Pieni, pyhä rituaali

Luonnossa mandala elää. Tätä mandalaa minä ja luonto olemme rakentaneet usean päivän ajan luontopolkuni varrella.

Vihdoin kevät, sormet eivät hyydy ilman hanskoja! Minulle se tarkoittaa, että voin rakennella mandaloita ulkona metsäkävelyjeni ohella. Mandalanrakennus on rituaali, jonka aloitin intuitiivisesti, ikäänkuin luonnon kutsumana kahdeksan vuotta sitten. Silloin rakensin mandaloita olohuoneeni lattialle ulkona keräämistäni tai ruokakaapista löytyneistä luonnonmateriaaleista vailla suunnitelmaa, löytäen itseni vuoden mittaisesta luovasta prosessista joka tarjosi valtavasti iloa ja oivalluksia elämän luonteesta ja sen syklisyydestä (voit lukea projektista lisää sitä taltioineesta Simple, Beautiful, Imperfect -blogista). Sittemmin mandalanrakennus on ollut minulle kausittaista – olen rakentanut mandaloita yksin, yhdessä, luonnossa, sisällä, ohjannut sitä ja todistanut toisten mandalanrakennusta.

Yhtenä kevään ensimmäisistä lämpöisistä päivistä, metsässä pahantuulisena kuljeskellessani, ajatus tuli jälleen mieleen. Rakenna mandala. Rakenna mandala, vaikka se olisi vain kolme tikkua ristissä. Sekin on mandala. Tee se. Kun ärsyttää, kynnys avata luova energia ajatus- ja tunnemyllystä uuteen suuntaan tuntuu joskus suurelta, joten oli tärkeää, että ehdotin itselleni ihan vain muutaman tikun ristiin laittamista. Yksinkertaista. Ei tarvitse luopua ärsytyksestä sen tehdäkseen. Ottaa vain pari tikkua ja laittaa ne maahan. Sitten voi jatkaa matkaa ja myllytystä.

Katsoin paikan, jossa oli vielä hieman lunta, kuivien neulasten ruskeaksi täplittämää, ja nostin maasta oksanpätkän. Taitoin sen kolmeen osaan ja asetin oksat lumen päälle toisiaan vasten, yhdestä pisteestä eri suuntiin. Siinä. Valmis. Hmm. Hmm… Tai ehkä voisin laittaa vielä kävyt oksien väliin… Ja siitä se sitten lähti, leikki! Keskittynyt puuhastelu, jossa etsin ympäriltäni kokonaisuuteen sopivia aarteita, mallasin niille eri paikkoja, huomioin yksityiskohtia ympärilläni, innostuin! Onko se valmis? Ei! Vielä tuohon jotain… Nyt? Hmm… Nyt, tähän se voi jäädä! Hymyillen katsoin pientä, vähän vinksallaan olevaa mandalaa neulasten täplittämässä lumessa ja tunsin jaetun ilon ympäristöni kanssa. Me teimme tuon! Hetken hyrisin sitä katsellen ja jatkoin sitten matkaa, luovuuden ja sen kautta koetun yhteyden virkistämänä.

En varsinaisesti lähde ulos rakentelemaan mandaloita. Se vain tapahtuu – jossain kohtaa kulkiessani näen lahonnutta puuta, kuivia lehtiä, kauniin muotoisia kiviä, ja ne kutsuvat leikkimään kanssaan. Asetan ensimmäisen elementin, ja se alkaa kutsua muita rinnalleen. Kuljeskelen ympäriinsä katselemassa ja kuuntelemassa mikä tai kuka haluaa mukaan ja mihin kohtaan? Mandalanrakennus on minulle pyhä rituaali, josta on vakavamielisyys ja protokolla kaukana, elävä muistutus yhteydestä ja luovuudesta. Se on leikkiä, joka ei kuitenkaan ole tyhjänpäiväistä tai merkityksetöntä. Mandalanrakennus uudistaa ja vahvistaa, vaalii herkkää yhteyttä minun ja ympäristöni välillä, herättää minut huomaamaan, huomioimaan osallisuuteni luonnon kauneudessa. Aktiivinen luomistyö herkistää minut ympäröivälle luonnolle ja maalle hyvin eri tavalla kuin luonnossa kulkeminen, istuminen ja aistiminen, sillä se aktivoi loogisen mieleni, intuitioni sekä kehoni yhteiseen tekemiseen. Luontomandaloiden rakennus on väistämättä yhteistyötä luonnon kanssa, oli siitä tietoinen tai ei.

Rituaalisuus on ihmiselle tärkeä ankkuri, joka vahvistaa ja uudistaa pyhyyden, yhteyden ja kuulumisen kokemusta. Pienetkin rituaalit yhdistävät ja kannattelevat, luovat merkitystä ja turvaa. Luontomandaloiden rakentaminen on minulle sopivasti itseni ja kulloisenkin olemiseni näköiseksi muovautuva, yksinkertaisen voimakas tapa muistuttaa itseäni kauneuden ja pyhän leikin elähdyttävästä ja uudistavasta vaikutuksesta, juhlia luonnon monimuotoista kauneutta, rakkautta maahan, sekä osoittaa välittämistä niin itselleni kuin maallekin, meille. Mandalanrakentaminen johdattaa minut kuin huomaamatta vuorovaikutukselliseen läsnäoloon, jossa luonto ei ole vain materiaalia – olemme osallisia jaetussa luovassa prosessissa, yhteisessä luomisleikissä. Kun tuntuu, että mandala on valmis ja käännän sille selkäni jatkaakseni matkaa, yhteinen prosessi jatkuu, ja voin tuntea mandalan herkän voiman lähelläni, kehossani ja sydämessäni vielä pitkään. Pieni pyhä rituaali on tehnyt taikojaan.

*******

Ohjaan 11.6. Rientolassa kaikille avoimen Luontomandala-kurssin, jossa tutustumme mandalan symboliikkaan ja rakennamme yhdessä mandaloita luonnossa. Tule mukaan luovaan, pyhään leikkiin! Lisätiedot ja ilmoittautumiset tästä.

Onko sohva luontoa?

Tänään on Earth Day, juhlapäivä! Itse nautin eniten juhlista, joissa pidetään hauskaa – siksi tämän päivän postaus on veitikoille, ei tosikoille. Saavat tosikotkin lukea. Earth Day -bileisiin ovat kaikki tervetulleita, sohvatkin! Ja tästä se lähtee:

Istuin eilen sohvalle hengähtämään. Keho, hermosto oli virittyneenä päivän aikatauluun tulleista yllättävistä muutoksista ja ylimääräisestä järjestelystä, väsymys painoi, iloiset yllätykset innostivat. Tuntui hyvältä nojautua sohvaan. Se mukautui allani ja selkäni takana, pehmeästi otti vastaan. Kaiken päivän pyörityksen ja ristiriitaisten tuntemusten keskellä sohva tuntui vakaalta, rauhalliselta. Melkein kuin ruohoa jauhava suurikokoinen lehmä, joka ei siitä hievahda kun painan pääni sen nurmella makaavaa kehoa vasten. Vähän vain vilkaisee, että mitäs nyt, jatkaen koko ajan jauhamistaan.

Yhteyden kokeminen on vuorovaikutusta, jossa huomio on samanaikaisesti minussa ja toisessa. Istuessani, omaa kehoa ja sohvaa selkäni takana ja takapuoleni alla kuunnellessa havahduin siihen, miten välillämme tosiaan on vuorovaikutusta. Niin itsestäänselvä asia, että se usein jää huomaamatta. Sohvalla istutaan, se on aina paikallaan, siinä kun tarvitsemme. Töistä tullessa en malta odottaa pääseväni sohvalle. Mutta millainen on yhteys minun ja sohvan välillä? Entä jos sohva on yhteydestä yhtä tietoinen kuin minä, omalla tavallaan? En käy väittämään, että sohva olisi tietoinen ja elossa samalla tavalla kuin ihminen, mutta on kiinnostavaa antaa sohvalle mahdollisuus olla läsnä minulle, ja samalla antaa itselleni tietoinen mahdollisuus sohvan kohtaamiselle!

Mistä luonto alkaa, ja mihin se loppuu? Onko Earth Day juhlapäivä Maalle ja jos on, mikä ei ole Maata maan päällä? Sohva on pohjimmiltaan ihan samaa materiaalia kuin minäkin, maasta tullut ja maaksi tuleva. Miksi en siis kohtaisi sohvaa toisena luontokappaleena, arvokkaana ja kunnioittavasti samoin kuin pyrin kohtaamaan muutkin, tavanomaisemmin määritellyt luontokappaleet? Sohvalla istuessani havahduin kiitollisena siihen, miten juuri siinä, juuri silloin, sohva myötäili minua niin pehmeästi ja vakaasti, tarjosi tukea. Antaessani huomion sohvalle yksilöllisenä, oman elämänsä omaavana muotona ajassa ja tilassa maan päällä, meille kahdelle juuri siinä, juuri silloin, juuri niin, koko huone heräsi eloon. Täynnä erilaisia, yksilöllisiä elämänmuotoja. Eri tavoin elossa olevia, kaikki yhteydessä toisiinsa. Kaikki vuorovaikuttaen keskenään, olemassa yhdessä. Mielelle kaikki tämä on vain hassua kuvitelmaa, ehkä saivartelua tai höpötystä, mutta keho tuntee yhteyden, osaa olla yhteydessä myös luontokappaleisiin jotka eivät ole biologisesti elollisia.

Niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa tai tuntua, haastan sinut Earth Dayn kunniaksi leikkimään elämän eri muotojen kanssa. Kun laitat ruokaa – miten vuorovaikutatte kauhan kanssa? Kun nouset portaita, miten jalkasi ja askelmat kohtaavat? Kun illalla käyt levolle sänkyysi, miten sinä ja sänky tervehditte toisianne? Toistan, että yhteys on vuorovaikutusta, jossa huomio on samanaikaisesti itsessä ja toisessa. Ei vain omassa aistimuksessa, vaan myös avoimessa kiinnostuksessa toista kohtaan, aidossa kohtaamisessa. En ehkä voi tietää millainen on sohvan tietoisuus, mutta voinko olla kiinnostunut siitä? Huomioida sen? Entä jos kunnioitus, huomaavaisuus Maalle onkin tosiaan inklusiivista, kaikki Maan muodot sisältäen?

Tänään, Earth Dayn kunniaksi, anna huomiosi sille, joka helposti arjessa jää sitä vaille. Jää ilman sitä tunnustusta, josta me kaikki nautimme, joka herättää eloon. Vaikka vain tämän leikin ajaksi, anna Maan herätä eloon.

Hei luonto, nyt ärsyttää

Viime tiistaina tuiskusi ja tuiversi. Lunta tuli koko päivän vaakatasossa ja pyörteissä, ja ulkona rämpiessä kiroukset lehahtivat ilmoille toinen toisensa perään pikkuisten jäisten hiutaleiden tunkiessa silmiin ja suuhun, sulaessa kasvoille. Jalat hoippuivat sinne tänne auraamattomassa möhryssä ja auran sileäksi puristama kaistale heitti ilmalentoon takapuoli edellä. Bussit olivat myöhässä ja tärisivät hajoamispisteessä ajaessaan yli tienpintaan pakkautuneiden jääkiharoiden, pysäkillä ei katoskaan tarjonnut suojaa kuin sekopäiseksi heittäytyneeltä säältä. Takatalvi, en ole iloinen, että tulit.

Elävä yhteys, luontosuhde

Luontoyhteyttä vaaliessa on hyvä muistaa, että suhteemme luontoon on elävä siinä missä muutkin suhteemme. Kaikissa suhteissa, niissä parhaissa ja läheisimmissäkin, on hyvät ja huonot hetkensä. Välillä toinen käyttäytyy odottamatta ja tavalla, joka ei sovi yhteen meidän toiveidemme kanssa. Vaikka rakastaisi ja ihailisi kuinka, välillä ärsyttää, välillä kyllästyttää, välillä tuntuu ettei ymmärrä toista lainkaan. Kun suhde on koetuksella, yhteys jaettuun elämään ylläpitää myötätuntoista rakkautta, turvallista tilaa kokea suhteen haasteet ja liikkeet.

Luontoyhteys ja luontosuhde eivät ole toistensa synonyymeja, vaikka erottamattomia ovatkin. Siinä missä luontosuhteeni muodostuu kulttuurillisten, historiallisten, paikallisten ja persoonallisten tekijöiden määrittämänä minän vuorovaikutuksessa muun, minusta erillisen luonnon kanssa, luontoyhteys on kokemuksellista tietoisuutta kaiken luonnon pohjimmaisesta, saumattomasta yhteydestä, jaetusta elämästä jossa minä ja luonto olemme erottamattomasti yhtä. Luontosuhde ja luontoyhteys ovat aina olemassa samanaikaisesti, molemmat olennaisia ihmisyydellemme.

Ärsyttävä luonto

Luonnosta ei siis tarvitse aina tykätä ja nauttia ylläpitääkseen syvää, avointa luontoyhteyttä. Joskus luonnon käytös ärsyttää. Joskus luonnon kauneuskin on liikaa, kuten tuona myllertävänä takatalvisena päivänä. Joulukuussa olisin ollut haltioissani, mutta näin huhtikuussa kevätmaistiaisten jälkeen tuntui hyvältä sanoa rehellisesti: ei, en pidä, en halua nyt tällaista kauneutta. Ärsyttävä luonto. Sain vapaasti kiroilla ja kihistä, tietäen, että luontoyhteys ei ole riippuvainen tunteistani tai ajatuksistani, se sisältää ne kaikki. Samoin kuin luonnolla on oikeus tuiskuttaa lumihiutaleita huhtikuussa, minulla on oikeus olla siitä vihainen.

Luontosuhteen ja luontoyhteyden kaksipuolisen kolikon tiedostaminen ja huomioiminen kasvattaa kykyämme elää tasapainoista ja hedelmällistä ihmiselämää. Luontoyhteys on kuin tukeva maaperä, jolla jalkamme voivat turvallisesti seistä vakaana ja pehmeästi silloinkin kun luontosuhteessa tuiskuttaa ja elämä tuivertaa – sisällä, ulkona, tai sekä että.

Huhtikuinen lumimyräkkä muistutti minua siitä, että parhaat suhteet kestävät erimielisyyksiä. Eihän kukaan ole täydellinen. Ei edes luonto.

Joskus tarvitaan aikaa

Puutarhakausi on alkanut esikasvatuksen merkeissä. Maaliskuun alussa, heti uudenkuun jälkeen kylvin ensimmäiset siemenet huolella kasteltuun taimimultaan ja asetin pienet kylvöruukut ikkunan viereen korotetulle pöydälle. Purjot nousivat mullasta muutaman päivän kuluessa ja iloiten olen seurannut niiden hentoista ja innokasta kasvua jo viikkojen ajan. Purjojen viereisissä ruukuissa vaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Tomaatinsiemenet, jotka yleensä itävät myös muutaman päivän sisällä, pysyttelivät mullan alla.

Ensimmäisen kahden viikon ajan kävin heti aamulla katsomassa, josko taimet olisivat tulleet esiin. Siristelin silmiä ja arvuuttelin, oliko pieni vaaleahko piste taimenalku vai pieni kivi mullan pinnalla. Kastelin ruukkuja iltaisin ja aamuisin kevyesti, pidin multaa kosteana, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Kolmannella viikolla aloin jo menettää toivoni ja miettiä olivatko siemenet kenties vanhoja vai mistä oli kyse, suunnittelin uusien siementen hankkimista, kyselin puutarhuriystävien näkemystä asiasta ja mietin pitäisikö sittenkin vain ostaa keväällä valmiita taimia. Jostain syystä jatkoin kuitenkin kastelua vaikka aloin jo olla varma, että se oli turhaa. Neljän viikon jälkeen, kuivahtamaan päin olevaa multaa ruukkujen pinnalla katsoessani päätin, että luovutan. Illalla en enää kastellut ruukkuja. Ajattelin, että istutan niihin myöhemmin jotain muuta, eivät mene hukkaan.

Seuraavana aamuna kahvit keiteltyäni silmäkulmani osui taimiruukkuihin kuin vahingossa. Ja mitä näinkään – taimi! Tomaatintaimi! Yön aikana ihme oli tapahtunut, ja kuivan pintamullan läpi oli työntynyt ensimmäinen sirkkalehtipari. Ilollani ei ollut rajaa, syöksyin kastelemaan ruukut uudelleen ja huomasin toisenkin aluillaan olevan taimen. Siinä ne olivat, ja miten määrätietoisina, nuoruuden itseriittoista voimaa täynnä! Nyt niitä on lähes joka ruukussa, useampi eri kasvuvaiheessa oleva pienokainen.

Pitkä tarina taimien esikasvatuksesta, mutta kuten kaikki luonnon erilaiset ilmiöt, sekin antaa viisasta näkökulmaa ihmisenä elämiseen. Toisinaan kylvämämme siemenet syöksyvät elämään helposti ja nopeasti, toisinaan taas tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä, hellää hoivaa. Siemeniä ei voi pakottaa esiin. Siemenet kylväessään ei voi tietää itävätkö ne, vaikka niitä kuinka hoivaisi. Itseni antaman hoivan lisäksi kasvuun vaikuttaa moni muu asia, johon en voi vaikuttaa. Voin tehdä oman osuuteni, luottaa. Luovutanko, jos en heti näe tuloksia? Turhaudunko, jos kasvu ei seuraa oppikirjakaavaa, samalla nopeudella kuin muilla, samalla tavalla kuin viimeksi? Vai huolehdinko olosuhteista, annan aikaa? Osaanko antaa kasvun vain tapahtua kun on sen aika? Tulee mieleeni Tyson Yunkaportan viisaat sanat kasvu- tai muutosstrategioiden turhuudesta kompleksisessa systeemissä: ”voimme ainoastaan vaalia olosuhteita ilmestymiselle”.

Kylväkäämme siemeniä, hoivatkaamme olosuhteita hellästi ja kärsivällisesti, luottakaamme pakottoman kasvun ihmeeseen.

Hyvää ja kaunista

Viljelypalstamme kukkapenkki näytti pitkään siltä, että alkukesän innokas kitkeminen koitui sen kohtaloksi. Pitkälle heinäkuuhun vain samettikukat rehottivat jatkaen kasvuaan, muutoin mullassa oli siellä täällä vain vihreitä korsia, ruohoja, honteloita varsia ja jokseenkin kitukasvuisia orvokkeja. Harmitti, sillä keväällä siemeniä multaan hellästi heitellessä näin sieluni silmin väriläiskän täynnä pörriäisiä ja perhosia.

Ihastumisen ihme

Kun heinäkuun lopulla palasin viikon lomalta, jotain oli tapahtunut. Unikkoja! Ruiskaunokkeja! Kosmoskukkia! Krasseja! Pörriäisiä! Ja kaiken keskellä yksi pieni, kirkkaan pinkki tsinnia, jonka keltaiset emiöt nousivat kuin ilmaan leijumaan, loistavaksi kruunuksi terälehtien tyynylle. Joka ainut kerta tuon tsinnian nähdessäni jotain herää sisälläni – sen pieni mutta voimakas läsnäolo läikäyttelee sydämessäni liikkeelle tuntemattomaan ihmeeseen kutsuvia virtoja…

Kauneuden aktivoiva voima on valtava. Se on aseista riisuva, elähdyttävä, lohduttava ja innostava. Se saa mielikuvituksen liikkeelle, muuttaa haaveet ja unelmat eläviksi, avaa sydämen sille pyhyydelle, jossa elämme ja alkaa kuljettaa meitä taianomaisessa virrassaan. Kauneus saa ihastumaan maailmaan, yhä uudelleen, ja kulkemaan siinä ensirakkauden voimassa, jossa kaikki on mahdollista.

Everybody loves a lover

Luin joskus aivotutkimuksesta, jossa todettiin rakkauden olevan olotila, jolla ei ole suuntaa. Aivot eivät siis tee eroa sen suhteen, rakastaako ihminen itse vai vastaanottaako hän rakkautta. Rakkaus yhdistää ja tekee yhdeksi – se on tila, jonka vuorovaikutus synnyttää ja jossa vuorovaikutus tapahtuu.

Kukkasilla on maaginen voima saada ihminen rakastumaan. Elämään rakkauden tilassa. Erilaiset kukkaset herättävät meidät inhimillisen rakkauden eri vivahteisiin – lohdutukseen, iloon, leikkisyyteen, intohimoon, hengen pyhyyteen. Antautuessani täysin erilaisten kukkien kauneuden viettelykselle, tempaudun mukaan maailmaan, jossa hyvyys ja rakkaus on totta. Huomio kiinnittyy siihen, mikä on elävää ja elinvoimaista. Näen mahdollisuuksia jotka avaavat uusia mahdollisuuksia, lähestyn elämää ympärilläni avoimesti ja luottaen. Kuulostaa ehkä naivilta, mutta kuinka usein sivuutammekaan triviaaleina juuri ne asiat elämässä, joilla on mahdollisuus muuttaa kaikki, tässä ja nyt? Entä jos havaintomme maailmasta on juuri itsemme näköinen?

Uusi todellisuus

Millaista muutosta sinä kaipaat maailmaan?

Anna maailman kauneuden ja ihmeen tehdä se sinulle. Anna itsesi rakastua syksyn värikkäisiin lehtiin, siniseen taivaaseen, maatuvien lehtien kosteaan tuoksuun. Harmaassa sateessa lyhtypylvästä nuuhkivaan koiraan ja sen mukana kulkevaan ihmiseen, aistittavaan toveruuteen heidän välillään. Viimeisiin ruusuihin teiden varsilla, tai niiden pullisteleviin marjoihin. Pehmeään sohvaan ja sen lempeään kannatteluun, ruoan tuoksuun keittössä. Antaudu vuorovaikutukselle, joka voi muuttaa kaiken. Kauneus on tässä, rakkaus on tässä, elämä on tässä. Sinussa.

Tiedän olevan

hyvää ja kaunista

enemmän kuin

unelma onnesta