Luontoyhteyden ytimessä

nature-254951_1920
Kuva: Manfred Antranias Zimmer

Joskus alkaessani kirjoittaa mietin, että harhaudunko nyt aiheesta, luontoyhteydestä? Mutta luontoyhteys ei ole vain maata jalkapohjien alla ja metsän aistimista, se on kaiken elämän yhteistä hengitystä, ikuista yhteenkuuluvuutta. Miten siis mikään, mistä ihminen voisi kirjoittaa, voisi olla siitä harhautumista?

Pilvilinnoja betonista

Helposti luontoyhteydestä, tai mistä tahansa muusta asiasta (olkaamme rehellisiä – lähes kaikesta), tulee meille konsepti, jota alamme rakentaa mielemme mukaiseksi. Alamme tietää siitä kaikenlaista, alamme ymmärtää sen toimintaa, alamme vakiinnuttaa siihen toimintamalleja ja uskomuksia. Rajata ja määritellä asioita siihen ja sen ulkopuolelle. Se, mikä ensimmäisenä havahtumisen hetkenä oli jotain kaunista, mysteeristä, mielen mykistävää ja uteliaisuutta herättävää, alkaa pikkuhiljaa, kuin varkain, muotoutua enemmän tai vähemmän jäykäksi uskomusjärjestelmäksi, johon valitsemme lisäosia mielemme mukaan.

Ketuilla luolat, taivaan linnuilla pesät

Kohtaan usein Jeesuksen viisaat, joskin haastavat sanat: ”Ihmisen Pojalla ei ole mitään, mihin hän päänsä kallistaisi.” Ne tulevat esiin jostain syvyyksistä aina kun havahdun siihen, että näkokulmani on takertunut mielen tietoihin tai uskomusjärjestelmiin, jäänyt ajatusten vangiksi. Todellisuudessa – luontoyhteydessä – eläminen vaatii luopumista absoluuttisesta tietämisestä, totuuden naulaamisesta uskomusjärjestelmiin, vanhoihin tai uusiin, toisten tai itse rakentamiin. Totuus on uskoa, ei uskomuksia.

On helppoa ylläpitää ja kerryttää huomaamattaan uskomuksia, jotka myötäilevät ja sopivat näkökulmaamme maailmasta ja todellisuudesta. Siksi juuri ne kohdat maailmassa, jotka haluamme kieltää epätotuuksina, ovat niitä jotka näyttävät meille tien totuuteen. Irtipäästäminen ei ole eroon hankkiutumista, se on vapautta antaa mennä ja jäädä. Se mikä jää, jää, se mikä menee, menee. Todellisuuden mysteeri elää ja hengittää monin kasvoin, joista mitkään eivät ole absoluuttisen totuuden kasvot. Kun ei ole mitään, mihin päänsä kallistaa, ei valheita tai epätotuuksia tarvitse pelätä tai torjua, totuuksiin tai epätotuuksiin takertua.

Mielikuvituksen lähde

Ihmismielen kyky sanoittaa ja kuvittaa erilaisia näkökulmia todellisuuteen ja rakentaa niiden pohjalta yhtenäisiä kokonaisuuksia on ihmeellinen ja arvokas. Meillä on kyky luoda ja kehittää luomuksiamme, elää elämää joka pursuaa runsautta monissa väreissä ja muodoissa, niin kirkkaissa vuolaissa virroissa kuin myös harmaissa ja ankeissa torneissa! Mutta todellisuus itse ei ole looginen rakennelma. Se ei ole johdonmukainen, järjellinen, tarkoituksenmukaisista syy-seuraus-suhteista muodostuva yksiselitteinen tai -ulotteinen totuus, se on käsittämätön mysteeri. Älkäämme unohtako tätä kaiken sen informaation keskellä, jolla itseämme ja mieltämme huvitamme.

Jeesuksen opetus Ihmisen Pojasta, jolla ei ole mitään, mihin päänsä kallistaa, on lohduton ja vastuuton, mikäli emme näe sen ytimeen. Mihinkään kiinnittymätön mielikuvitus vailla vahvaa luontoyhteyttä on levotonta ja kuluttavaa, sekä mahdollisesti (ja todennäköisesti) vaarallista ja tuhoisaa. Kun tunnistamme ja avaamme yhteytemme kaikkeen elämään, avaudumme sen syvälle viisaudelle ja annamme mielikuvituksen pulputa yhteisen elämän sydämestä, voimme luoda jotain kaunista ja elävää, tässä ja nyt. Totuus ei ole nähtävissä, kuultavissa tai kosketettavissa, mutta sydämemme voi ammentaa siitä moninaisia muotoja todellisuuden erilaisiksi kasvoiksi.


(Uskomuksista irtipäästäminen voi olla pelottavaa – mitä minä olen, jos en olekaan minä? Äänitin viime viikolla meditaation Resting In Safety, josta toivottavasti on tukea sisäisen turvallisuudentunteen syventämiseen ❤  Voit kuunnella sen tästä https://soundcloud.com/paulaalina/resting-in-safety )

Kaksipyöräinen kärry

The_Wounded_Angel_-_Hugo_Simberg

Vietin eilen Earth Day -päivää lähimetsässä kulkien ja hengitellen, roskia keräillen ja haavoittuneen lokin asiaa hoitaen. Miten kaunis ja ihmeellinen onkaan tämä kokonaisuus, jossa elämme!

Kuten tavallista, minun lahjani Maalle oli vähäistä sen rinnalla, mitä Maa antoi minulle. Ensiksikin se uskomaton rauhan, onnen, ilon ja kuulumisen tunne, jokaisen solun täyttävä yhteinen elämä, joka virtaa minussa Maata koskettaessa, sen syliin antautuessa, yhteisessä hengityksessä levätessä. Lintujen laulu, kevyen tuulen nostattamien aaltojen leppoinen loiske, kimalaisen surina ja kuivien lehtien pehmeys takapuolen alla. Syvältä Maan uumenista nouseva värinä.

Haavoittunut enkeli

Maa antoi myös toisenlaisen lahjan. Sekä roskia kerätessä että haavoittuneelle lokille apua hakiessa huomasin itsessäni yllättäviä ajatuksia ja tuntemuksia, joihin Maa hellästi ja tuomitsematta ohjasi huomioni. Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että välitän yhdestä haavoittuneesta lokista niin paljon ja haluan etsiä sille apua (vasta myöhemmin huomasin, että velvollisuus hakea apua haavoittuneelle luonnoneläimelle on kirjattu eläinsuojelulakiin). Roskia kerätessä tunsin häpeää siitä, että nuohoan lenkkeilijöiden seassa ojanpohjia keräten sinne heiteltyjä karkkipapereita, tupakantumppeja ja nenäliinoja. Olisin mielelläni työntänyt häpeän jonnekin kauemmas ja keskittynyt nauttimaan siitä avusta, jota pystyin antamaan, mutta Maa pyysi selvästi antamaan tilan häpeän näkemiselle.

Moni meistä on ehkä jossain elämänsä vaiheessa kokenut (tai kokee jatkuvasti) jonkinlaista naureskelua sille, että välittää siitä, miten kohtelemme Maata ja sen päällä eläviä olentoja. Että suhtautuu Maahan, sen elävään kokonaisuuteen ja yksilöllisiin olentoihin tunteellisesti ja kunnioittaen. Katselimme haavoittunutta lokkia yhdessä kahden lapsen ja heidän äitinsä kanssa. Lapset kyselivät kovasti, mitähän lokille on tapahtunut ja mitä sille käy. ”Äiti, mä olen vain huolissani tuon lokin puolesta!”. Oli naureskelu sitten hyväntahtoista söpöstelyä tai ilkeästi halveksuvaa, kummallakin naurulla kielletään tehokkaasti huolen aitous, kauneus ja huolen luonnollisen jatkeen -toiminnan- impulssi. Jäljelle jää vain huoli, joka häpeissään työnnetään pimentoon kasvamaan.

Jaettu syvä kaipuu

Sosiaalisen eristäytymisen aika on antanut monelle meistä tilaa arvioida elämäänsä ja itseään uudelleen. Kuka minä todella olen? Mikä on minulle tärkeää? Mistä minä välitän? Mitä minä todella kaipaan elämässä? Kaipuu ystävien luo, kahviloihin, harrastuksiin ja kauppoihin voi olla todellinen, mutta turvallisuuden tunnetta ravisteleva erikoistilanne hämmentää meissä myös syvempää kaipuuta, joka haluaa tulla esiin. Mitä minä todella kaipaan?

Kaipuu on unohdetun minuuden kutsua syvältä pimeydestä. Se saattaa kuiskia häpeänä, jonka tottumuksesta painaa takaisin pimeyteen. Se saattaa kuiskia pelkona, jonka mieluummin peittää hyvällä tv-sarjalla. Se saattaa kuiskia ilona ja nautintona, jota ei oikein uskalla päästää esiin ettei menettäisi kasvojaan. Se saattaa kuiskia suruna, jonka pelkää vievän mennessään.

Maa kaipaa meitä ja menetettyä yhteyttämme yhtä paljon kuin mekin kaipaamme sitä. Maa odottaa meitä takaisin avosylin. Paljaasti, kaikessa häpeässämme. Kaikkine pelkoinemme, suruinemme ja iloinemme. Ne ovat yhteisiä, ne ovat meidän ja Maan, ne ovat todellisia ja nimettömiä, mutta ne ovat vain pintaa jonkin paljon suuremman ja vahvemman pinnalla.

Lahja Maalle

Earth Day on tämä päivä. Tämä päivä, eilinen ja huominen. Paras lahja, jonka voimme Maalle (siis myös itsellemme!) nyt antaa, on rakastava huomio ja elämän monimuotoisen ihmeen tunteminen, siihen yhtyminen, yhdistettynä toimintaan elämän antajan, yhteisen elämän puolesta. Toinen ilman toista on kuin yritys vetää yksipyöräistä kärryä. Mikäli tyydymme vain rakastamaan Maata ja luontoa, mutta emme tee tekoja jotka edesauttavat Maan elpymistä siitä liiallisesta kuormituksesta ja riistosta jota se nyt kohtaa, on kuin silittäisimme jalka poikki itkevän, rakkaan ystävän päätä soittamatta lääkärille. Mikäli uppoudumme toimintaan tunnistamatta sitä yhteyttä joka meissä elää, antamatta myös hiljaista tilaa ja huomiota elämän ihmeelle ja kauneudelle meissä, pyöritämme samaa pyörää joka alunperinkin on johtanut tähän äärettömän surulliseen katastrofiin, joka elämää tänään varjostaa.

Maa elää meissä, Maa ja kaikki sen olennot ovat lähimmäinen.

Maa kuiskii meille syvyyksistä…

Tule, tehdään ihme!

Se on totta.

 

Stairway To Heaven

kestrel-4971725_1920
Image by TheOtherKev from Pixabay

Kun olin 13-vuotias, ihailin 60-lukua ja minulla oli unelma itsestäni folk-laulajana, mielikuva minusta ja kitarasta tekemässä jotain kaunista. Pyysin joululahjaksi kitaran ja ilmoittauduin kitaratunneille. Ikäväkseni kävi kuitenkin ilmi, että osatakseni soittaa kitaraa minun pitäisi oikeasti nähdä vaivaa ja harjoitella, näppäillä niitä samoja tylsiä harjoituksia päivittäin, ja niinpä unelma kuivui kasaan ja kitara päätyi takaisin laatikkoonsa. Puoli vuotta tunteja, ja joka kerta sain uudelleen ja uudelleen saman kappaleen kotiläksyksi, alkusoinnuista lähtien, minä kun mieluummin unelmoin kuin harjoittelin enkä näin kehittynyt lainkaan.

Kuolleen haukan viesti

Näin toissa viikolla kotini nurkilla, talojen välisen lenkkipolun varrella, kuolleen haukan. Se ei ollut näkyvästi vahingoittunut, se vain makasi selällään tienvarressa. Näky pysäytti minut. Luonto puhuu meille vahvasti, mutta en ymmärtänyt kuolleen haukan viestiä. Ajattelin, että ehkä haen turhaan merkitystä näylleni, mutta kuollut haukka palasi mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen, sillä oli asiaa. Sitten ymmärsin.

Haukat ovat viestintuojia, ja tämä haukka makasi kuolleena tienlaidalla. Minä en ole kuunnellut viestiä. Me emme ole kuunnelleet viestiä. Viestiä, jonka luonto on meille jo pitkään yrittänyt antaa, uudelleen ja uudelleen, saman viestin – meidän on muututtava. Meidän on herättävä, herättävä puolustamaan elämää oman napamme ympärillä pyörimisen sijaan, noustava näkemään laajempi visio. Olemme ehkä luulleet kuulevamme viestin, mutta olemmeko todella kuulleet sen? Unelmoimme ja puhumme oikeudenmukaisemmasta maailmasta, jossa kunnioitamme toinen toisiamme ja luontoa, jossa elämme tasapainossa ja kaikilla on tilaa kukoistaa, annamme rakkauden olla tekojemme lähtökohta. Mutta olemmeko harjoitelleet? Jatkuvasti? Joka päivä? Joka hetki? Silloinkin kun ei huvita ja mieluummin keskittyisi muihin, helpompiin asioihin?

Harjoittelun aika on ohi

Luonto on opettaja, jonka kärsivällisyys on lopussa. Opettaja, joka vaatii meistä jokaiselta sisäistä ja ulkoista ryhtiliikettä, nyt. Se, joka odottelee koronakriisin päättymistä palatakseen omaan tuttuun, mukavaan (tai epämukavaan) elämäänsä sellaisena kuin se oli muutama viikko sitten, odottelee turhaan, sillä luonto on päättänyt laittaa meidät muuttumaan, eikä muutos helpotu sillä ettemme ota haastetta vastaan. Enää ei harjoitella. Olemme liian kauan eläneet ihmiskeskeisyydessämme, ja maapallo ei kestä sitä enää. Luonto kyllä selviää, mutta selviääkö ihminen? Tasapaino palautuu, voimalla, ja ihminen voi itse valita, nöyrtyykö ja onko siinä mukana vai ei. Mukana olo tarkoittaa aina myös vastuuta.

Tässä ajassa sama viesti toistuu, uudelleen ja uudelleen. Ota muutos vakavasti. Pysähdy. Herää. Kuuntele.  Sosiaalisen eristäytymisen aika on valmistautumisaikaa. Ei kaappien täyttämistä vessapaperilla ja purkkiruoalla, vaan kaappien tyhjentämistä. Istu alas. Sydämen kutsu on voimakas, se tulee uniin, se näyttäytyy luonnossa ympärillä, ja kun annat sille huomiosi, otat sen todesta, sen voima riisuu sinut kaikesta turhasta, pikkukivasta puuhasta, unelmista ja painajaisista, jotka syövät huomiota siltä, mikä on nyt tärkeää – oman paikkasi ottaminen, tässä ja nyt. Älä aliarvioi oman paikkasi ottamisen vaikutusta. Oman paikan ottaminen on heräämistä maailmaan, havahtumista osaksi kokonaisuutta, jossa oman edun tavoittelu on yhteisen edun tavoittelua. Kuka sinä olet? Mikä on sinun paikkasi kokonaisuudessa? Maailma ulvoo, ja villit tuulet puhaltavat pois henkilökohtaiset esteet omalla paikalla, omassa voimassa elämisestä. Me olemme valmiita. Anna sen tapahtua.

Hiljainen hyräily kautta maailman

Emme tarvitse toivoa, sillä toivo on huomion sijoittamista tulevaisuuteen. Nykyisyys tarvitsee kaiken huomiomme, uskomme ja rakkautemme. Etsi sisältäsi voimakas ja maadoittunut rakkaus ja ankkuroidu siihen, omalle paikallesi elämän verkossa. Oikea toiminta nousee omalla paikalla kuuntelusta, silloin kun on sen aika. Kiitä kevätaurinkoa, puhdistavaa lumisadetta, arvosta vettä jota juot. Anna pelon tulla, mutta anna myös ilon tulla! Kiinnitä jalat maahan ja kiitä, että se kantaa sinua! Pyydä neuvoa, apua! On jumalasi nimeltään mitä vaan tai ei mitään, rukoile sydämesi syvässä rauhassa kaiken elämän puolesta!

Epäilemättä kitaransoitonopettajani oli jo pari vuosikymmentä sitten hyvin kuulolla antaessaan minulle kärsivällisesti viikosta toiseen harjoiteltavaksi Led Zeppelinin Stairway To Heaven -kappaleen alkusoinnut. Enää ei olla kitaratunneilla, mutta kappale on sama, minulle ja sinulle.

There’s a lady who’s sure all that glitters is gold
And she’s buying a stairway to heaven.
When she gets there she knows, if the stores are all closed
With a word she can get what she came for.
Ooh, ooh, and she’s buying a stairway to heaven.

There’s a sign on the wall but she wants to be sure
’Cause you know sometimes words have two meanings.
In a tree by the brook, there’s a songbird who sings,
Sometimes all of our thoughts are misgiven.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it makes me wonder.

There’s a feeling I get when I look to the west,
And my spirit is crying for leaving.
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees,
And the voices of those who stand looking.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it really makes me wonder.

And it’s whispered that soon, if we all call the tune,
Then the piper will lead us to reason.
And a new day will dawn for those who stand long,
And the forests will echo with laughter.

If there’s a bustle in your hedgerow, don’t be alarmed now,
It’s just a spring clean for the May queen.
Yes, there are two paths you can go by, but in the long run
There’s still time to change the road you’re on.
And it makes me wonder.

Your head is humming and it won’t go, in case you don’t know,
The piper’s calling you to join him,
Dear lady, can you hear the wind blow, and did you know
Your stairway lies on the whispering wind?

And as we wind on down the road
Our shadows taller than our soul.
There walks a lady we all know
Who shines white light and wants to show
How everything still turns to gold.
And if you listen very hard
The tune will come to you at last.
When all are one and one is all
To be a rock and not to roll.

And she’s buying a stairway to heaven.

(Led Zeppelin: Stairway to Heaven)

Erilaisia yhteyksiä

snowdrop-4925370_1920
Kuva: Annette Meyer from Pixabay

Kevätseuranta on antanut hyvää vastapainoa kaikelle sille sosiaaliselle myllerrykselle, mitä yhteiskunnassa nyt globaalisti tapahtuu. Aurinko paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, linnut rakentavat pesiä (ja puolustavat niitä!), laulavat kosiolaulujaan auringonlaskun levollisuudessa, ensimmäiset sinivuokot ja muut kevätkukkaset avautuvat nupuistaan ja useat puut pullistelevat jo silmujaan. Luonnon rytmi ei ole häiriintynyt ihmisen arkea ravisuttavasta kriisistä.

Suuren kuusen äärellä

Tuulisena päivänä makasin metsässä suuren kuusen alla ja katselin ympärillä huojuvia ja heiluvia puita. Muutoksen tuuli heitteli niitä mielensä mukaan sinne tänne, mutta suuri kuusi seisoi vakaana ja turvallisena muun metsän riehuessa sen ympärillä. Oli hyvä olla, hengittää maata vasten ja muistaa, että kaikessa muutoksessa on myös jotain pysyvää, jonka äärellä rauhoittua kun tunteet ja ajatuksen myllertävät.

Internet-yhteys vai elävä yhteys?

Sosiaalinen eristäytyminen ja kirkas kevätaurinko on hyvä yhdistelmä, joka kutsuu samanaikaisesti sisään- ja ulospäin. Sen sijaan, että uppoudumme kompensoimaan sosiaalista eristäytymistä tarrautumalla internetiin, voisimmeko myös avautua toisenlaiselle verkolle ja yhteyksille? Elämme hetkessä, joka on ainutlaatuinen tilaisuus syntyä uudeksi, synnyttää uudeksi suhteemme toisiimme ja elämään, mikäli maltamme ja uskallamme ottaa sen vastaan sellaisena. Voimmeko olla yhdessä, yhteydessä, vaikka emme istukaan kasvotusten tai webbikameran molemmin puolin?

Elämme aikaa, jossa on suuret mahdollisuudet avautua hahmottamaan ja kokemaan elämää ja kaiken yhteenkuuluvuutta uudella tavalla. Sitä jatkuvaa yhteyttä, joka on totta joka hetki, tiedostimme sen tai emme. Pelkoon pysähtyminen ei ole helppoa, mutta siinä on myös avaimet siihen luovuuteen ja rauhaan, josta voi syntyä jotain kaunista ja yllättävää, aidosti uutta. Kuulenko kutsun sydämessäni? Avautua muutokselle ja elää sitä juuri nyt? Uskallanko pysähtyä kuuntelemaan, tietämättä?

Sitoutunut askel

Otetaan tukea toisistamme – niin toisista ihmisistä, mutta myös puista, linnuista, vesistä, sinivuokoista ja ruohonkorsista, auringosta ja kuusta taivaalla. Mikään aidosti tärkeä ei synny hetkessä, sormia napsauttamalla ja vain haluammalla, vaan sitoutuneen fokuksen tuloksena.  Kaiken tämän keskellä, hae fokus ja hengitä siinä. Suuressa kuusessa elävä rauha ja voima on läsnä tässäkin. Hakeutukaamme sen äärelle muutoksen tuulissa ja antakaamme niiden puhaltaa.

 

Tervetuloa puutarhaan

flowers-3524938_1920
Image: pasja1000 from Pixabay

Tervetuloa puutarhaan

Tilasin vuosi sitten puutarhanhoidosta innostuttuani Machaelle Small Wrightin hienon Perelandra Garden Workbook -puutarhakirjan. Small Wright on hoitanut puutarhaa yhteistyössä luonnon kanssa jo vuosikymmeniä, ja koonnut näinä vuosina oppimansa asiat kahteen kirjaan, joita suosittelen lämpimästi. Kaikista kirjan sisältämistä viisauksista (joita on paljon!) mieleeni iskostui erityisesti yksi lause, joka liittyi Small Wrigthin saamiin oivalluksiin ”tuholaistorjunnasta”. The garden is inclusive. Puutarha on inklusiivinen.

Monet puutarhat

Tuo yksinkertainen, mutta todella syvällinen viisaus suorastaan hyppäsi ja asettui kehooni kirjan sivulta, eikä ole sen jälkeen jättänyt minua. Small Wright kertoi tämän oivalluksen auttaneen häntä näkemään, miten puutarhassa ei voi olla mitään ylimääräistä, vaan kyse on siinä elävien olentojen tasapainosta ja harmoniasta, kun jokaisen annetaan ottaa oma paikkansa. Kun puutarha toimii inklusiivisena kokonaisuutena, josta ei rajata keinotekoisesti mitään ulos, se alkaa vähitellen löytää luonnollisen harmonian, jossa kaikki palvelee kaikkea.

Niin kuin Small Wrightkin painottaa, puutarha voi olla mitä ja mikä vaan, kuinka pienessä tai suuressa mittakaavassa tahansa. Ruukkukasvi on puutarha, asuntosi on puutarha, ihminen on puutarha, maailma on puutarha. Olevainen on puutarha. Elämme yhä Paratiisissa, mutta olemme jääneet oman näkökulmamme vangiksi.

Tasapaino, harmonia ja halu rajata

On luonnollista ja inhimillistä, että meistä jokaisella on olevaiseen tietty näkökulma, josta katsoen elämään sisältyy asioita, joita ei haluaisi siinä olevan. Kuoriaisia, jotka syövät pinaatinlehdet, jotka olit ajatellut omaksi ravinnoksesi. Ihmisiä, jotka käyttäytyvät tavoin, joka loukkaa oikeustajuasi. Räntää taivaan täydeltä kun olit ajatellut kevään jo tulleen. Moni meistä tunnustaa myös itsessään ominaisuuksia, tapoja, tunteita ja haluja, joista haluaisi mieluiten eroon. Usein olemme niin oman näkökulmamme lumoissa, että aktiivisesti pyrimme poistamaan elämästä (ja itsestämme!) kaiken sen, mikä ei sovi meidän ajatukseemme kauniista puutarhasta, paratiisista.

Mutta puutarha todella on inklusiivinen. Se on inklusiivinen, rajasimme sitä tai emme. Ero on siinä, että yrittäessämme rajata, erottaa ja arvottaa puutarhamme monimuotoisuutta, hallita sen kokonaisuutta omasta näkökulmastamme, luomme ja ylläpidämme keinotekoisia rajoja, jotka estävät kokonaisuuden harmonista yhteistoimintaa. Kokonaisuus toimii harmonisesti nimenomaan vain silloin, kun jokainen sen osa pääsee toimimaan omalla paikallaan, vapaassa suhteessa kaikkeen muuhun. Pyrkimys rajata osa elämästä puutarhan ulkopuolelle tai omavaltaisesti määrittää sille sopiva lokero luo vain painetta, vastavoimia, jännitteitä ja yhä suurempaa voimankäyttöä rajojen ylläpidossa, sillä elämä todella pyrkii palauttamaan tasapainon kaikin mahdollisin keinoin.

Kutsu yhteistyöhön

Jokaiselle on varmasti selvää, miten epätasapainoisessa tilassa maailma tällä hetkellä on. Ihminen on unohtanut olevansa osa kokonaisuutta, yhtä kaiken muun eläväisen kanssa, ja samoin kuin kaikki muutkin riippuvainen siitä tasapainosta, joka mahdollistaa puutarhan kukoistuksen. Puutarha pyrkii tasapainoon, kovasti, yhä suuremmalla voimalla. Uskaltaisimmeko antaa tilaa muutosvoimille, luopua yrityksestä hallita kokonaisuutta? Luopua ajatuksesta, että ihmislaji yksin on muutoksen takana? Että ihmislaji yksin on muutoksesta vastuussa? Että muutos on yksin ihmislajin käsissä? Se ei suinkaan tarkoita, että ihmisen tulisi luopua toimijuudestaan, kieltäytyä vastuusta ja heittäytyä voimattomana apokalypsin matkaan. Emme ole valtiaita, muttemme kyvyttömiä lapsiakaan. Entä jos ottaisimme sydämeemme sen totuuden, että puutarha on inklusiivinen, ja istuisimme yhteiseen pöytään kaiken elämän kanssa?

Voi olla hurja ajatus, että ihminen hyppäisi samaan tiimiin muun elämän kanssa, ylipäätään tunnustaisi muiden elämänmuotojen aktiivisen älykkyyden ja toimijuuden. Se on kuitenkin keskeistä, mikäli haluamme tasapainon palautuvan tavalla, jonka kauneudesta ihmiselläkin on mahdollisuus päästä nauttimaan. Tiimityöskentely on kuitenkin monelle meistä luontaista, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Jokaisella on omanlaistaan osaamista, ja kun kaikkia tiimiläisiä kannustetaan tuomaan oma näkemyksensä, taitonsa ja voimansa pöytään, alkaa tapahtua. Yhdessä voidaan synnyttää ja saavuttaa asioita, joita emme osanneet kuvitellakaan. Tiimityö ei toimi, mikäli yksi tiimiläinen puskee eteenpäin omaa visiotaan, tunnustamatta ja kuuntelematta toisia.

Meitä kaikkia tarvitaan. Miten sinä voisit olla tiimiläinen? Hyvä tapa aloittaa on sanoa suoraan: ”Luonto, tässä olen ja haluan tehdä yhteistyötä”, todella tarkoittaa sitä, ja olla valmis ottamaan paikkansa tiimissä. Kuunnella. Sitoutua yhteistyöhön ja -toimintaan, silloinkin kun se haastaa tapaasi olla, tehdä ja ajatella, tai on muuten epämukavaa. Kaikkea ei voi ymmärtää, hallita, tietää. We’re in this together. On vain rakastettava elämää täydestä sydämestä ja luotettava. We can do it. It’s time.

Auringon ympäri 365 päivässä

space-657383_1280

Tammikuun ensimmäinen aloittaa uuden kalenterivuoden. Vuosi, maapallon kiertomatka auringon ympäri, on luonnonkierrossa tärkeä sykli ja sinänsä hyvä tapa mitata ajan kulkua lineaarisestikin. Kuljin metsässä ja mietin vuodenvaihdetta.

Eri kulttuureihin on valikoitunut erilaisia tapoja määrittää uuden vuoden alkamishetkeä. Meillä länsimaissa vuoden vaihtumishetki katsotaan gregoriaanisesta kalenterista, joka on alunperin tasauspäiviin linkittynyt ajanlaskun väline. Kiinalainen uusi vuosi ajoittuu kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäiseen uuteen kuuhun, ja monessa luontoon tiiviisti yhteydessä olevassa kulttuurissa vuodenkiertoa määritetään tasaus- ja seisauspäivien mukaan. Näissäkin kulttuureissa on vaihtelua siinä, milloin vuosi alkaa ja milloin se päättyy, mikäli sitä ylipäätään määritetään. Yhteistä monelle kulttuurille nykyään on se, että toistuvan syklin sijaan keskitymme lineaariseen, lisääntyvien vuosien ketjuun. Kasvuun, etenemiseen, kehittymiseen.

Elämää ja sukupolvia yhdistävät syklit

Uudenvuoden juhlinta on monen kohdalla irronnut kauas yhteydestään elämää yhdistäviin, toistuviin sykleihin. Eikä mikään ihme, onhan kulttuurimme muutenkin kaukana vuodenkierron mukaisen elämänrytmin kunnioittamisesta (ja itse uudenvuodenpäiväkin on irrallaan vuodenkierron kulminaatiokohdista). Se on harmillista, sillä ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuuden vahvistaminen rituaalein kasvattaa juuria elinvoimaiselle elämänpuulle, niin yksilölliselle kuin yhteisellekin.

Ikiaikaisten rytmien tiedostaminen ja niiden kulminaatiokohtien juhlistaminen kutoo hienolla tavalla yhteen ihmissukupolvien jatkumoa. Vaikka ihminen lajina kehittyy jatkuvasti kulttuuriaan uusiin suuntiin vieden, vahva yhteys luontoon ei ole kadonnut minnekään. Olemme luontoa, samoin kuin esivanhempamme kauan sitten, vaikka sen usein unohdammekin. Juhlimme samoja juhlia, elämän pysyvyyttä ja kiertoa, vaikka usein olemme senkin juhlintamme keskellä unohtaneet.

Uudistuneen yhteyden tarve

Ihmiskulttuurin tietoinen yhdistäminen osaksi luonnon suuria ja pieniä syklejä on paluuta elämän ihmeen kunnioittamiseen, terveeseen nöyryyteen ja osallisuuteen. Elämää liikuttava voima elää ihmisessä, luonnossa, planeettoissa, kosmoksessa. Tasaus- ja seisauspäivien juhlinta on saanut kautta historian erilaisia muotoja. Ne ovat eri kulttuureihin sulautuessaan saaneet uusia selityksiä ja juhlintatapoja, muuttuneet yhdessä muuttuvan kulttuurin myötä. Niiden ydin ei kuitenkaan ole muuttunut – me olemme kaikki samaa, ihmisymmärryksen ylittävää kokonaisuutta. Elävä ydin on vain unohtunut, rituaaleista monesti tullut kuolleita kirjaimia.

Tuon ytimessä olevan yhteyden uudistaminen on keskeistä, jotta jatkuvasti kiihtyvä muutos ei muuttuisi elämää ja ihmistä tuhoavaksi voimaksi. Kaikki kokonaisuuden osat kaipaavat toisiaan, ja tasapainoinen muutos on mahdollista vain yhdessä. Miltä näyttäisi sinulle nykyaikainen rituaali auringon ympäri kiertämiselle? Vanhaan ei tarvitse – eikä voi – palata, sillä kehitys ja uudistuminen on luontainen ja tärkeä osa elävää luontoa ja kulttuuria. Yhteyksiä luova ja vahvistava rituaali ei ole kankea, säännönmukainen kaava, vaan rituaali elää ja syntyy pyhyyden tiedostamisesta, tilanteen mukaan. Sitä ei tarvitse muuttaa – se muuttuu.

Jokavuotinen ihme

Vuodenvaihde herättää toiveet tulevasta muutoksesta, mutta muistuttaa myös siitä, miten muuttuvassa maailmassa on aina jotain pysyvää ja turvallista. Aurinko nousee, aurinko laskee. Maa kiertää ympäri auringon ja jatkaa samaa rataa, vuosi vuodelta. Näissä arkisissa, maanläheisissä totuuksissa on valtavasti rauhoittavaa voimaa, joka jää helposti kaikenlaisten uudenvuodenlupausten, -toivomusten ja -intentioiden jalkoihin.

Entä jos tänä uutenavuotena juhlistaisit sitä, mikä ei muutu? Jälleen maa kiersi auringon. Se on ihme, siunaus ja mysteeri, miten synkronoitu kosmos toimii. Miten kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu.

 

 

Pimeän ajan antia

candlelights-Image by Pexels on Pixabay
Kuva: Pexels from Pixabay

Suomen luonnossa eläminen tarkoittaa valoisan ajan hyvin epätasaista jakautumista vuodenkierron mukaan. Kesällä elämme lähes jatkuvassa kirkkaudessa, talvisin pimeys valtaa suurimman osan päivästä. Toisille pimeä aika on jokavuotinen selviytymishaaste, johon tuo lohtua vain kesän valoisan ajan odotus. Voiko pimeä aika olla myös antoisaa?

Pimeyden vastustaminen on turhaa. Se ei muuksi muutu, ennen kuin aika on, eikä sitä voi ristiriitaisia ärsykkeitä keholle antavin keinovaloin muuntaa. Entä jos vastustamisen sijaan katsomme pimeyttä ja kysymme, miten voimme elää sen kanssa yhteiseloa? Pimeys kutsuu meidät pehmeään syliinsä ja on valmiina jakamaan meille viisauttaan.

Pimeyden lempeä kutsu

Pimeys kutsuu hidastamaan ja hiljentymään, se aktivoi meissä erilaisia ominaisuuksia kuin valo. Kun aurinko ei jatkuvasti anna energiaa toimia ja puuhata, mennä ja tulla, suuntautua ulos- ja eteenpäin, voimme pysähtyä, laskeutua lepäämään ja antaa tilaa sisäiselle. Pimeys voi olla hyvin intuitiivista aikaa, kun otamme sen kutsun vastaan, hiljennämme mielemme. Pimeydessä rajat hämärtyvät ja tuntoaisti herkistyy.

Monelle pimeys on epämiellyttävää juuri siksi, että se tekee näkyväksi sisimmässämme elävät tunteet ja väsymyksen, jopa masennuksen. Moni ihmisyyden pimeydessä elävä puoli nähdään usein ongelmana tai vähintäänkin epätoivottuna. Itse pimeys ei arvota siinä eläviä kokemuksia, se kutsuu katsomaan niitä sellaisina kuin ne ovat, osana ihmisyyttä. Pimeys voi olla raskas, mutta se ei vaadi suorittamista tai tehokkuutta. Se pyytää vain huomiotamme.

Yhdessä valon kanssa

Missä kohtaa valo vaihtuu pimeydeksi, pimeys valoksi? Raja pimeyden ja valon välillä on liukuva, asteittainen. Oikeastaan pimeys ja valo elävät toisissaan, ne ovat kuin katsomista eri suunnista. Pimeys imee itseensä näkemiämme aallonpituuksia, valkeus taas heijastaa niitä takaisin. Syvimmän pimeyden läpi voimme kulkea olemiseen, jossa myös kirkkain valo on läsnä. Pimeys ja valo ilmenevät molemmat suuressa tuntemattomassa.

Sekä jatkuva pimeä että valoisa aika on pidemmän päälle haastavaa. Niin nautinnollista kuin pimeyden pehmeässä sylissä lepääminen tai valossa kylpeminen ensimmäiset kuukaudet onkaan, ihmiskeho, -mieli ja -sielu kaipaa tasapainoa. Ääriolosuhteet antavat meille mahdollisuuden tutkia ja arvostaa valon ja pimeyden ominaisuuksia, lahjoja ja haasteita, mutta lopulta ne myös auttavat meitä ymmärtämään kultaisen keskitien ja monimuotoisuuden arvoa. Sekä valolla, pimeydellä että niiden vaihtelulla on paikkansa, eikä niitä voi toisistaan erottaa.

Hyvää talvipäivänseisausta, jonka myötä pimeys alkaa jälleen antaa enemmän tilaa valolle ❤