Erilaisia yhteyksiä

snowdrop-4925370_1920
Kuva: Annette Meyer from Pixabay

Kevätseuranta on antanut hyvää vastapainoa kaikelle sille sosiaaliselle myllerrykselle, mitä yhteiskunnassa nyt globaalisti tapahtuu. Aurinko paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, linnut rakentavat pesiä (ja puolustavat niitä!), laulavat kosiolaulujaan auringonlaskun levollisuudessa, ensimmäiset sinivuokot ja muut kevätkukkaset avautuvat nupuistaan ja useat puut pullistelevat jo silmujaan. Luonnon rytmi ei ole häiriintynyt ihmisen arkea ravisuttavasta kriisistä.

Suuren kuusen äärellä

Tuulisena päivänä makasin metsässä suuren kuusen alla ja katselin ympärillä huojuvia ja heiluvia puita. Muutoksen tuuli heitteli niitä mielensä mukaan sinne tänne, mutta suuri kuusi seisoi vakaana ja turvallisena muun metsän riehuessa sen ympärillä. Oli hyvä olla, hengittää maata vasten ja muistaa, että kaikessa muutoksessa on myös jotain pysyvää, jonka äärellä rauhoittua kun tunteet ja ajatuksen myllertävät.

Internet-yhteys vai elävä yhteys?

Sosiaalinen eristäytyminen ja kirkas kevätaurinko on hyvä yhdistelmä, joka kutsuu samanaikaisesti sisään- ja ulospäin. Sen sijaan, että uppoudumme kompensoimaan sosiaalista eristäytymistä tarrautumalla internetiin, voisimmeko myös avautua toisenlaiselle verkolle ja yhteyksille? Elämme hetkessä, joka on ainutlaatuinen tilaisuus syntyä uudeksi, synnyttää uudeksi suhteemme toisiimme ja elämään, mikäli maltamme ja uskallamme ottaa sen vastaan sellaisena. Voimmeko olla yhdessä, yhteydessä, vaikka emme istukaan kasvotusten tai webbikameran molemmin puolin?

Elämme aikaa, jossa on suuret mahdollisuudet avautua hahmottamaan ja kokemaan elämää ja kaiken yhteenkuuluvuutta uudella tavalla. Sitä jatkuvaa yhteyttä, joka on totta joka hetki, tiedostimme sen tai emme. Pelkoon pysähtyminen ei ole helppoa, mutta siinä on myös avaimet siihen luovuuteen ja rauhaan, josta voi syntyä jotain kaunista ja yllättävää, aidosti uutta. Kuulenko kutsun sydämessäni? Avautua muutokselle ja elää sitä juuri nyt? Uskallanko pysähtyä kuuntelemaan, tietämättä?

Sitoutunut askel

Otetaan tukea toisistamme – niin toisista ihmisistä, mutta myös puista, linnuista, vesistä, sinivuokoista ja ruohonkorsista, auringosta ja kuusta taivaalla. Mikään aidosti tärkeä ei synny hetkessä, sormia napsauttamalla ja vain haluammalla, vaan sitoutuneen fokuksen tuloksena.  Kaiken tämän keskellä, hae fokus ja hengitä siinä. Suuressa kuusessa elävä rauha ja voima on läsnä tässäkin. Hakeutukaamme sen äärelle muutoksen tuulissa ja antakaamme niiden puhaltaa.

 

Tervetuloa puutarhaan

flowers-3524938_1920
Image: pasja1000 from Pixabay

Tervetuloa puutarhaan

Tilasin vuosi sitten puutarhanhoidosta innostuttuani Machaelle Small Wrightin hienon Perelandra Garden Workbook -puutarhakirjan. Small Wright on hoitanut puutarhaa yhteistyössä luonnon kanssa jo vuosikymmeniä, ja koonnut näinä vuosina oppimansa asiat kahteen kirjaan, joita suosittelen lämpimästi. Kaikista kirjan sisältämistä viisauksista (joita on paljon!) mieleeni iskostui erityisesti yksi lause, joka liittyi Small Wrigthin saamiin oivalluksiin ”tuholaistorjunnasta”. The garden is inclusive. Puutarha on inklusiivinen.

Monet puutarhat

Tuo yksinkertainen, mutta todella syvällinen viisaus suorastaan hyppäsi ja asettui kehooni kirjan sivulta, eikä ole sen jälkeen jättänyt minua. Small Wright kertoi tämän oivalluksen auttaneen häntä näkemään, miten puutarhassa ei voi olla mitään ylimääräistä, vaan kyse on siinä elävien olentojen tasapainosta ja harmoniasta, kun jokaisen annetaan ottaa oma paikkansa. Kun puutarha toimii inklusiivisena kokonaisuutena, josta ei rajata keinotekoisesti mitään ulos, se alkaa vähitellen löytää luonnollisen harmonian, jossa kaikki palvelee kaikkea.

Niin kuin Small Wrightkin painottaa, puutarha voi olla mitä ja mikä vaan, kuinka pienessä tai suuressa mittakaavassa tahansa. Ruukkukasvi on puutarha, asuntosi on puutarha, ihminen on puutarha, maailma on puutarha. Olevainen on puutarha. Elämme yhä Paratiisissa, mutta olemme jääneet oman näkökulmamme vangiksi.

Tasapaino, harmonia ja halu rajata

On luonnollista ja inhimillistä, että meistä jokaisella on olevaiseen tietty näkökulma, josta katsoen elämään sisältyy asioita, joita ei haluaisi siinä olevan. Kuoriaisia, jotka syövät pinaatinlehdet, jotka olit ajatellut omaksi ravinnoksesi. Ihmisiä, jotka käyttäytyvät tavoin, joka loukkaa oikeustajuasi. Räntää taivaan täydeltä kun olit ajatellut kevään jo tulleen. Moni meistä tunnustaa myös itsessään ominaisuuksia, tapoja, tunteita ja haluja, joista haluaisi mieluiten eroon. Usein olemme niin oman näkökulmamme lumoissa, että aktiivisesti pyrimme poistamaan elämästä (ja itsestämme!) kaiken sen, mikä ei sovi meidän ajatukseemme kauniista puutarhasta, paratiisista.

Mutta puutarha todella on inklusiivinen. Se on inklusiivinen, rajasimme sitä tai emme. Ero on siinä, että yrittäessämme rajata, erottaa ja arvottaa puutarhamme monimuotoisuutta, hallita sen kokonaisuutta omasta näkökulmastamme, luomme ja ylläpidämme keinotekoisia rajoja, jotka estävät kokonaisuuden harmonista yhteistoimintaa. Kokonaisuus toimii harmonisesti nimenomaan vain silloin, kun jokainen sen osa pääsee toimimaan omalla paikallaan, vapaassa suhteessa kaikkeen muuhun. Pyrkimys rajata osa elämästä puutarhan ulkopuolelle tai omavaltaisesti määrittää sille sopiva lokero luo vain painetta, vastavoimia, jännitteitä ja yhä suurempaa voimankäyttöä rajojen ylläpidossa, sillä elämä todella pyrkii palauttamaan tasapainon kaikin mahdollisin keinoin.

Kutsu yhteistyöhön

Jokaiselle on varmasti selvää, miten epätasapainoisessa tilassa maailma tällä hetkellä on. Ihminen on unohtanut olevansa osa kokonaisuutta, yhtä kaiken muun eläväisen kanssa, ja samoin kuin kaikki muutkin riippuvainen siitä tasapainosta, joka mahdollistaa puutarhan kukoistuksen. Puutarha pyrkii tasapainoon, kovasti, yhä suuremmalla voimalla. Uskaltaisimmeko antaa tilaa muutosvoimille, luopua yrityksestä hallita kokonaisuutta? Luopua ajatuksesta, että ihmislaji yksin on muutoksen takana? Että ihmislaji yksin on muutoksesta vastuussa? Että muutos on yksin ihmislajin käsissä? Se ei suinkaan tarkoita, että ihmisen tulisi luopua toimijuudestaan, kieltäytyä vastuusta ja heittäytyä voimattomana apokalypsin matkaan. Emme ole valtiaita, muttemme kyvyttömiä lapsiakaan. Entä jos ottaisimme sydämeemme sen totuuden, että puutarha on inklusiivinen, ja istuisimme yhteiseen pöytään kaiken elämän kanssa?

Voi olla hurja ajatus, että ihminen hyppäisi samaan tiimiin muun elämän kanssa, ylipäätään tunnustaisi muiden elämänmuotojen aktiivisen älykkyyden ja toimijuuden. Se on kuitenkin keskeistä, mikäli haluamme tasapainon palautuvan tavalla, jonka kauneudesta ihmiselläkin on mahdollisuus päästä nauttimaan. Tiimityöskentely on kuitenkin monelle meistä luontaista, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Jokaisella on omanlaistaan osaamista, ja kun kaikkia tiimiläisiä kannustetaan tuomaan oma näkemyksensä, taitonsa ja voimansa pöytään, alkaa tapahtua. Yhdessä voidaan synnyttää ja saavuttaa asioita, joita emme osanneet kuvitellakaan. Tiimityö ei toimi, mikäli yksi tiimiläinen puskee eteenpäin omaa visiotaan, tunnustamatta ja kuuntelematta toisia.

Meitä kaikkia tarvitaan. Miten sinä voisit olla tiimiläinen? Hyvä tapa aloittaa on sanoa suoraan: ”Luonto, tässä olen ja haluan tehdä yhteistyötä”, todella tarkoittaa sitä, ja olla valmis ottamaan paikkansa tiimissä. Kuunnella. Sitoutua yhteistyöhön ja -toimintaan, silloinkin kun se haastaa tapaasi olla, tehdä ja ajatella, tai on muuten epämukavaa. Kaikkea ei voi ymmärtää, hallita, tietää. We’re in this together. On vain rakastettava elämää täydestä sydämestä ja luotettava. We can do it. It’s time.

Auringon ympäri 365 päivässä

space-657383_1280

Tammikuun ensimmäinen aloittaa uuden kalenterivuoden. Vuosi, maapallon kiertomatka auringon ympäri, on luonnonkierrossa tärkeä sykli ja sinänsä hyvä tapa mitata ajan kulkua lineaarisestikin. Kuljin metsässä ja mietin vuodenvaihdetta.

Eri kulttuureihin on valikoitunut erilaisia tapoja määrittää uuden vuoden alkamishetkeä. Meillä länsimaissa vuoden vaihtumishetki katsotaan gregoriaanisesta kalenterista, joka on alunperin tasauspäiviin linkittynyt ajanlaskun väline. Kiinalainen uusi vuosi ajoittuu kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäiseen uuteen kuuhun, ja monessa luontoon tiiviisti yhteydessä olevassa kulttuurissa vuodenkiertoa määritetään tasaus- ja seisauspäivien mukaan. Näissäkin kulttuureissa on vaihtelua siinä, milloin vuosi alkaa ja milloin se päättyy, mikäli sitä ylipäätään määritetään. Yhteistä monelle kulttuurille nykyään on se, että toistuvan syklin sijaan keskitymme lineaariseen, lisääntyvien vuosien ketjuun. Kasvuun, etenemiseen, kehittymiseen.

Elämää ja sukupolvia yhdistävät syklit

Uudenvuoden juhlinta on monen kohdalla irronnut kauas yhteydestään elämää yhdistäviin, toistuviin sykleihin. Eikä mikään ihme, onhan kulttuurimme muutenkin kaukana vuodenkierron mukaisen elämänrytmin kunnioittamisesta (ja itse uudenvuodenpäiväkin on irrallaan vuodenkierron kulminaatiokohdista). Se on harmillista, sillä ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuuden vahvistaminen rituaalein kasvattaa juuria elinvoimaiselle elämänpuulle, niin yksilölliselle kuin yhteisellekin.

Ikiaikaisten rytmien tiedostaminen ja niiden kulminaatiokohtien juhlistaminen kutoo hienolla tavalla yhteen ihmissukupolvien jatkumoa. Vaikka ihminen lajina kehittyy jatkuvasti kulttuuriaan uusiin suuntiin vieden, vahva yhteys luontoon ei ole kadonnut minnekään. Olemme luontoa, samoin kuin esivanhempamme kauan sitten, vaikka sen usein unohdammekin. Juhlimme samoja juhlia, elämän pysyvyyttä ja kiertoa, vaikka usein olemme senkin juhlintamme keskellä unohtaneet.

Uudistuneen yhteyden tarve

Ihmiskulttuurin tietoinen yhdistäminen osaksi luonnon suuria ja pieniä syklejä on paluuta elämän ihmeen kunnioittamiseen, terveeseen nöyryyteen ja osallisuuteen. Elämää liikuttava voima elää ihmisessä, luonnossa, planeettoissa, kosmoksessa. Tasaus- ja seisauspäivien juhlinta on saanut kautta historian erilaisia muotoja. Ne ovat eri kulttuureihin sulautuessaan saaneet uusia selityksiä ja juhlintatapoja, muuttuneet yhdessä muuttuvan kulttuurin myötä. Niiden ydin ei kuitenkaan ole muuttunut – me olemme kaikki samaa, ihmisymmärryksen ylittävää kokonaisuutta. Elävä ydin on vain unohtunut, rituaaleista monesti tullut kuolleita kirjaimia.

Tuon ytimessä olevan yhteyden uudistaminen on keskeistä, jotta jatkuvasti kiihtyvä muutos ei muuttuisi elämää ja ihmistä tuhoavaksi voimaksi. Kaikki kokonaisuuden osat kaipaavat toisiaan, ja tasapainoinen muutos on mahdollista vain yhdessä. Miltä näyttäisi sinulle nykyaikainen rituaali auringon ympäri kiertämiselle? Vanhaan ei tarvitse – eikä voi – palata, sillä kehitys ja uudistuminen on luontainen ja tärkeä osa elävää luontoa ja kulttuuria. Yhteyksiä luova ja vahvistava rituaali ei ole kankea, säännönmukainen kaava, vaan rituaali elää ja syntyy pyhyyden tiedostamisesta, tilanteen mukaan. Sitä ei tarvitse muuttaa – se muuttuu.

Jokavuotinen ihme

Vuodenvaihde herättää toiveet tulevasta muutoksesta, mutta muistuttaa myös siitä, miten muuttuvassa maailmassa on aina jotain pysyvää ja turvallista. Aurinko nousee, aurinko laskee. Maa kiertää ympäri auringon ja jatkaa samaa rataa, vuosi vuodelta. Näissä arkisissa, maanläheisissä totuuksissa on valtavasti rauhoittavaa voimaa, joka jää helposti kaikenlaisten uudenvuodenlupausten, -toivomusten ja -intentioiden jalkoihin.

Entä jos tänä uutenavuotena juhlistaisit sitä, mikä ei muutu? Jälleen maa kiersi auringon. Se on ihme, siunaus ja mysteeri, miten synkronoitu kosmos toimii. Miten kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu.

 

 

Pimeän ajan antia

candlelights-Image by Pexels on Pixabay
Kuva: Pexels from Pixabay

Suomen luonnossa eläminen tarkoittaa valoisan ajan hyvin epätasaista jakautumista vuodenkierron mukaan. Kesällä elämme lähes jatkuvassa kirkkaudessa, talvisin pimeys valtaa suurimman osan päivästä. Toisille pimeä aika on jokavuotinen selviytymishaaste, johon tuo lohtua vain kesän valoisan ajan odotus. Voiko pimeä aika olla myös antoisaa?

Pimeyden vastustaminen on turhaa. Se ei muuksi muutu, ennen kuin aika on, eikä sitä voi ristiriitaisia ärsykkeitä keholle antavin keinovaloin muuntaa. Entä jos vastustamisen sijaan katsomme pimeyttä ja kysymme, miten voimme elää sen kanssa yhteiseloa? Pimeys kutsuu meidät pehmeään syliinsä ja on valmiina jakamaan meille viisauttaan.

Pimeyden lempeä kutsu

Pimeys kutsuu hidastamaan ja hiljentymään, se aktivoi meissä erilaisia ominaisuuksia kuin valo. Kun aurinko ei jatkuvasti anna energiaa toimia ja puuhata, mennä ja tulla, suuntautua ulos- ja eteenpäin, voimme pysähtyä, laskeutua lepäämään ja antaa tilaa sisäiselle. Pimeys voi olla hyvin intuitiivista aikaa, kun otamme sen kutsun vastaan, hiljennämme mielemme. Pimeydessä rajat hämärtyvät ja tuntoaisti herkistyy.

Monelle pimeys on epämiellyttävää juuri siksi, että se tekee näkyväksi sisimmässämme elävät tunteet ja väsymyksen, jopa masennuksen. Moni ihmisyyden pimeydessä elävä puoli nähdään usein ongelmana tai vähintäänkin epätoivottuna. Itse pimeys ei arvota siinä eläviä kokemuksia, se kutsuu katsomaan niitä sellaisina kuin ne ovat, osana ihmisyyttä. Pimeys voi olla raskas, mutta se ei vaadi suorittamista tai tehokkuutta. Se pyytää vain huomiotamme.

Yhdessä valon kanssa

Missä kohtaa valo vaihtuu pimeydeksi, pimeys valoksi? Raja pimeyden ja valon välillä on liukuva, asteittainen. Oikeastaan pimeys ja valo elävät toisissaan, ne ovat kuin katsomista eri suunnista. Pimeys imee itseensä näkemiämme aallonpituuksia, valkeus taas heijastaa niitä takaisin. Syvimmän pimeyden läpi voimme kulkea olemiseen, jossa myös kirkkain valo on läsnä. Pimeys ja valo ilmenevät molemmat suuressa tuntemattomassa.

Sekä jatkuva pimeä että valoisa aika on pidemmän päälle haastavaa. Niin nautinnollista kuin pimeyden pehmeässä sylissä lepääminen tai valossa kylpeminen ensimmäiset kuukaudet onkaan, ihmiskeho, -mieli ja -sielu kaipaa tasapainoa. Ääriolosuhteet antavat meille mahdollisuuden tutkia ja arvostaa valon ja pimeyden ominaisuuksia, lahjoja ja haasteita, mutta lopulta ne myös auttavat meitä ymmärtämään kultaisen keskitien ja monimuotoisuuden arvoa. Sekä valolla, pimeydellä että niiden vaihtelulla on paikkansa, eikä niitä voi toisistaan erottaa.

Hyvää talvipäivänseisausta, jonka myötä pimeys alkaa jälleen antaa enemmän tilaa valolle ❤

Luontoyhteys – elämän kudelma

DSC_0142Luontoyhteys,

entäpä jos se on verbi?

Kuka on yhteydessä mihin,

voi kysyä,

tai sitten vain huomioida sen,

mitä tapahtuu juuri nyt?

Miten elämä liikkuu,

liikkuuko vai on liikkumatta?

Vai kenties molempia?

Luontoyhteys haastaa jatkuvaan avoimuuteen,

aktiiviseen huomioon –

voiko vastaanottaminen

olla antamista?

Mistä syntyy vuorovaikutus,

ja millainen?

Kuka tietää,

ken meistä tähän kudelmaan osallistuu

milläkin tavalla?

Tuo, tuo ja tuo,

ihminen, puu, perhonen?

Mato mullan alla?

Voi silti tuntea, miten kaikki yhdessä

tätä elämän kudelmaa jaamme!

Kukaan ei yksin, irrallaan,

kukaan ei itsenäinen, vailla suhteita…

Voinko luottaa

suhteiden vapaaseen liikkuvuuteen?

Entä jos…

hallitsemattomuus rakentaakin

tasapainoa

uudelleen joka hetki?