänselvyys ja erottamaton osa arkista elämää, sillä koti oli metsän keskellä ja koulunpihallakin sai leikkiä metsässä. ”Ei ollut erityistä konseptia metsäretkelle lähtemisestä, sitä vaan meni pihalle.”

Takaisin metsään

Pitkältä ajalta kumuloitunut stressi ja äkilliset, yllättävät tapahtumat yksityiselämässä saivat Emman hakemaan tilanteeseensa apua. Kun kriisin pahin vaihe pikkuhiljaa alkoi laueta, alkoi kaipaus luontoon nousta jälleen esiin. ”Aloin tiedostamaan sitä kaipausta olla metsässä, suon, järven tai metsän keskellä, äärellä ja läheisyydessä. Ehkä se liittyi siihen, kun kaikkien kriisien keskeltä alkoi taas löytää itseään enemmän.”

Lapsuuden tapa mennä metsään ajattelemaan asioita halki ja rauhoittumaan alkoi elpyä. Paluu metsään ei silti ollut helppo. ”Piti aika paljon tehdä tietoisesti töitä, että sai lähdettyä sinne ulos. Ja kyllähän mä olin unohtanut sellaisia taitoja mitä tarvitsee kun lähtee vähän pidemmäksi aikaa.” Piti muistella, miten metsään mennään, miten sinne pukeudutaan, miten otetaan eväitä mukaan. ”Lopulta se tuntui kuitenkin tosi luontevalta ja helpottavalta. Siltä, että muisti taas jotain tosi olennaista itsestään ja olemisesta ylipäätään kun palasi sieltä.”

Vapaus olla

Kaupungin puistot ovat Emmalle kivoja ja rentouttavia ympäristöjä asuinkortteleiden keskellä, mutta vaikeimman kriisin aikaan rentoutuminen vaati isomman annostuksen luontoa. ”Piti mennä pitkäksi aikaa ihan hiljaisen metsän keskelle. Mitä suurempi ja luonnontilaisempi metsä ja mitä kauempana kaupungin pauhusta, sitä syvempi rauha.”

Emma käveli metsässä ja antoi ajatusten ja tunteiden olla, vailla tarvetta ymmärtää mistä niissä oli kyse ja mitä niille pitäisi tehdä. ”Metsässä oli kriisin aikaan helppo olla, koska siellä ei tarvinnut olla yhtään enempää kartalla kuin oli. Ei tarvinnut olla yhtään rauhallisempi. Koin, että metsässä oli loputtomasti aikaa antaa kaiken tulla, järjestyä ja ottaa joku suunta.” Emma sanoo, että muilla ihmisillä oli ratkaisevin rooli uuden suunnan löytymisessä, mutta metsä tarjosi rauhallisen tilan tehdä päätöksiä.

Emma p mandala nettikuva
Ihana olla pois suorittamismoodista, tulin tosi iloiseksi.” Kuva: Päivi Mattila

Yksin pimeässä

Metsään oli, ja on edelleen tärkeä mennä yksin. Siinä missä muiden kanssa retkeily on hauskaa ja opettavaista, pääsee yksin metsässä paljon syvemmälle itseensä ja ympäröivään luontoon. ”Yksin metsässä hiippailu on mulle oleellinen osa sitä miten ratkoo pulmia ja miettii kaikki elämänsä asiat halki.” Emma kulkee yksin metsässä kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina.

Pimeässä metsässä kulkeminen on jo lapsuudessa opittu juttu, josta puhuttaessa Emman silmät säihkyvät. ”On siistiä uskaltaa mennä yksin pimeään metsään! Se on tosi hyvä tapa kohdata itsensä.” Yksin pimeyden keskellä kulkeminen herättää Emmassa kunnioitusta itsen ulkopuolista luontoa kohtaan, saa hyvällä tavalla nöyräksi. Pelon voittaminen rauhoittaa ja muistuttaa, miten aiheellisetkaan pelot eivät aina toteudu.

Pimeys tuo esiin nimenomaan automaattisia, lapsuudessa opittuja pelkoja, jotka Emman mukaan on hyvä tiedostaa. ”Siinä näkee, miten maailmankatsomuksessa on sellaisia ajateltuja asioita ja tunnemaailmaan aika syvälle rakennettuja asioita.” Emmalle pimeydessä esiin nouseva susien pelko on tästä konkreettinen esimerkki. Siinä yhdistyvät niin petojen kunnioitus kuin susilla pelottelu ja aikuisten lapsuudessa levittämä petoviha. ”Ennakkoluuloihin liittyvä aiheeton pelko on hyvä tunnistaa, mutta toisaalta pelko on myös hyvä asia. Pelon kautta tulee kunnioitus, sitä kautta terveellinen nöyryys, ja sitten omien ja ihmiskunnan rajojen, oman pienuuden ajattelu.”

Rajallinen ihminen

Nimenomaan oman hahmotuskyvyn ja näkökulman rajallisuus näyttäytyy Emmalle luonnossa selkeästi. ”Aina on ne samat ajatukset, ilot ja pelot. Sitä tajuaa, että lopulta katson tätä maailmaa tosi kapeasta vinkkelistä.” Se on saanut arvostamaan ja kuuntelemaan myös omasta poikkeavia näkemyksiä maailmasta ja siitä, miten täällä pitäisi elää. Samalla kuitenkin hyväksyntä omaa pienuutta ja keskeneräisyyttä kohtaan on lisääntynyt. ”Tajuan ymmärtäväni aika vähän, mutta silti haluan yrittää toimia niin, minkä koen oikeaksi. En vain tuomitse muita niin helposti.”

Etenkin luonnontilaisessa metsässä Emman on helppo kokea kaikkeen ympärillä olevaan kuulumista. Metsäympäristö on auttanut hahmottamaan ja arvostamaan nimenomaan omaa ihmisyyttä osana ekosysteemiä. ”Metsässä rakentuu taju siitä, että on osa ihmisyhteisöä. Voi yhtä aikaa kokea sen, että on muista eliöistä erillinen ihmisyksilö ja samalla ymmärtää syvästi riippuvuutensa muusta elollisesta ja elottomasta.” Riippuvuuden sisäistäminen on myös pelottavaa. ”On tajuttava, että muussa luonnossa on rajoja, kuinka paljon ja mitä materiaaleja ihminen voi hyödyntää tai ottaa sieltä.”

Luonto ja kulttuuri

Ihmisen luomaa kulttuuria Emma kiittää monesta, nytkin märässä metsässä sadehousuista osaa olla todella iloinen. Kaikenlaiset keksinnöt, harrastukset ja maailmanselitykset, ihmisen loputon luovuus riemastuttaa Emmaa. Kulttuuriin alkaa kuitenkin helposti syntyä normaaleina pidettyjä tapoja, jotka pitemmän päälle ovat ihmisille ja luonnolle haitallisia. ”Pienistä, lähellä ja helposti saatavilla olevista asioista, kuten metsässä kävelystä, siellä syömisestä ja vaikka siellä jonkun kanssa juttelusta voi löytää rauhaa. Jos ihmiset löytäisivät enemmän tällaisia asioita, niin ehkä sisältöä ja merkitystä ei etsittäisi niin paljon luontoa tuhoavista tavoista.”

Leppoisten metsäretkien lisäksi Emma haastaa itseään ja luontosuhdettaan eri tavoin, sillä ”ei sen kuulukaan olla aina helppoa. Suurimman rauhan voi löytää kun on elänyt läpi hankalista asioista. Kyllä mä meen metsään koska se on kivaa mutta joskus myös siksi, että olisi hankalaa ja sen jälkeen kivaa,” Emma nauraa. Metsässä hiippailun lisäksi Emma ylläpitää yhteyttään luontoon ja rauhoittuu kasvimaata hoitamalla. ”Puutarhatöistä tulee myös hyödyllisyyden kokemus, joka on ihmiselle tosi oleellinen. Että teen tarpeellisia asioita, jotka ei ole haitaksi muille ihmisille tai luonnolle.”

Metsässä oleminen on auttanut ja elvyttänyt vaikeina hetkinä, joten Emma kokee valtavaa kiitollisuutta luontoa kohtaan. Siitä nousee myös tarve ja halu suojella luontoa parhaansa mukaan. Omat kokemukset luontoyhteyden merkityksestä ovatkin ohjanneet Emman luonnonsuojelutyön pariin ja opiskelemaan alaa.

Metsässä elämä vaan on

Elämän mysteeri on Emmalle vahvasti läsnä luonnossa. ”Kun oon yksin metsässä yrittämättä mitään, alkaa elämän kauneus ja karuus avautuun, se suuri mysteeri mikä kaikkeen olemassa olemiseen liittyy. En sano, että ymmärtäisin sitä, mutta se tuntuu tosi vahvasti. Voi kokee elämän erilaiset puolet – sen kauneuden, rajallisuuden, rajallisuuden pelottavuuden, armollisuuden – kaiken tuollaisen niin syvästi, että se tuntuu hengelliseltä kokemukselta.”

Elimistön rauhoittuessa ja ajatusten hiljentyessä Emma voi päästä olemisen tilaan, jossa kaikki vain on. ”Turhat ongelmat haipuu pois, ja ne ongelmat jotka on olemassa, saa tuntua niin kurjasti kuin ne tuntuu. Tulee hyväksyntä siitä, että näin nää jutut nyt on, ja tällainen mun elämä nyt on ja tällainen maailma on. Ja hyväksynnästä tulee se kokemus, että loppujen lopuksi elämä on aika selittämätön ja hieno. Ja on niin siistiä, että sattuu olemaan elossa ja tiedostaan sen.”

Liina

2019-Liina-nettikuva-3U2A9969
Liina ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Liina: Luonto ja rohkeus

 

Liina kertoo, että vaahterat ovat olleet mukana monissa elämän tärkeissä hetkissä tavalla tai toisella. On hyvä istua ruskasta värikkäiden vaahteroiden alle kotikulmilla Helsingin Kalliossa. Liinalle kaupunkiluonto on tärkeä ja arvokas ympäristö siinä missä maaseutu ja metsätkin. Lapsuudenkoti oli vehreässä pikkukaupungissa ja kesät vietettiin mökkeillen maalla, mutta nykyisen kaupunkikodin ympäriltä löytyy myös paljon mahdollisuuksia tarkkailla vuodenkiertoa, nauttia luonnon kauneudesta ja rauhoittua arjen keskellä.

Pienin askelin

Kaupunkiluonto oli tärkeä tuki, kun Liina sai tiedon veljensä itsemurhasta. Suru ja järkytys veljen kuolemasta sekoittui uuden elämän odotukseen, kun Liina alkoi pian veljen kuoleman jälkeen odottaa toista lastaan. Lapsen syntymän jälkeen voimakas hoivaajan rooli sai jaksamaan ja pyörittämään lapsiperheen arkea, mutta reilu vuosi veljen kuoleman jälkeen tuli seinä vastaan. Suru puski esiin voimakkaasti ja Liina alkoi kokea paniikkioireista sekoamisen ja kuoleman pelkoa. ”Voisiko minullekin käydä kuin veljelleni?”

Liina haki akuuttiin tilanteeseen apua terapiasta ja lääkityksestä, mutta alkoi samalla etsiä keinoja hoitaa itseään luonnon ja meditaation avulla. Hakeutuminen luontoon vaikeiden asioiden keskellä oli Liinalle tuttua jo ennestään, etenkin mökkiluonto oli aina ollut turvapaikka. Syvimmän kriisin aikaan metsäympäristö oli kuitenkin liikaa, sillä rauhallisen hiljaisuuden keskellä sisäinen kaaos tuntui vielä musertavammalta ja hämmentävämmältä. Liina alkoi tehdä pitkiä kävelylenkkejä vauvan kanssa lähiympäristössä, sillä ulkona raikkaassa ilmassa oleminen tuntui turvalliselta. Syke laski, hengitys syveni.

Tunteet kuin aallot

Säännöllinen terapia auttoi Liinaa tunnistamaan omia tunteitaan, joista etenkin surua ja vihaa oli aluksi vaikea sietää. Rauhallinen liikkuminen luonnossa, hengitykseen keskittyminen, keholliset harjoitukset ja meditatiiviset luontomielikuvat olivat kaikki Liinalle tärkeitä tekijöitä voimakkaiden ja epämiellyttävien tunteiden kanssa elämisessä. ”Niinhän tää homma toimii, että aallot nousee ja laskee, meri myrskyää ja tyyntyy, ja se helpottaa hyväksymään omia ajatuksia ja tunteita osana luonnollista olemista. Kun tulee tosi vaikea tunne niin vain hengitellään ja ollaan.”

Luonnon ilmiöiden yhdistäminen omiin kokemuksiin muistutti siitä, että kaikki muuttuu. ”Kaikki tää myrsky joka on elämässä ja ajatuksissa, se on kaikki ohimenevää. Jossain vaiheessa helpottaa, vartin päästä tai viikon päästä tai vuoden päästä, mutta jossain vaiheessa.” Sama pätee myös elämän hyviin asioihin, Liina muistuttaa. Keväällä kukkaan puhkeavissa kirsikoissa ja ruskan väriloistossakin Liinalle korostuu se, että juuri nyt on käsillä todella hieno hetki, jota kannattaa pysähtyä katsomaan. Sillä kohta se hetki on ohi. Ja toisaalta – ensi keväänä se tulee jälleen, hieman erilaisena.

Kaiken yhdistävä kiertokulku

Vähitellen Liina alkoi ymmärtää, miten surun alle uupuminen oli niin ison asian äärellä luonnollista. Täydellisyyden vaatimusten ja valittamatta pärjäämisen rinnalle nousi myötätunto itseä ja omia tunteita kohtaan. Ajan ja tilan antaminen synkkien tunteiden kokemiselle on tärkeä osa kaikkea elämää, eikä sitä voi ohittaa. ”Sama toistuu luonnossa esimerkiksi maatuvissa puunrungoissa, eivät ne ole turhia. Jokaisella on oma roolinsa tässä systeemissä. Se oli hirveän parantava ajatus, myös vastapainona yleiselle ’tulos tai ulos’ -ajattelulle yhteiskunnassa.”

Liinalle luonnonläheisyys on ollut tärkeä tekijä nimenomaan kokonaisuuteen kuulumisen tunteen kehittymisessä. Kokemus oman ihmisyyden ja luonnon prosessien samankaltaisuudesta on vahvistanut näkemystä siitä, että ihminen on osa jatkuvasti muuttuvaa ja samalla pysyvää kokonaisuutta, jossa kaikella on aikansa ja paikkansa. ”Jotenkin ihmiselämän ohikiitävyys ja väliaikaisuus nousee luonnossa esiin, ja olen kokenut sen rauhoittavana.”

Liinan mandala nettikuva
Mandalan äärellä hääräily leikkipuiston kupeessa herätti Liinassa hilpeyttä ja pientä kutinaa vatsanpohjassa. ”Tää on just hyvä esimerkki siitä, miten en nykyään enää välitä niin paljon mitä muut mun tekemisistä ajattelee.” Kuva: Päivi Mattila

Mysteerinen kokonaisuus

Kriisin käynnistämät pohdinnat elämän perimmäisestä luonteesta ovat johdattaneet Liinan miettimään ihmistä osana luontoa. Ajatus ihmisestä eläinlajina on antanut evolutiivista näkökulmaa tunteisiin ja auttanut hahmottamaan niitä biologisia mekanismeja, joiden osana vahvat pelot syntyvät. Ymmärrys biologisten mekanismien muotoutumisesta osana luonnon kokonaisuutta on helpottanut tunteiden hyväksyntää.

Kriisin käynnistämä sisäinen prosessi on vahvistanut Liinan kokemusta siitä, miten luonnon tiiviisti yhteen linkittynyttä kokonaisuutta yhdistää kaiken näkyvän lisäksi jonkinlainen elämän mysteeri. ”Mikä on se, mistä nämä organismit syntyvät ja mistä tämä kaikki on alunperin syntynyt? Ajattelen, että siihen ei tieteellä päästä kiinni, vaikka yksityiskohtia voitaisiin selittää.” Sama kaiken yhdistävä mysteeri näyttäytyy Liinalle eri uskonnoissakin, usein jonkinlaisena valon käsitteenä. ”Jos kadottaa kosketuksen siihen valoon ja rakkauteen, niin voi olla tosi pimeää ja yksinäistä.”

Rohkeus toimia arvojen mukaan

Jos mulla olisi vuosi elinaikaa, mitä haluaisin tehdä?” Veljen äkillinen kuolema nosti esiin kysymyksen, joka auttoi Liinan kiteyttämään omia arvojaan. Perheen, luonnon ja työn merkitys vahvistui, mutta niiden rinnalle nousi myös taide. Pohjamudissa Liinalle kirkastui, että hän halusi maalata ja kirjoittaa, sekä julkaista tuotoksiaan miettimättä onko se noloa tai osaako varmasti oikein.

Luonnossa liikkuessa henki, sanat ja luovuus alkoivat virrata, runot syntyä. Luonnon ja luovan tekemisen kautta Liina kertoo pääsevänsä käsiksi sellaiseen syvempään kerrokseen itsessään, joka ei muilla tavoin pääse esiin ja jaettavaksi. ”On niin palkitsevaa kuulla, että omasta merkityksellisestä prosessista syntynyt luovuus on koskettanut jotain muuta.” Liina rohkaistui jakamaan hyvin henkilökohtaisia runoja ja maalauksia sosiaalisessa mediassa, sekä alkoi valmistella ensimmäistä taidenäyttelyään.

Kun aktiivinen välittäminen kokonaisuudesta kasvoi oman toipumisprosessin myötä edelleen, sai sovinnaisuus siirtyä syrjään laajemminkin. ”Olen alkanut puhumaan ilmastonmuutosasioista huomattavasti suoremmin kuin aiemmin, sekä töissä että muuten, mennyt siinäkin sen epämukavuuden tunteen yli. En mä ole mikään ilmastonmuutoksen asiantuntija, mutta meidän kaikkien pitää tehdä jotain.”

Omien arvojen mukaiset, pienetkin teot helpottavat ja vähentävät hahmotonta ahdistusta. ”Jokainen voi vaikuttaa niillä keinoilla, mitä kullakin on.” Liina on esimerkiksi tehnyt ilmastonmuutokseen liittyvää viestintää työssään, järjestänyt luovan kirjoittamisen työpajan aiheesta ja jakanut taidetta ilmastonmuutoksen herättämiin tunteisiin liittyen.

Arvokas pimeys

Kriisin syvimmällä hetkellä ajatus siitä, että oma olo ajan kuluessa helpottuu, oli täysin abstrakti. Nyt vuoden aktiivisen toipumisen jälkeen Liinan on kuitenkin helppo nähdä, miten pohjakosketuksen myötä alkoi myös vähitellen syntyä kaikkea uutta.Asioista, jotka on aivan kamalia, voi kuitenkin tulla jotain kaunista ja hyvää. Sen myötä, että veljeni elämä päättyi niin traagisesti, olen tajunnut, että se mitä muut ajattelee on ihan irrelevantti kysymys. Ihmiselämässä voi tapahtua mitä vaan, ja kannattaa käyttää tää aika niin miten omasta sydämestä tuntuu. Ei miettiä, että joku naapuri saattaa vähän nyrpistää nenää.”

Christiana

2019-Christiane-nettikuva(1)

Christiana ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Christiana: Luonto kumppanina

Ei ollut sattuma, että tulimme just tähän paikkaan, missä on mehiläispuutarha”, Christiana sanoo, mehiläisriipus kaulassaan. ”Olen mehiläishoitaja, ja tämän on tehnyt vanha tuttu. En tiennyt, että se on täällä.” Olimme sopineet tapaamisen Helsingin kaupunkipuistoon, ja siitä Christiana lähti meitä kuljettamaan sopivaan paikkaan, intuitiivisesti. ”Mandalaa rakentaessa ajattelin aurinkoa, keltaista, hunajaa joka valuu… Tässä maailmassa tarvitaan nyt makeutta, sweet tongues need sweet words…”

Amerikka, Suomi – luonto on koti

Christianan puheessa suomi ja englanti sekoittuvat. Suomi on ollut hänelle koti pitkään, mutta rakkaus luontoon kasvoi jo lapsuudessa Pohjois-Amerikassa. Ympäri vuoden kaikki vapaat viikonloput vietettiin perheen kanssa takapihan pienellä kasvimaalla, merenrannalla tai vuoristossa, vanhemmat veivät lapset pois kaupungista aina kun oli mahdollista. Kerättiin marjoja, telttailtiin, mökkeiltiin, kalastettiin, vaellettiin. Kun Christiana 16 -vuotiaana sai ajokortin, ajoi hän pienellä autollaan usein Tyynenmeren rantaan. Se oli hänelle paikka, jossa sai olla rauhassa, ajatella, itkeä, ”olla luojan kanssa”.

Metsä ankkurina

Mene metsään” on ohje, jonka Christiana sai vanhemmiltaan jo lapsuudessa. ”Käy siellä, kun on jotain kysyttävää, jokin harmittaa, riemuitset tai tarvitset vastausta”. Christiana sanoo, että vanhemmilta saatu ohje on pelastanut monessa vaikeassa elämäntilanteessa, sillä kun osaa ajoissa hakeutua metsään ja on jatkuvasti yhteydessä luontoon, eivät kriisit pääse ajamaan aivan pohjalle asti.

Kun edellisessä avioliitossaan Christiana kohtasi henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hän etsi aktiivisesti neuvoa metsältä. Luonto antoi turvaa, suuntaa ja rohkeutta. Christiana käveli yksin puiden keskellä, itki ja makasi sammaleessa, pyysi armoa. ”Joskus tuntuu, että ilman metsää ja erikoispuita en olisi selvinnyt. Se oli se ankkuri mistä pystyi pitämään kiinni, etten mene hulluksi.”

Luonto oli tukena myös yksinäisyydessä, josta Christiana kärsi uudessa asuinpaikassaan kaupunkialueella. Erityisesti lintujen kanssa oli hyvä olla, mutta kaikki, mikä vei pois betonin keskeltä, auttoi – kävely, hiihto, mikä vaan. Kun läheisten ihmisten tukea ei ollut saatavilla, luonto oli läsnä ja muistutti, ettei Christiana ole yksin. Erityiset puut, kivet, ja muut luontokappaleet olivat metsässä aina tavattavissa. ”Luonto antoi aina merkin, etten ole yksin.”

Keskustelua luonnon kielellä

Luonto on Christianalle vahvasti läsnä kaikissa elämän muutoksissa ja haasteissa. ”Ero vai pysynkö mukana? Muutanko pois vai jäänkö? Otanko työn vai en? Aina risteyskohdassa joku luonnonkappale, kuten puu, kivi tai meri, on ollut mukana päätöksenteossa.” Vastaus ei aina miellytä, tai sen mukaisen suunnan ottaminen pelottaa. Kokemus on kuitenkin opettanut Christianan luottamaan saamiinsa neuvoihin.

Christiana oppi ymmärtämään luonnon neuvoja jo nuorena, osana kulttuuria jossa kasvoi. Luonnon aktiivinen kuuntelu on keskeistä, sillä linnut, maa, puut ja kivet, kaikki puhuvat meille. ”Jos olen riittävän hiljainen, niin pystyn kuulemaan miten he lentää tai mitä he kuiskuttaa, kun tuulen puuska tulee.” Keskusteleva yhteys luontoon on osa Christianan perusluonnetta, mutta hän on myös tietoisesti kehittänyt sitä. Luottamus omaan herkkyyteen on tärkeää, jotta voisi ymmärtää ja oppia luonnon kieltä yhä paremmin.

Kokonaisuuskeskeisyys kaiken perustana

Kommunikaatio luonnon kanssa vaatii aistien valppautta. Kuuntelemista häiritsevät huolet ja ajatukset Christiana hiljentää seuraamalla, mitä luonnossa tapahtuu. ”Keskityn fyysiseen, siihen mitä on täällä. Hengitän ristiluun kautta. Joskus auttaa vain tutkia mitä tuoksuja on.” Christiana tekee selvän eron nykyajan minäkeskeisen mindfulnesin ja kokonaisuuskeskeisen, läsnäolevan luontoyhteyden välille. Hän on kyllästynyt siihen, miten luontoyhteyttä vaalitaan vain hyvänolontunteen lähteenä, omaan napaan tuijottaen. ”Jos sitä ei ole psykologisoitu, se on mindfulnisoitu”.

Christianalle läsnäolo ei tarkoita vain sisäisiin aistimuksiin keskittymistä ja oman mielenrauhan tavoittelua, vaan hyvin suoraa ja herkkää kokonaisuuden havainnointia, sen osana olemista. ”Mitä mä näen luonnossa, mitä oikeasti tapahtuu? Kuinka tuuli, nuotio, savu, kipinät liikkuu, värit, tuoksut, se on se aistillisuus. Hyvin concrete. Ei niin että mitä mä tunnen, tän tuulen ihollani – ei. Onko tuuli kylmä vai lämmin, miten se liikkuu?” Olemalla osa luonnon kokonaisuutta sen viestit alkavat avautua.

Christiane mandala nettikuva
Tiesin, että kaikki mitä tarvitsen mandalaan on tässä lähellä. Tämä on se paikka. Löysin kiven, se on keskusta. Onko se liian kova? Ei! Sitten näin leppäkertun kiven päällä ja tiesin, että nyt tää on valmis!” Kuva: Päivi Mattila

Kärsivällisyys, kiitollisuus ja huumori

Christiana nostaa luonnon tärkeimmiksi opeiksi kärsivällisyyden ja kiitollisuuden. Miehensä kuoltua hän vietti metsässä neljä päivää, odottaen selkeyttä seuraavista askelista. Usein risteyskohdissa ihminen haluaa heti hätäillen tietää, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan kääntyä, mutta joskus tarvitsee vain olla ja odottaa. Sen opettelu on tärkeää. Toisinaan tarvitaan nopeata toimintaa, mutta hiljaisesti kuunteleva voi luottaa siihen, että vastaukset tulevat ajallaan.

Kiitollisuus elämää kohtaan toistuu Christianan puheissa usein. Elämä ei aina ole helppoa, mutta luonto herättää kiitollisuuden siitä, että on elossa juuri tässä hetkessä. Christiana haluaa osoittaa kiitollisuutensa luonnolle konkreettisin teoin, joten aina kun hän pyytää luonnolta apua, on mukana pieni lahja kuten ruokaa tai tupakkaa. Tällainen vastavuoroisuus kuvastaa Christianalle myös sitä, miten tärkeää on antaa, ei aina vain ottaa ja kerätä lisää.

Christianan aloittaa päivänsä keittämällä kahvit ja kierittämällä tupakan. Hän menee ulos ja antaa annoksesta osan maalle: ”No niin, tää on sulle, tää on mulle, moi!” Pieni seremonia auttaa muistamaan, että hereillä ollaan taas täällä maan päällä. ”Mä olen elossa, en ole kuollut yöllä!” Christiana nauraa ja muistuttaa, että luonnolla on hyvä huumorintaju. Ilo ja nauru on myös tärkeä lääke, jota luonto meille tarjoilee.

Seremonioita ja aktivismia

Kiitollisuus ja vastavuoroisuus on myös toimintaa luonnon kanssa ja luonnon puolesta. Christianalle shamanistiset seremoniat ovat merkityksellisiä, sillä niillä voi konkreettisesti vaikuttaa luonnon hyvinvointiin, ja seremoniassa ihminen ja luonto tekevät yhteistyötä. Jaettu seremoniallisuus vahvistaa yhteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä yhteisön jäsenten kesken että suhteessa luontoon ja omaan asuinpaikkaan. Christiana kaipaakin nykymaailmaan enemmän yhteisöllisyyttä, jossa paikalliset ihmiset huolehtivat yhdessä ympäröivästä luonnosta.

Seremoniolla, rummuttamisella ja rukoilulla on tärkeä tehtävä, mutta se yksin ei kuitenkaan riitä. Nimenomaan lähiluonnon puolustaminen kiinnostaa Christianaa nykyisin yhä enemmän. ”Kirjoita kirjeitä, mene istumaan kaivoksille joita Lappiin avataan, hanki tietoa miten voit auttaa mehiläisiä ja ötököitä.” Luonto auttaa meitä ohjein ja neuvoin, mutta myös hyvin konkreettisesti antimillaan – miksi siis vastavuoroisuus ei heijastelisi tätä?

Huoli tulevaisuudesta ajaa kahden lapsen äitiä aktiiviseen toimintaan ja opettelemaan ymmärtämään luontoa yhä paremmin. Lopulta kaikki lähtee läheltä, omasta ympäristöstä. ”Kuinka voit kasvattaa tomaatteja? Tiedätkö jotain mullasta? Siemenistä? Kaikki pienet perusasiat on tärkeitä.” Globaalin ajattelun rinnalla korostuu tässäkin Christianan konkreettinen suhde ympäröivään lähiluontoon. ”Pidä huolta omasta pihasta.”

Emma N.

emma-nettikuva
Emma ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Emma N.: Samassa veneessä luonnon kanssa

Istumme Emman kanssa Tampereen Kaupissa, aivan keskustan kupeessa avautuvassa metsässä. Kauppi on Emmalle tuttu ja tärkeä paikka, jossa hän säännöllisesti käy kävelemässä kahden pienen koiransa kanssa. Nipsua ja Myytäkin on kiittäminen siitä, että Emma löysi aikuisena tiensä takaisin metsään.

Pohja luontosuhteelle

Lapsuudessa Emma touhusi paljon itsekseen luonnossa, sillä kotitalo oli maaseudulla kaukana kaupungista ja kavereista. Pappa, joka oli osaava luontoihminen, otti mukaansa luontoretkille, kertoi luonnosta ja opetti kunnioittamaan sen monimuotoisuutta. Paljon opettivat myös kotieläimet, joita papan kanssa hoidettiin. Kun teini-iässä pappa kuoli ja kaverit, diskoilu ja pojat alkoivat kiinnostaa enemmän, ei luontoyhteydestä osannut pitää kiinni ja se unohtui. Samalla jäi moni muukin tärkeä asia – musiikki, maalaaminen ja kirjoittaminen, jotka olivat olleet olennainen osa lapsuuden maailmaa.

Takaisin metsään

Muutto Tampereelle ja yliopisto-opintojen aloittaminen oli iso elämänmuutos. Tarve sopeutua uuteen yhteisöön ja kysymykset elämästä ja sen suunnasta kävivät yhdessä menneisyyden kohtaamattomien tunteiden kanssa liian raskaiksi, ja Emmalla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. ”Se oli jokapäiväistä taistelua sen ahdistuksen kanssa. Mulla oli kauheesti sairauspelkoja, en saanut jotain pahaa ajatuskelaa katkeamaan vaan pyörin vain paniikinomaisten uhkakuvien kanssa omassa huoneessa.”

Metsään meno ei ollut Emmalle tietoinen valinta, vaan se tapahtui ikään kuin itsestään. ”Enemmänkin luonto löysi minut kuin toisinpäin. Olin alkanut hakeutua koirien kanssa kaupungista syrjempään metsäpoluille, koska ne reagoivat niin herkästi muihin koiriin. En itsekään halunnut nähdä muita ihmisiä kun olin niin syvällä omassa ahdistuksessa.” Kämppis huomasi, miten eri ihmisenä Emma palasi metsästä ja alkoi lähettää ahdistukseensa käpertyneen ja kiukkuisen Emman säännöllisesti ulos. ”Silloin tajusin, miten iso vaikutus metsällä oikeesti on, kun toinenkin ihminen näkee sen minussa. Metsässä kävely katkaisi ahdistusta ja niitä ajatuksia.”

Ötökät, risut, kävyt ja minä

Emma aloitti terapian, mutta alkoi myös tietoisesti metsässä kulkiessaan miettiä asioita ja elämäänsä. ”Valtaosan ajasta vaan se rauha ja happi ja muu teki sitä työtä mun puolesta, mut aktiivisesti myös tein ajatustyötä. Istuin rannassa ja katselin vaan avaraa edessä avautuvaa vettä, hengitin ja kävin läpi asioita.” Luontoon lähtiessä ei tarvinnut koskaan ajatella, että se ei jaksaisi ottaa vastaan, että olisi pelkojensa ja ahdistuksensa kanssa taakka. Luonto otti vastaan sellaisena kun oli.

Metsässä ei myöskään ollut velvollinen yhtään kenellekään. ”Siellä kukaan ei ole päättämässä missä sä saat kävellä ja ylittää tien, puuttuu sellaiset rajat ja ahdistava ohjailu ja säännöt ja vaaran tuntu. Metsässä kaikki oli siellä missä oli, on ollut iät ja ajat, ja mä koin et mäkin oon vaan siellä niitten joukossa.” Metsä ei tuominnut, eikä sitä hätkäyttänyt Emman läsnäolo. Sai olla kasvoton ja silti kuulua.

Emma n mandala nettikuva
Kuusi käpyä, 12 lehteä…Tuli hyvä ja lapsenomainen olo, kävellä tuolla polkuja ja etsiä jotain!” Kuva: Päivi Mattila

Ikuisen muutoksen lohdullisuus

Ikiaikaisuuden rinnalla luonnossa jatkuvasti läsnä oleva muutos ja luopuminen oli aluksi pelottavaa ja ärsyttävää. Omiin pelkoihin ja ahdistukseen liittyvä kontrollintarve heijastui luontoon, ja toisinpäin. ”Sitä vastaan oli hirveä tarve taistella. En suostu, en halua että se on näin. Oli vaikea hyväksyä, että minä en näille asioille voi mitään, minä en niitä lehtiä voi pitää siellä puussa millään ilveellä, ihan samalla lailla kun en omassa elämässäni voi pitää vaikka tiettyjä ihmisiä.”

Yhteys ja ymmärrys luonnon kanssa syntyi lopulta yllättävän nopeasti, kun muutosta ja luopumista vastaan taistelu muuttui ensin suruksi ja haikeudeksi ja sitten tilanteen rauhalliseksi hyväksynnäksi. Kaikessa luonnossa näkyvä kierto muistutti siitä, että ikävätkin asiat muuttuvat. ”Mua ei oo mikään muu auttanut ikinä niin paljon kuin sen ymmärtäminen, että mikään ei kestä.” Luontoa ja ihmiskokemuksia yhdistävän jatkuvan muutoksen hyväksyminen vahvisti myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”Se on lohduttavaa, että kaikki me ollaan lopulta samassa veneessä, niin ympäröivä maailma, luonto ja joka ikinen meistä ihmisistä. Se poistaa sitä yksinäisyydentunnetta, mikä näiden asioiden kanssa monesti on.”

Elämää hiirten ja punkkien kanssa

Nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunne on Emmalle tekijä, joka vähentää ahdistusta. Tämän Emma sisäisti asuttuaan pari kesää yksin asuntovaunussa mummunsa vanhan kotitalon pihalla, metsän keskellä. Vesi piti kantaa kaivosta ja ruoka laittaa tulella. Mikäli halusi peseytyä, piti vesi ensin lämmittää saunan padassa. Mikään ei ollut itsestäänselvyys, vaan perustarpeiden tyydyttämisen eteen piti nähdä vaivaa. ”Jotenkin sen tekemisen kautta koin olevani enemmän osa sitä ympäristöä, jossa mä olin. Ei mun tarvi tuolla kaupunkiasunnossa tehdä mitään. Hanasta tulee vettä, enkä mä siellä yhteenkuuluvuutta tunne minkään hanan kanssa.”

Hiiriä ja punkkeja oli kaikkialla, sisällä ja ulkona, ja käärmeet ja hirvet kulkivat pihassa. ”Ajattelin, että ne oli siellä ennen mua. Jos ne antaa mun tulla sinne, niin mä annan myös niiden olla siellä. Luonto ei ole vain mua varten.” Luonnon keskellä Emma ei ollut sen arvokkaampi tai vähempi kuin muut. Minäkeskeisyys vaihtui kiinnostukseksi jaettua ympäristöä kohtaan, harmoniseksi olemiseksi. ”Olin ihan ypöyksin siellä, mutta en ikinä kokenut mitään yksinäisyyden tunnetta. Olin osa sitä kaikkea.”

Luonto opastajana

Yksinkertainen elämä luonnon keskellä herätti uusia tapoja ajatella elämää, kuluttamista ja omistamista. Ihminen tarvitsee lopulta hyvin vähän, eikä kaikkea tarvitse omistaa. Kun on huomannut, että vähällä pärjää, ei turvallisuuden tunne enää rakennu materian varaan. Emma punnitsee nykyisin kaikki kulutus- ja elämänvalinnat luontonäkökulmasta käsin, ja pyrkii antamaan luonnolle takaisin kaikilla itselleen mahdollisilla tavoilla. Työssäänkin hän on suuntautunut ympäristöjournalismiin.

Käytännössä luonto on osoittanut mulle koko elämäni suunnan”, Emma nauraa. Luonnossa on helpompi tunnistaa puhtaasti itselle oikeat päätökset, kun niihin ei sekoitu muiden tarpeita ja haluja tai yhteiskunnan normeja. Luonto myös antaa rohkeutta tehdä omannäköisiä päätöksiä. ”Luontoa ei kiinnosta vaikka ammatillisissa asioissa, että valitsenko kaikista järkevimmän ja taloudellisimman vaihtoehdon.”

Kokonaisvaltaisen muutoksen myötä Emma on ilokseen huomannut, että moni muukin lapsuudessa tärkeä asia on palannut elämään. ”Kaikki luovat jutut on palanneet. Luonto inspiroi, ja luontoyhteyden myötä on helpompi olla autenttinen. Sieltä kumpuaa myös se luovuus.” Oivallukset ja ideat tulevat helpommin, sillä luonnossa havainnoi aistein paljon enemmän.

Aina mukana

Säännöllinen metsässä käyminen kantaa kaupunkiarjessa, ja kun tunteet myllertävät, Emma laittaa lenkkarit jalkaan. Suhde luontoon on mutkaton ja turvallinen, sillä luonto ottaa aina vastaan. ”Monia asioita on tosi paljon helpompi esimerkiksi itkeä metsässä. Ei tarvi muuta kun vaan valuttaa kyyneleitä, mä vaan kävelen ja se helpottaa. Kotona se on monesti paljon käpertyneempää ja lohduttomampaa.”

Jos en olisi oppinut lähtemään metsään, niin en tiedä miten olisin ikinä selvinnyt niistä oloista. Se oli mulle ihan ensisijainen keino, terapia yksinään ei olisi riittänyt.” Emma kokee toipuneensa ahdistuneisuushäiriöstä, mutta muistuttaa, että ihmisen elämä ei koskaan ole täysin ahdistusvapaata. ”Se on ihan sairaan helpottavaa, että olen jo opiskellut ne keinot, joilla mä sen asian kanssa pärjään.”