Luova luontomme

Nimetön suunn.malli(4)Kun alkukeväästä päätin sitoutua järjestämään kurssin luonnon kanssa luomisesta, tiesin että kurssisisällön hahmottelemalla loin samalla itselleni oppimisohjelman. Punnitessani valmiuttani sitoutua kurssin toteutukseen mietin, miten on oikeastaan hullua järjestää kurssi aiheesta, joka on mysteeri. Mysteeriä ei voi osata tai opettaa, selittää, eikä elävään mysteeriin ole metodia. Toisaalta, luovuus elää vahvasti juuri näissä hetkissä, joissa astumme epävarmalle maaperälle, valmiina luottamaan itseemme ja elämään.

Elämän perusolemus

Viime kuukausina elämä on avannut jatkuvasti erilaisia mahdollisuuksia ymmärtää luovuutta yhä syvemmin, ja samalla tietää siitä yhä vähemmän. Luovuus on ihmeellistä ja pelottavaa. On helppoa nähdä luovuus siellä, missä se on miellyttävää ja näyttää siltä, mihin olemme tottuneet luovuudesta puhuttaessa, mutta luovuus on kaikkialla. Se on kaiken elämän, ei vain ihmisen perusolemus. Ilman luovuutta ei ole elämää – me, ja kaikki kokemuksemme, syntyvät yhteisestä luovuudesta.

Luovuuden haaste on siinä, että sen mysteeriä ymmärtääkseen on tietämisen sijaan astuttava avoimeen kokemiseen. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta kun katsomme tarkemmin tuon yksinkertaisen ohjeen syvempiä ulottuvuuksia, alkaa kyseinen askel helposti epäilyttää. Avoimeen kokemiseen astuminen riisuu meidät valmiista vastauksista ja visioista, maailmankuvastamme, ja haastaa meidät vastuuseen omasta luomisvoimastamme.

Mysteeri kutsuu

Jokainen meistä luo jatkuvasti, eikä luominen vaadi syvällistä ymmärrystä luomisesta tai siihen vaikuttavista ajatuksista, asenteista, maailmankuvista. Jokainen meistä voi myös opetella ohjaamaan luovuuttaan eri suuntiin. Miksi siis ylipäätään kuluttaa aikaa luovuuden mysteerin ymmärtämiseen, sen sijaan että vaikkapa manifestoisi unelmiaan ja manipuloisi ajatuksiaan?

Luovuuden mysteerille avautuessa tunnustamme, miten vähän lopulta ymmärrämme itsestämme ja elämästä, tiedämme sen tarkoituksesta, merkityksestä, rakenteesta, virtauksista. Etsimisen ja muutoksen tavoittelun sijaan keskiöön nousee kokeminen, elämän mysteeriä kunnioittava uteliaisuus, joka luonnostaan siirtää fokuksemme henkilökohtaisesta (tai kollektiivisesta) ongelmanratkaisusta jaettuun mysteeriin osallistumiseen. Tietoisesti yhdessä liikkuva ja ohjautuva kokonaisuus synnyttää elinvoimaista ja harmonista monimuotoisuutta, siinä missä erillisinä toimijoina luodut visiot hajauttavat ja heikentävät yhteistä elinvoimaa.

Yhdessä uuteen, jatkuvasti

Yhteinen luominen haastaa meitä luopumaan taipumuksestamme tulkita elämää ongelmanratkaisuna. Yhteinen luominen korvaa henkilökohtaisen, rajallisen vision jaetulla viisaudella, joka ravitsee kaikkea tasapuolisesti, sopivalla tavalla, sopivaan aikaan.

Tunnistamalla omat yksilölliset lahjamme ja tunnustamalla osuutemme yhteisestä luomisvoimasta voimme alkaa palvella elämän kokonaisuutta, astua elävään ihmeeseen vailla lopullista päämäärää. Ottamalla oman paikkamme luovassa yhteistyössä sitoudumme tiehen tuntemattomaan, annamme elämälle mahdollisuuden syntyä kauttamme uudeksi, hedelmälliseksi.


 

Tervetuloa elokuussa Luonnon kanssa luominen -kurssille! Avaudumme yhdessä syventämään uudenlaista suhdetta elämään ja luomiseen kokonaisuutena, kaiken yhteistyönä. Lopputuloskeskeisen suorittamisen sijaan lähestymme luovuutta  herkkyytenä seurata elämän kokonaisuuden liikettä, siihen osaa ottaen. Lue lisää ja ilmoittaudu tästä!

 

 

 

Anna voimalle tilaa

leijonaMiksi pelkäämme tilan antamista toiselle? Elämälle? Aidon tilan antamista, sellaisen tilan, joka ei määrittele miten toisen pitäisi se täyttää. Tilan, joka ei odota, vaadi, neuvo. Tilan joka todistaa. Tunnistaa ja tunnustaa. On elävä, utelias yhteys.

Valta ja voima

Ihminen sekoittaa voiman usein valtaan, joka on nimenomaan voiman pelkoa. Valta on aina hallintaa ja hierarkista, oli se sitten hyväntahtoista holhoamista, alistavaa sadismia tai mitä tahansa siltä väliltä. Ihmisen maailma on täynnä valtarakenteita, monella tasolla, räikeitä ja piilottelevia. Minussa itsessäni, suhteessani toisiin, yhteisöissäni, yhteiskunnassa yhteisöjen välillä, ihmisen suhteessa muuhun luontoon.  Sisimmässään jokainen meistä tietää, miltä tuntuu olla alistettu, miltä tuntuu alistaa. Jokainen meistä tietää, miltä tuntuu kun on valtaa, miltä tuntuu kun ei ole valtaa. Mutta kuinka moni meistä tietää, miltä tuntuu olla voimakas?

Todellinen voima ei ole yksilöllinen ominaisuus eikä rajallinen resurssi. Voima on elämää, joka yhdistää meidät, kaiken. Voima on jaettu ominaisuus, joka vahvistuu meissä itsessämme suorassa suhteessa siihen, miten annamme sen vahvistua samanaikaisesti toisissa, edistämme sen vapautumista kaikessa, elämän kirjon monimuotoisuudessa, ei vain valikoiduissa kohteissa. Voima on rakkautta, joka lisääntyy sen koskettaessa itseään toisessa kuin kipinä kuivaa puuta, rakkautta joka vie meitä yhdessä kohti tasapainoisesti liikkuvaa kokonaisuutta. Tasapainoon ei voi liikkua erillisinä ryhminä. Tasapaino vaatii koko olevaisen mukanaolon.

Voima elää yhteistyössä

Vallankäyttäjän asemassa luulee helposti tietävänsä, mikä on toisille parhaaksi, mikä on toisen paikka. Uskallammeko luopua vallankäytöstä, ja siirtyä voiman yhteyteen? Nähdä ja tuntea voima itsessämme, nähdä ja tuntea voima toisessa ihmisessä? Uskallammeko omien näkemyksiemme ja ratkaisujemme sijaan kysyä toiselta: miten sinä haluat tulla nähdyksi, kohdelluksi, kuunnelluksi, tuetuksi voiman yhteyteen? Kertoa, miten itse haluamme tulla nähdyiksi, kohdelluiksi ja tuetuiksi? Uskallammeko ihmisen lisäksi ulottaa saman kunnioituksen luontoon, sen monimuotoiseen elämään? Uskallammeko luottaa, että myös luomakunta voi puhua omasta puolestaan, että se tietää ihmistä paremmin mitä tarvitsee? Kyse on halustamme kuunnella, asettua samalle viivalle.

Alistavalla holhoajalla voi olla hyvät tarkoitusperät, mutta voima, rakkaus, ei koskaan oleta toisen puolesta. Voima toimii yhteistyössä, jossa jokaiselle annetaan tila elää voimassa, tasavertaisena. Nyt, kun ahdistavat valtarakenteet alkavat hiertää ihmistä kuin liian kireät farkut kasvavaa teiniä, muistakaamme, että voima ei ole valtaa. Se joka alistaa, on aina myös alistettu. Voima on rakkautta, voima on kunnioitusta elämää kohtaan. Rakkauden voima vahvistuu kokonaisuuden osien aktivoituessa sen yhteyteen. Voima elää sinussa, mutta se ei ole sinun. Se on meidän, koko luomakunnan. Nyt tarvitaan voimaa.

 

 

 

Luontoyhteyden ytimessä

nature-254951_1920
Kuva: Manfred Antranias Zimmer

Joskus alkaessani kirjoittaa mietin, että harhaudunko nyt aiheesta, luontoyhteydestä? Mutta luontoyhteys ei ole vain maata jalkapohjien alla ja metsän aistimista, se on kaiken elämän yhteistä hengitystä, ikuista yhteenkuuluvuutta. Miten siis mikään, mistä ihminen voisi kirjoittaa, voisi olla siitä harhautumista?

Pilvilinnoja betonista

Helposti luontoyhteydestä, tai mistä tahansa muusta asiasta (olkaamme rehellisiä – lähes kaikesta), tulee meille konsepti, jota alamme rakentaa mielemme mukaiseksi. Alamme tietää siitä kaikenlaista, alamme ymmärtää sen toimintaa, alamme vakiinnuttaa siihen toimintamalleja ja uskomuksia. Rajata ja määritellä asioita siihen ja sen ulkopuolelle. Se, mikä ensimmäisenä havahtumisen hetkenä oli jotain kaunista, mysteeristä, mielen mykistävää ja uteliaisuutta herättävää, alkaa pikkuhiljaa, kuin varkain, muotoutua enemmän tai vähemmän jäykäksi uskomusjärjestelmäksi, johon valitsemme lisäosia mielemme mukaan.

Ketuilla luolat, taivaan linnuilla pesät

Kohtaan usein Jeesuksen viisaat, joskin haastavat sanat: ”Ihmisen Pojalla ei ole mitään, mihin hän päänsä kallistaisi.” Ne tulevat esiin jostain syvyyksistä aina kun havahdun siihen, että näkokulmani on takertunut mielen tietoihin tai uskomusjärjestelmiin, jäänyt ajatusten vangiksi. Todellisuudessa – luontoyhteydessä – eläminen vaatii luopumista absoluuttisesta tietämisestä, totuuden naulaamisesta uskomusjärjestelmiin, vanhoihin tai uusiin, toisten tai itse rakentamiin. Totuus on uskoa, ei uskomuksia.

On helppoa ylläpitää ja kerryttää huomaamattaan uskomuksia, jotka myötäilevät ja sopivat näkökulmaamme maailmasta ja todellisuudesta. Siksi juuri ne kohdat maailmassa, jotka haluamme kieltää epätotuuksina, ovat niitä jotka näyttävät meille tien totuuteen. Irtipäästäminen ei ole eroon hankkiutumista, se on vapautta antaa mennä ja jäädä. Se mikä jää, jää, se mikä menee, menee. Todellisuuden mysteeri elää ja hengittää monin kasvoin, joista mitkään eivät ole absoluuttisen totuuden kasvot. Kun ei ole mitään, mihin päänsä kallistaa, ei valheita tai epätotuuksia tarvitse pelätä tai torjua, totuuksiin tai epätotuuksiin takertua.

Mielikuvituksen lähde

Ihmismielen kyky sanoittaa ja kuvittaa erilaisia näkökulmia todellisuuteen ja rakentaa niiden pohjalta yhtenäisiä kokonaisuuksia on ihmeellinen ja arvokas. Meillä on kyky luoda ja kehittää luomuksiamme, elää elämää joka pursuaa runsautta monissa väreissä ja muodoissa, niin kirkkaissa vuolaissa virroissa kuin myös harmaissa ja ankeissa torneissa! Mutta todellisuus itse ei ole looginen rakennelma. Se ei ole johdonmukainen, järjellinen, tarkoituksenmukaisista syy-seuraus-suhteista muodostuva yksiselitteinen tai -ulotteinen totuus, se on käsittämätön mysteeri. Älkäämme unohtako tätä kaiken sen informaation keskellä, jolla itseämme ja mieltämme huvitamme.

Jeesuksen opetus Ihmisen Pojasta, jolla ei ole mitään, mihin päänsä kallistaa, on lohduton ja vastuuton, mikäli emme näe sen ytimeen. Mihinkään kiinnittymätön mielikuvitus vailla vahvaa luontoyhteyttä on levotonta ja kuluttavaa, sekä mahdollisesti (ja todennäköisesti) vaarallista ja tuhoisaa. Kun tunnistamme ja avaamme yhteytemme kaikkeen elämään, avaudumme sen syvälle viisaudelle ja annamme mielikuvituksen pulputa yhteisen elämän sydämestä, voimme luoda jotain kaunista ja elävää, tässä ja nyt. Totuus ei ole nähtävissä, kuultavissa tai kosketettavissa, mutta sydämemme voi ammentaa siitä moninaisia muotoja todellisuuden erilaisiksi kasvoiksi.


(Uskomuksista irtipäästäminen voi olla pelottavaa – kuka olen, jos en olekaan minä? Äänitin viime viikolla meditaation Resting In Safety, josta toivottavasti on tukea sisäisen turvallisuudentunteen syventämiseen ❤  Voit kuunnella sen tästä https://soundcloud.com/paulaalina/resting-in-safety )

Kaksipyöräinen kärry

The_Wounded_Angel_-_Hugo_Simberg

Vietin eilen Earth Day -päivää lähimetsässä kulkien ja hengitellen, roskia keräillen ja haavoittuneen lokin asiaa hoitaen. Miten kaunis ja ihmeellinen onkaan tämä kokonaisuus, jossa elämme!

Kuten tavallista, minun lahjani Maalle oli vähäistä sen rinnalla, mitä Maa antoi minulle. Ensiksikin se uskomaton rauhan, onnen, ilon ja kuulumisen tunne, jokaisen solun täyttävä yhteinen elämä, joka virtaa minussa Maata koskettaessa, sen syliin antautuessa, yhteisessä hengityksessä levätessä. Lintujen laulu, kevyen tuulen nostattamien aaltojen leppoinen loiske, kimalaisen surina ja kuivien lehtien pehmeys takapuolen alla. Syvältä Maan uumenista nouseva värinä.

Haavoittunut enkeli

Maa antoi myös toisenlaisen lahjan. Sekä roskia kerätessä että haavoittuneelle lokille apua hakiessa huomasin itsessäni yllättäviä ajatuksia ja tuntemuksia, joihin Maa hellästi ja tuomitsematta ohjasi huomioni. Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että välitän yhdestä haavoittuneesta lokista niin paljon ja haluan etsiä sille apua (vasta myöhemmin huomasin, että velvollisuus hakea apua haavoittuneelle luonnoneläimelle on kirjattu eläinsuojelulakiin). Roskia kerätessä tunsin häpeää siitä, että nuohoan lenkkeilijöiden seassa ojanpohjia keräten sinne heiteltyjä karkkipapereita, tupakantumppeja ja nenäliinoja. Olisin mielelläni työntänyt häpeän jonnekin kauemmas ja keskittynyt nauttimaan siitä avusta, jota pystyin antamaan, mutta Maa pyysi selvästi antamaan tilan häpeän näkemiselle.

Moni meistä on ehkä jossain elämänsä vaiheessa kokenut (tai kokee jatkuvasti) jonkinlaista naureskelua sille, että välittää siitä, miten kohtelemme Maata ja sen päällä eläviä olentoja. Että suhtautuu Maahan, sen elävään kokonaisuuteen ja yksilöllisiin olentoihin tunteellisesti ja kunnioittaen. Katselimme haavoittunutta lokkia yhdessä kahden lapsen ja heidän äitinsä kanssa. Lapset kyselivät kovasti, mitähän lokille on tapahtunut ja mitä sille käy. ”Äiti, mä olen vain huolissani tuon lokin puolesta!”. Oli naureskelu sitten hyväntahtoista söpöstelyä tai ilkeästi halveksuvaa, kummallakin naurulla kielletään tehokkaasti huolen aitous, kauneus ja huolen luonnollisen jatkeen -toiminnan- impulssi. Jäljelle jää vain huoli, joka häpeissään työnnetään pimentoon kasvamaan.

Jaettu syvä kaipuu

Sosiaalisen eristäytymisen aika on antanut monelle meistä tilaa arvioida elämäänsä ja itseään uudelleen. Kuka minä todella olen? Mikä on minulle tärkeää? Mistä minä välitän? Mitä minä todella kaipaan elämässä? Kaipuu ystävien luo, kahviloihin, harrastuksiin ja kauppoihin voi olla todellinen, mutta turvallisuuden tunnetta ravisteleva erikoistilanne hämmentää meissä myös syvempää kaipuuta, joka haluaa tulla esiin. Mitä minä todella kaipaan?

Kaipuu on unohdetun minuuden kutsua syvältä pimeydestä. Se saattaa kuiskia häpeänä, jonka tottumuksesta painaa takaisin pimeyteen. Se saattaa kuiskia pelkona, jonka mieluummin peittää hyvällä tv-sarjalla. Se saattaa kuiskia ilona ja nautintona, jota ei oikein uskalla päästää esiin ettei menettäisi kasvojaan. Se saattaa kuiskia suruna, jonka pelkää vievän mennessään.

Maa kaipaa meitä ja menetettyä yhteyttämme yhtä paljon kuin mekin kaipaamme sitä. Maa odottaa meitä takaisin avosylin. Paljaasti, kaikessa häpeässämme. Kaikkine pelkoinemme, suruinemme ja iloinemme. Ne ovat yhteisiä, ne ovat meidän ja Maan, ne ovat todellisia ja nimettömiä, mutta ne ovat vain pintaa jonkin paljon suuremman ja vahvemman pinnalla.

Lahja Maalle

Earth Day on tämä päivä. Tämä päivä, eilinen ja huominen. Paras lahja, jonka voimme Maalle (siis myös itsellemme!) nyt antaa, on rakastava huomio ja elämän monimuotoisen ihmeen tunteminen, siihen yhtyminen, yhdistettynä toimintaan elämän antajan, yhteisen elämän puolesta. Toinen ilman toista on kuin yritys vetää yksipyöräistä kärryä. Mikäli tyydymme vain rakastamaan Maata ja luontoa, mutta emme tee tekoja jotka edesauttavat Maan elpymistä siitä liiallisesta kuormituksesta ja riistosta jota se nyt kohtaa, on kuin silittäisimme jalka poikki itkevän, rakkaan ystävän päätä soittamatta lääkärille. Mikäli uppoudumme toimintaan tunnistamatta sitä yhteyttä joka meissä elää, antamatta myös hiljaista tilaa ja huomiota elämän ihmeelle ja kauneudelle meissä, pyöritämme samaa pyörää joka alunperinkin on johtanut tähän äärettömän surulliseen katastrofiin, joka elämää tänään varjostaa.

Maa elää meissä, Maa ja kaikki sen olennot ovat lähimmäinen.

Maa kuiskii meille syvyyksistä…

Tule, tehdään ihme!

Se on totta.

 

Stairway To Heaven

kestrel-4971725_1920
Image by TheOtherKev from Pixabay

Kun olin 13-vuotias, ihailin 60-lukua ja minulla oli unelma itsestäni folk-laulajana, mielikuva minusta ja kitarasta tekemässä jotain kaunista. Pyysin joululahjaksi kitaran ja ilmoittauduin kitaratunneille. Ikäväkseni kävi kuitenkin ilmi, että osatakseni soittaa kitaraa minun pitäisi oikeasti nähdä vaivaa ja harjoitella, näppäillä niitä samoja tylsiä harjoituksia päivittäin, ja niinpä unelma kuivui kasaan ja kitara päätyi takaisin laatikkoonsa. Puoli vuotta tunteja, ja joka kerta sain uudelleen ja uudelleen saman kappaleen kotiläksyksi, alkusoinnuista lähtien, minä kun mieluummin unelmoin kuin harjoittelin enkä näin kehittynyt lainkaan.

Kuolleen haukan viesti

Näin toissa viikolla kotini nurkilla, talojen välisen lenkkipolun varrella, kuolleen haukan. Se ei ollut näkyvästi vahingoittunut, se vain makasi selällään tienvarressa. Näky pysäytti minut. Luonto puhuu meille vahvasti, mutta en ymmärtänyt kuolleen haukan viestiä. Ajattelin, että ehkä haen turhaan merkitystä näylleni, mutta kuollut haukka palasi mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen, sillä oli asiaa. Sitten ymmärsin.

Haukat ovat viestintuojia, ja tämä haukka makasi kuolleena tienlaidalla. Minä en ole kuunnellut viestiä. Me emme ole kuunnelleet viestiä. Viestiä, jonka luonto on meille jo pitkään yrittänyt antaa, uudelleen ja uudelleen, saman viestin – meidän on muututtava. Meidän on herättävä, herättävä puolustamaan elämää oman napamme ympärillä pyörimisen sijaan, noustava näkemään laajempi visio. Olemme ehkä luulleet kuulevamme viestin, mutta olemmeko todella kuulleet sen? Unelmoimme ja puhumme oikeudenmukaisemmasta maailmasta, jossa kunnioitamme toinen toisiamme ja luontoa, jossa elämme tasapainossa ja kaikilla on tilaa kukoistaa, annamme rakkauden olla tekojemme lähtökohta. Mutta olemmeko harjoitelleet? Jatkuvasti? Joka päivä? Joka hetki? Silloinkin kun ei huvita ja mieluummin keskittyisi muihin, helpompiin asioihin?

Harjoittelun aika on ohi

Luonto on opettaja, jonka kärsivällisyys on lopussa. Opettaja, joka vaatii meistä jokaiselta sisäistä ja ulkoista ryhtiliikettä, nyt. Se, joka odottelee koronakriisin päättymistä palatakseen omaan tuttuun, mukavaan (tai epämukavaan) elämäänsä sellaisena kuin se oli muutama viikko sitten, odottelee turhaan, sillä luonto on päättänyt laittaa meidät muuttumaan, eikä muutos helpotu sillä ettemme ota haastetta vastaan. Enää ei harjoitella. Olemme liian kauan eläneet ihmiskeskeisyydessämme, ja maapallo ei kestä sitä enää. Luonto kyllä selviää, mutta selviääkö ihminen? Tasapaino palautuu, voimalla, ja ihminen voi itse valita, nöyrtyykö ja onko siinä mukana vai ei. Mukana olo tarkoittaa aina myös vastuuta.

Tässä ajassa sama viesti toistuu, uudelleen ja uudelleen. Ota muutos vakavasti. Pysähdy. Herää. Kuuntele.  Sosiaalisen eristäytymisen aika on valmistautumisaikaa. Ei kaappien täyttämistä vessapaperilla ja purkkiruoalla, vaan kaappien tyhjentämistä. Istu alas. Sydämen kutsu on voimakas, se tulee uniin, se näyttäytyy luonnossa ympärillä, ja kun annat sille huomiosi, otat sen todesta, sen voima riisuu sinut kaikesta turhasta, pikkukivasta puuhasta, unelmista ja painajaisista, jotka syövät huomiota siltä, mikä on nyt tärkeää – oman paikkasi ottaminen, tässä ja nyt. Älä aliarvioi oman paikkasi ottamisen vaikutusta. Oman paikan ottaminen on heräämistä maailmaan, havahtumista osaksi kokonaisuutta, jossa oman edun tavoittelu on yhteisen edun tavoittelua. Kuka sinä olet? Mikä on sinun paikkasi kokonaisuudessa? Maailma ulvoo, ja villit tuulet puhaltavat pois henkilökohtaiset esteet omalla paikalla, omassa voimassa elämisestä. Me olemme valmiita. Anna sen tapahtua.

Hiljainen hyräily kautta maailman

Emme tarvitse toivoa, sillä toivo on huomion sijoittamista tulevaisuuteen. Nykyisyys tarvitsee kaiken huomiomme, uskomme ja rakkautemme. Etsi sisältäsi voimakas ja maadoittunut rakkaus ja ankkuroidu siihen, omalle paikallesi elämän verkossa. Oikea toiminta nousee omalla paikalla kuuntelusta, silloin kun on sen aika. Kiitä kevätaurinkoa, puhdistavaa lumisadetta, arvosta vettä jota juot. Anna pelon tulla, mutta anna myös ilon tulla! Kiinnitä jalat maahan ja kiitä, että se kantaa sinua! Pyydä neuvoa, apua! On jumalasi nimeltään mitä vaan tai ei mitään, rukoile sydämesi syvässä rauhassa kaiken elämän puolesta!

Epäilemättä kitaransoitonopettajani oli jo pari vuosikymmentä sitten hyvin kuulolla antaessaan minulle kärsivällisesti viikosta toiseen harjoiteltavaksi Led Zeppelinin Stairway To Heaven -kappaleen alkusoinnut. Enää ei olla kitaratunneilla, mutta kappale on sama, minulle ja sinulle.

There’s a lady who’s sure all that glitters is gold
And she’s buying a stairway to heaven.
When she gets there she knows, if the stores are all closed
With a word she can get what she came for.
Ooh, ooh, and she’s buying a stairway to heaven.

There’s a sign on the wall but she wants to be sure
’Cause you know sometimes words have two meanings.
In a tree by the brook, there’s a songbird who sings,
Sometimes all of our thoughts are misgiven.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it makes me wonder.

There’s a feeling I get when I look to the west,
And my spirit is crying for leaving.
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees,
And the voices of those who stand looking.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it really makes me wonder.

And it’s whispered that soon, if we all call the tune,
Then the piper will lead us to reason.
And a new day will dawn for those who stand long,
And the forests will echo with laughter.

If there’s a bustle in your hedgerow, don’t be alarmed now,
It’s just a spring clean for the May queen.
Yes, there are two paths you can go by, but in the long run
There’s still time to change the road you’re on.
And it makes me wonder.

Your head is humming and it won’t go, in case you don’t know,
The piper’s calling you to join him,
Dear lady, can you hear the wind blow, and did you know
Your stairway lies on the whispering wind?

And as we wind on down the road
Our shadows taller than our soul.
There walks a lady we all know
Who shines white light and wants to show
How everything still turns to gold.
And if you listen very hard
The tune will come to you at last.
When all are one and one is all
To be a rock and not to roll.

And she’s buying a stairway to heaven.

(Led Zeppelin: Stairway to Heaven)