Auringon ympäri 365 päivässä

space-657383_1280

Tammikuun ensimmäinen aloittaa uuden kalenterivuoden. Vuosi, maapallon kiertomatka auringon ympäri, on luonnonkierrossa tärkeä sykli ja sinänsä hyvä tapa mitata ajan kulkua lineaarisestikin. Kuljin metsässä ja mietin vuodenvaihdetta.

Eri kulttuureihin on valikoitunut erilaisia tapoja määrittää uuden vuoden alkamishetkeä. Meillä länsimaissa vuoden vaihtumishetki katsotaan gregoriaanisesta kalenterista, joka on alunperin tasauspäiviin linkittynyt ajanlaskun väline. Kiinalainen uusi vuosi ajoittuu kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäiseen uuteen kuuhun, ja monessa luontoon tiiviisti yhteydessä olevassa kulttuurissa vuodenkiertoa määritetään tasaus- ja seisauspäivien mukaan. Näissäkin kulttuureissa on vaihtelua siinä, milloin vuosi alkaa ja milloin se päättyy, mikäli sitä ylipäätään määritetään. Yhteistä monelle kulttuurille nykyään on se, että toistuvan syklin sijaan keskitymme lineaariseen, lisääntyvien vuosien ketjuun. Kasvuun, etenemiseen, kehittymiseen.

Elämää ja sukupolvia yhdistävät syklit

Uudenvuoden juhlinta on monen kohdalla irronnut kauas yhteydestään elämää yhdistäviin, toistuviin sykleihin. Eikä mikään ihme, onhan kulttuurimme muutenkin kaukana vuodenkierron mukaisen elämänrytmin kunnioittamisesta (ja itse uudenvuodenpäiväkin on irrallaan vuodenkierron kulminaatiokohdista). Se on harmillista, sillä ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuuden vahvistaminen rituaalein kasvattaa juuria elinvoimaiselle elämänpuulle, niin yksilölliselle kuin yhteisellekin.

Ikiaikaisten rytmien tiedostaminen ja niiden kulminaatiokohtien juhlistaminen kutoo hienolla tavalla yhteen ihmissukupolvien jatkumoa. Vaikka ihminen lajina kehittyy jatkuvasti kulttuuriaan uusiin suuntiin vieden, vahva yhteys luontoon ei ole kadonnut minnekään. Olemme luontoa, samoin kuin esivanhempamme kauan sitten, vaikka sen usein unohdammekin. Juhlimme samoja juhlia, elämän pysyvyyttä ja kiertoa, vaikka usein olemme senkin juhlintamme keskellä unohtaneet.

Uudistuneen yhteyden tarve

Ihmiskulttuurin tietoinen yhdistäminen osaksi luonnon suuria ja pieniä syklejä on paluuta elämän ihmeen kunnioittamiseen, terveeseen nöyryyteen ja osallisuuteen. Elämää liikuttava voima elää ihmisessä, luonnossa, planeettoissa, kosmoksessa. Tasaus- ja seisauspäivien juhlinta on saanut kautta historian erilaisia muotoja. Ne ovat eri kulttuureihin sulautuessaan saaneet uusia selityksiä ja juhlintatapoja, muuttuneet yhdessä muuttuvan kulttuurin myötä. Niiden ydin ei kuitenkaan ole muuttunut – me olemme kaikki samaa, ihmisymmärryksen ylittävää kokonaisuutta. Elävä ydin on vain unohtunut, rituaaleista monesti tullut kuolleita kirjaimia.

Tuon ytimessä olevan yhteyden uudistaminen on keskeistä, jotta jatkuvasti kiihtyvä muutos ei muuttuisi elämää ja ihmistä tuhoavaksi voimaksi. Kaikki kokonaisuuden osat kaipaavat toisiaan, ja tasapainoinen muutos on mahdollista vain yhdessä. Miltä näyttäisi sinulle nykyaikainen rituaali auringon ympäri kiertämiselle? Vanhaan ei tarvitse – eikä voi – palata, sillä kehitys ja uudistuminen on luontainen ja tärkeä osa elävää luontoa ja kulttuuria. Yhteyksiä luova ja vahvistava rituaali ei ole kankea, säännönmukainen kaava, vaan rituaali elää ja syntyy pyhyyden tiedostamisesta, tilanteen mukaan. Sitä ei tarvitse muuttaa – se muuttuu.

Jokavuotinen ihme

Vuodenvaihde herättää toiveet tulevasta muutoksesta, mutta muistuttaa myös siitä, miten muuttuvassa maailmassa on aina jotain pysyvää ja turvallista. Aurinko nousee, aurinko laskee. Maa kiertää ympäri auringon ja jatkaa samaa rataa, vuosi vuodelta. Näissä arkisissa, maanläheisissä totuuksissa on valtavasti rauhoittavaa voimaa, joka jää helposti kaikenlaisten uudenvuodenlupausten, -toivomusten ja -intentioiden jalkoihin.

Entä jos tänä uutenavuotena juhlistaisit sitä, mikä ei muutu? Jälleen maa kiersi auringon. Se on ihme, siunaus ja mysteeri, miten synkronoitu kosmos toimii. Miten kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu.

 

 

Pimeän ajan antia

candlelights-Image by Pexels on Pixabay
Kuva: Pexels from Pixabay

Suomen luonnossa eläminen tarkoittaa valoisan ajan hyvin epätasaista jakautumista vuodenkierron mukaan. Kesällä elämme lähes jatkuvassa kirkkaudessa, talvisin pimeys valtaa suurimman osan päivästä. Toisille pimeä aika on jokavuotinen selviytymishaaste, johon tuo lohtua vain kesän valoisan ajan odotus. Voiko pimeä aika olla myös antoisaa?

Pimeyden vastustaminen on turhaa. Se ei muuksi muutu, ennen kuin aika on, eikä sitä voi ristiriitaisia ärsykkeitä keholle antavin keinovaloin muuntaa. Entä jos vastustamisen sijaan katsomme pimeyttä ja kysymme, miten voimme elää sen kanssa yhteiseloa? Pimeys kutsuu meidät pehmeään syliinsä ja on valmiina jakamaan meille viisauttaan.

Pimeyden lempeä kutsu

Pimeys kutsuu hidastamaan ja hiljentymään, se aktivoi meissä erilaisia ominaisuuksia kuin valo. Kun aurinko ei jatkuvasti anna energiaa toimia ja puuhata, mennä ja tulla, suuntautua ulos- ja eteenpäin, voimme pysähtyä, laskeutua lepäämään ja antaa tilaa sisäiselle. Pimeys voi olla hyvin intuitiivista aikaa, kun otamme sen kutsun vastaan, hiljennämme mielemme. Pimeydessä rajat hämärtyvät ja tuntoaisti herkistyy.

Monelle pimeys on epämiellyttävää juuri siksi, että se tekee näkyväksi sisimmässämme elävät tunteet ja väsymyksen, jopa masennuksen. Moni ihmisyyden pimeydessä elävä puoli nähdään usein ongelmana tai vähintäänkin epätoivottuna. Itse pimeys ei arvota siinä eläviä kokemuksia, se kutsuu katsomaan niitä sellaisina kuin ne ovat, osana ihmisyyttä. Pimeys voi olla raskas, mutta se ei vaadi suorittamista tai tehokkuutta. Se pyytää vain huomiotamme.

Yhdessä valon kanssa

Missä kohtaa valo vaihtuu pimeydeksi, pimeys valoksi? Raja pimeyden ja valon välillä on liukuva, asteittainen. Oikeastaan pimeys ja valo elävät toisissaan, ne ovat kuin katsomista eri suunnista. Pimeys imee itseensä näkemiämme aallonpituuksia, valkeus taas heijastaa niitä takaisin. Syvimmän pimeyden läpi voimme kulkea olemiseen, jossa myös kirkkain valo on läsnä. Pimeys ja valo ilmenevät molemmat suuressa tuntemattomassa.

Sekä jatkuva pimeä että valoisa aika on pidemmän päälle haastavaa. Niin nautinnollista kuin pimeyden pehmeässä sylissä lepääminen tai valossa kylpeminen ensimmäiset kuukaudet onkaan, ihmiskeho, -mieli ja -sielu kaipaa tasapainoa. Ääriolosuhteet antavat meille mahdollisuuden tutkia ja arvostaa valon ja pimeyden ominaisuuksia, lahjoja ja haasteita, mutta lopulta ne myös auttavat meitä ymmärtämään kultaisen keskitien ja monimuotoisuuden arvoa. Sekä valolla, pimeydellä että niiden vaihtelulla on paikkansa, eikä niitä voi toisistaan erottaa.

Hyvää talvipäivänseisausta, jonka myötä pimeys alkaa jälleen antaa enemmän tilaa valolle ❤

Luontoyhteys – elämän kudelma

DSC_0142Luontoyhteys,

entäpä jos se on verbi?

Kuka on yhteydessä mihin,

voi kysyä,

tai sitten vain huomioida sen,

mitä tapahtuu juuri nyt?

Miten elämä liikkuu,

liikkuuko vai on liikkumatta?

Vai kenties molempia?

Luontoyhteys haastaa jatkuvaan avoimuuteen,

aktiiviseen huomioon –

voiko vastaanottaminen

olla antamista?

Mistä syntyy vuorovaikutus,

ja millainen?

Kuka tietää,

ken meistä tähän kudelmaan osallistuu

milläkin tavalla?

Tuo, tuo ja tuo,

ihminen, puu, perhonen?

Mato mullan alla?

Voi silti tuntea, miten kaikki yhdessä

tätä elämän kudelmaa jaamme!

Kukaan ei yksin, irrallaan,

kukaan ei itsenäinen, vailla suhteita…

Voinko luottaa

suhteiden vapaaseen liikkuvuuteen?

Entä jos…

hallitsemattomuus rakentaakin

tasapainoa

uudelleen joka hetki?

Pieniä havaintoja luontoyhteydestä

Ajatus nettisivulle

Kaikki me olemme osa luontoa, yhteydessä luontoon joka hetki. Kiireisen, ajattelua korostavan elämäntyylin sekä erilaisten suorituspaineiden keskellä unohdamme kuitenkin usein jaetun yhteyden kaiken eläväisen kanssa. Kuinka usein pysähdyt vain aistimaan sitä mitä olet, siinä missä olet? Ilman tarvetta määritellä sitä ajatuksin?

Vahva ja läsnäoleva yhteys luontoon rauhoittaa kehoa ja selkiyttää sekä mieltä että tunteita. Kun opettelemme todella kuuntelemaan ympäröivän luonnon ja oman kehon aistimuksia ja tuntemuksia, tulemme vähitellen yhä tutummaksi itsemme kanssa. Alamme löytää luonnollisemman, mutkattomamman ja luovemman tavan toimia maailmassa, vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Etenkin metsäympäristö tukee näitä askeleita kohti läheisempää suhdetta itsen ja ympäristön kanssa – metsä ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme, osana itseään, eikä koskaan vaadi, tuomitse, arvioi tai ylireagoi. Metsässä kuulumme.

Tänä aikana yhä useampi ihminen kärsii ulkopuolisuuden, irrallisuuden ja merkityksettömyyden tunteista ja ilmastonmuutos uhkaa koko maapallon lajistoa. Yhteyden kokeminen, vastavuoroinen ja rakastava huomio kaiken elämän kesken voi olla hyvin vahva, lohduttava ja hoitava muutosvoima. Luonto voi opettaa meille hyvin paljon siitä, miten muodostaa elämän monimuotoisuutta tukevia, kestäviä mutta joustavia rakenteita, miten löytää lähemmäs toisiamme ja toimia yhdessä, erilaisuutta ja yksilöllisyyttä yhteisöissä kunnioittaen ja hyödyntäen.

Mutta mitä luontoyhteys sitten konkreettisesti tarkoittaa? Vastausta siihen voi jokainen hakea itse, kokemuksellisesti. Sillä jokainen meistä kokee elämän sisällään ja ympärillään omalla tavallaan. Onneksi luontoyhteyden vahvistaminen ja syventäminen, toisin kuin sen määrittely, on yksinkertaista – se vaatii meiltä vain aikaa, tilaa ja aktiivista huomiota. Haastankin kaikki tutkimaan  tätä kysymystä omalla kohdallaan! Ottamalla tietoisia askeleita kohti syvempää luontoyhteyttä annamme lahjan niin itsellemme kuin kaikelle luonnolle.