Etusivu

WE – taiteessa on kyse elämästä ja rakkaudesta

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Yleensä pidän hyvän taidenäyttelyn merkkinä sitä, että näyttely herättää vastustamattoman halun nauttia luomisesta itsekin – ei malttaisi odottaa pääsevänsä taidetarvikkeiden äärelle ja ideoita sinkoilee! Joulukuussa vierailin kahden ystävän kanssa Sara Hildenin taidemuseossa Thomas Houseagon, Brad Pittin ja Nick Caven yhteisnäyttelyssä WE, joka kosketti ihan uudella tavalla, jääden luokseni pitkäksi aikaa. Ei niin, että olisin halunnut tarttua pensseliin tai moottorisahaan (niin kuin Houseago), vaan lämpimäksi tunteeksi. Tilaksi, jossa on hyvä olla. Kun tässä kuukausi myöhemmin istun kirjoittamaan ajatuksistani, tunnen yhä sen turvan ja jaetun rakkauden, ilon, mihin näyttely kutsui mukaan minutkin.

Olin tietysti etukäteen lukenut näyttelyn konseptista ja nähnyt kuvissa Houseagon isoja punapuuveistoksia, jotka eivät visuaalisesti erityisemmin säväyttäneet. Aihe – taiteen parantava vaikutus ja luovuus jaettuna voimana – joka ei ole mitenkään uusi (paitsi ehkä tässä muodossaan, kolmen miespuolisen megastaran yhteisenä ulostulona suuressa taidemuseossa), on kuitenkin aina kiinnostava ja sopi mainiosti kolmen naisen taidenäyttelyporukallemme, joka on päätynyt yhteen nimenomaan eheyttävän taiteentekemisen kautta. Satuimme paikalle hyvään aikaan, sillä näyttelyssä ei juuri ollut muita. Saimme rauhassa kierrellä ja katsella, ilman että ihmisvilinä ja -hälinä muokkasi tunnelmaa omaan suuntaansa. Ei ollut kiire, ja hajauduimme museoon kukin oman kokemuksemme äärelle, aina välillä kohdaten.

Traumoja suoraan käsittelevän taiteen esittely eheyttävällä tavalla on mielestäni vaikea laji. Taiteilija voi tarjota katsojalle samastumisen kokemuksen ahdistukseen ja vaikeisiin tunteisiin, kuten syvään pelkoon, suruun, inhoon ja raivoon antamalla muotoa omille tunteilleen, mutta miten liittää kokemukseen tunne turvasta, rakkaudesta, elämän syvästä ja kannattelevasta ilosta? Ahdistavien tunteiden kuvaus ja katsominen ei sinänsä ole eheyttävää. Parhaimmillaan se luo vertaiskokemuksen tunnetta, mikä on tärkeä askel oikeaan suuntaan, mutta ainakin itselleni samastumispintaa kyseisiin tunteisiin riittää maailmassa kylliksi taidesalien ulkopuolellakin. Kun taiteilija johdattelee katsojan ahdistuksen keskelle, voiko hän tarjota myös valoa siihen pimeyteen?

Minulle WE-näyttelykonsepti kietoutui vivahteillaan Houseagon punapuuveistossalin ympärille, integroituen sen tunnelmassa sisältämään hyvin aidolla tavalla näyttelyn keskeisen sanoman traumasta ja eheytymisestä, yksilön ja yhteisön suhteesta, yhteydestä, elämästä, rakkaudesta. Eli yllättäen juuri ne teokset, jotka etukäteen leimasin visuaalisuudessaan epäkiinnostaviksi ja tavanomaiseksi traumakuvastoksi, osoittivat miten kokonaisuus herättää osansa eloon ja toisin päin. Oleskelin taidokkaasti rakennetussa salissa (veistokset, valaisu, maalaukset, puujätekasa) pitkään, annoin sen vaikuttaa, kertoa tarinaa ja avautua sen läpi.

”Trauma saa ihmisen eristäytymään, sillä se tuntuu turvalliselta. Toipumisen kannalta on päinvastoin tärkeää etsiä yhteyttä toisiin ihmisiin.”

Näyttelyvahti kertoi, että Houseago oli alkanut työstää valtavia veistoksiaan (jotka muuten on veistetty myrskyssä kaatuneisiin puihin, puita ei ole kaadettu teoksia varten) vuonna 2020 isänsä kuoleman laukaiseman masennuksen myötä, varhaislapsuuden traumaa käsitelläkseen. Henkisen romahduksen myötä työskentely muuttui kuitenkin mahdottomaksi, Houseago ei yksinkertaisesti kyennyt veistämään (tai muuhun taiteentekoon). Traumaterapian ohella ystävyys Pittin ja Caven kanssa, yhteinen avautuminen haavoittuneisuudelle, avoin jakaminen ja keskinäinen tuki, keskinäinen kannustus taiteelliseen työskentelyyn vailla suuria tavoitteita oli lopulta se tekijä, joka sai Houseagon palaamaan veistosten pariin ja viimeistelemään ne kesällä 2022.

Veistossalissa kävellessäni, punapuusta esiintulleita raskaita mutta orgaanisia muotoja ja niiden vuorovaikutusta, veistosjätteen muodostamaa kasaa niiden vierellä katsellessani, tunsin vakaata keveyttä. Tilassa oli hyvä hengittää, oli rauhallista. Valo ei ollut häikäisevää, mutta kaikki oli näkyvillä, esillä, pehmeästi, viestien miten menneisyyden ahdistavat kokemukset tullessaan meissä, kehoissamme näkyviksi eivät katoa, vaan muuntuessaan jäävät edelleen osaksi meitä. Piilossa olleet osani muuttuvat vähemmän pelottaviksi, jopa rakastettaviksi rujoudessaan. Vaikka kaikki muuttuu ja katoaa, lopulta mikään ei katoa – kokemuksemme muuttuu mukana kannettavasta, tunteiden virittämästä muistosta luonnolliseksi osaksi tilaa jossa elämme yhdessä, elämää. Minä muutun muodosta tilaksi, olen siinä elävät yhteydet, materia niissä ja ilma niiden välillä.

Trauman keskelle sukeltaminen ja sen muotojen näkyväksi tekeminen on rajua, raskasta, pelottavaa ja uuvuttavaa, mutta tuettuna se luo vähitellen vakautta ja vapautta elämänilolle syventyä meissä, ottaa yhä uutta tilaa omakseen. Olisiko Houseagon teos onnistunut puhuttelemaan minua yhtä vahvasti, syvästi ja moniulotteisesti vailla Pittin ja Caven mukanaoloa? Tuskin. Se, että Houseago kutsui ystävänsä mukaan yksityisnäyttelyynsä osoittaa, että taiteilija tietää sen itsekin, toisten läsnäolo on osa teosta. Kolmen keski-iän ylittäneen miehen aito ilo löytämästään ystävyydestä ja yhteistyöstä, toistensa tukemisesta niin mielenterveyden haasteissa kuin luovassa inspiraatiossa, vapautuminen elämään kokonaisena ihmisenä suhteessa toisiin, oli niin aidosti läsnä koko näyttelyssä, että se tarttui ja meni syvälle sydämeen. Financial Timesin näyttelyyn printattu haastattelu vahvisti pirskahtelevaa elämäniloa sekä ystävien puheissa että valokuvissa, ja Houseagon elävään käyttöön tarkoitettu teos Cast Studio (stage, chairs, bed, mound, cave, bath, grave), joka oli rakennettu yhdessä ystävien ja perheenjäsenten kanssa, huokui tekemisen iloa, leikkisyyttä ja kokeilunhalua, uuden, yhteydestä elävän minän syntymistä. Ei erillään traumakokemuksista, vaan osana samaa tilaa.

WE-näyttely, sen lisäksi että se aidosti onnistui rikkomaan käsitystä taiteilijasta yksinäisenä tekijänä ja nostamaan yhteyden luovuuden keskiöön, oli myös hyvin onnistunut esitys siitä, mitä ilo parhaimmillaan on ja mistä se syntyy. Syvä elämänilo on yhteentulemista, yhteyksiä ja niiden välistä elämää. Se ei hyljeksi tai vältä vaikeitakaan kokemuksia ja tunteita, vaan virtaa ja pitää majaa kaikkialla minne sille rohkeasti avataan tilaa, sisäisesti ja ulkoisesti.

Odotan mielenkiinnolla, mitä yhteyksiä WE-konsepti seuraavaksi avaa. Houseagon kuvioissa, mutta myös maailmalla laajemmin. Me olemme WE-konsepti syntymässä maailmaan!

Thomas Houseago. (Kuva: Ulla-Maija Svärd, Kulttuuritoimitus)

Tervetuloa runouteen

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi
Sari Koskinen: Elämä kantaa (2022).

I am poetry,

poetry multiplying

ignited, inspired, interactive, intervowen

I am poetry

and what is poetry

if not an invitation?

I am

an invitation

Istun parvekkeella syysauringossa, katselen edessäni hiljaa huojuvaa valtavaa koivua. Sen oksat riippuvat runsaan keveinä ja tuuheina latvasta maanrajaan, ovat jo saaneet hieman keltaista vehreytensä joukkoon. Kun muutama vuosi sitten muutin nykyiseen asuntooni, se ei heti tuntunut kodilta. Minulla ei juuri ollut huonekaluja, nettiyhteys ei toiminut, tavarat nousivat laatikoista verkkaisesti, asunnossa kaikui. Usein vain makailin sängyllä ja katselin valtavan koivun liikettä ikkunani toisella puolen, sen lehdettömien oksien vuorovaikutusta ja tuulessa muuttuvia kuvioita. Vierauden, irrallisuuden keskellä koivu veti huomiotani puoleensa, tyhjyyden ympärilläni kuin korostaessa sen kutsua. Koivun liikkeessä ja läsnäolossa oli, ja on yhä, jotain äärettömän voimakasta ja lumoavaa.

Tämä koivu on minulle opettaja, ystävä, hoivaaja ja – ennen kaikkea – runotar. Pyhän jumalattaren avatar minun takapihallani, kodissani, naapurustossani, maailmassani. Koivu elää ja ilmaisee jatkuvasti pyhiä totuuksia yksinkertaisesti olemassaolollaan, on kuin kirkkaassa päivänvalossa seisova salaisuus, avoin ovi elämään jossa mahla virtaa. Kutsu, joka ei huutele luokseen vaan tietää minun huomaavan. Koivu johdattaa minut läsnäoloon, joka liikkuu kokonaisuutena kaoottisen harmonisesti. Koivu on niin valtava, että kovassakaan tuulessa se ei koskaan näytä siltä, että olisi riepoteltavana. Sen liikkeissä on pehmeää arvokkuutta, ryhdikästä herkkyyttä, kun se antautuu tuulen kosketukselle menettämättä vakauttaan, maata kohden riippuvat oksat kuin ohuet langat toistensa seurassa heiluen. Oli koivu lehdessä tai ei, se tuntuu nauttivan elämästä ja hedelmällisyydestä itsessään tavalla, joka vetää puoleensa vastustamattoman vähäeleisesti. Se on täysi, ylitsevuotavainen, itsensä ja maailma.

Koivun runous on liikettä, joka synnyttää avoimia kulkureittejä hahmottomaan hahmottamiseen, maailmaksi tulemiseen itsessäni säilyen, mitä pienimmässä ja suurimmassa määrin. Runotar kutsuu dynamiikkaan, joka syntyy halukkuudesta ottaa vastaan salaisuus joka ei koskaan paljasta itseään, halukkuudesta antaa itsensä sen majaksi. Runottaren laulu on raikas ja lämmin henkäys, joka puhaltaa avoimiksi ovet ja ikkunat niin, että elämä pääsee sisään ja ulos. Runottaren laulut kumpuavat syvältä maasta ja meristä, sävelissään voimakas, uudistava värähtely, kuin lihaksi tullut kirkkaus.

Niin tavallinen, niin ihmeellinen, elää minussa.

You have called me by the name

of my wider presence

and now this body is included

dwells within me, an expression of grace

a little fish in the ocean

precious,

a fish called wonder

Stop and smell the roses

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Matkalla bussipysäkille kuljen aina ruusupensaan ohi, ja joka kerta alkaa sisäisesti hihityttää kun tiedän pysähtyväni sen äärelle haistamaan jotain yön aikana auennutta kukkaa. Säästä ja kukkasesta riippuen tuoksun voimakkuus vaihtelee. Toisinaan kukkaset voi haistaa jo matkan päähän, joskus taas tuoksun juuri ja juuri tuntee pienten kärpästen pitäessä majaa kukkasessa niin, ettei sen sisään enää oma nenä mahdu. Matkalla töihin ja takaisin ruusujen haistelu on prioriteetti, jolle on aina aikaa. Se muistuttaa minua siitä, etten ole vain matkalla paikasta a paikkaan b – olen olemassa.

Kukkaset voivat tietysti puhua puolestaan paremmin kuin minä voin niiden valtavista lahjoista kirjoittaa, mutta palaan jälleen lempiaiheeseeni – kukkien maagiseen voimaan temmata ihminen olemassaolon ihmeellisyyteen yksinkertaisesti aistit viettelevällä kauneudellaan. Kun alkukesästä valittelin täällä blogissakin, miten väsymys esti minua istuttamasta viljelypalstaani täyteen ”hyötykasveja”, olisin voinut arvata miten kiitollinen olen itselleni loppukesästä. En tiedä, miten yksikään kesäkurpitsa tai porkkana enemmän voisi ravita minua paremmin kuin monimuotoisen pienen kukkaketoni ihailu. Erilaiset unikot, valtavan siniset ruiskaunokit, malvat, kehäkukat, hunajakukat, leijonankidat, asterit, tsinniat… ja kaikki niiden kaverit – mehiläiset, kimalaiset, perhoset! Istun kyykyssä kukkien vierellä, paljain jaloin, olen olemassa, kuulun, siinä ja tässä.

Mikä riittää? On radikaalia luottaa siihen, että rakkaus riittää. Sen äärelle kukat minua aina kutsuvat. Muu hoituu itsestään, siinä virrassa jonka rakkaus avaa, aina uudestaan ja uudestaan. Ei tarvitse tietää miten, milloin, mihin suuntaan.

Näiden kukkaterveisten myötä otan toistaiseksi hengähdystauon luontoyhteysohjaajan työstäni. Elämä kutsuu nyt rakkauteen, hetkeen, olemiseen, iloon, ravituksi tulemiseen, uudistumiseen. Todennäköisesti jatkan blogin kirjoittamista, ja ties vaikka Uusia myyttejä uusille sankareille -kokoelmakin laajenisi syksyn myötä (nykyiset teokset hankittavissa täältä). Katsotaan mille ruusut tuoksuvat…!

Yhteys ja yhteys

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Muistatko kun muutama vuosi sitten yllä oleva kuva kiersi ahkeraan somessa? ”Metsässä ei ole wifiä, mutta lupaan että löydät paremman yhteyden.” Tuo kuva teksteineen palasi mieleeni tällä viikolla kun istuin mökillä rantakivikossa yrittäen rauhoittua. Muistelin, miten muutama vuosi sitten saatoin istua samaisessa paikassa tunnin, pari, vain seurata taivasta, järven pintaa, kuunnella ääniä ja välillä ajatella jotain. Ei ollut älylaitteita, puhelinta, tablettia. Nyt jo pitkään jatkunut hermostuneisuus kuiskutteli lähes huomaamatta korvaani: ”tylsää”, ”jotain muuta”, ja takamus oli jatkuvasti valmiina nousemaan sen sijaan, että laskeutuisi mukavasti kivelle lepäämään, yhteyteen.

Elin pitkään ilman älypuhelinta. Tuo kapistus löysi tiensä elämääni vasta hieman yli vuosi sitten. Siihen asti olin ollut täysin tyytyväinen omaan pieneen puhelimeeni (”Onks toi se doro?!” ”Ei.” ), joka hoiti tehtävänsä hyvin. Puhelut, tekstiviestit, näytti aikaa. Harvoin kuljetin puhelinta mukanani, ellen tiennyt sille olevan tarvetta. Lopulta älypuhelimen hankintaan minut ajoi mahdollisuus valokuvata kauniita asioita joita näin kulkiessani, kiinnostus Instagramin luovia mahdollisuuksia kohtaan sekä yleinen palveluiden älylaitteistuminen. Myönnettäköön, että mietin myös sitä olenko vain jotenkin jäämässä ulos maailman menosta, mikä näin vuoden kokeilun jälkeen ei enää tunnu niin oleelliselta kysymykseltä. Enemmänkin tuntuu, että olen ajautunut kauemmas siitä maailman menosta, jossa haluan olla läsnä!

En usko, että älypuhelin olisi sinänsä haitallinen tai sosiaalinen media huono asia. Arvostan älypuhelimessa monia asioita, joista osa on tarpeellisia, osa ihan hyödyllisiä. Instagramia arvostan erityisesti luovan jakamisen alustana (olen voinut sekä itse jakaa taiteellista työskentelyäni että tutustua monen muun ihmeelliseen ja inspiroivaan tekemiseen – wau miten paljon taiteellista kekseliäisyyttä ja kauneutta maailman ihmisiin mahtuu!). Viimeaikaisen, alati selvemmäksi käyvän hermostuneisuuden myötä minussa on vain herännyt epämukava kysymys siitä, kykenenkö käyttämään näitä laitteita ja palveluita itselleni aidosti hyödyllisellä, elämää, luovuutta ja yhteyttä palvelevalla tavalla? Vai olenko hypännyt kakofoniseen informaatiovirtaan, jossa en oikeastaan halua uida? Virtaan, joka jatkuvasti kuljettaa epämääräisen riittämättömyyden ja tilattomuuden, hyppivän mielenliikkeen äärelle? Aikana, jolloin globaalien tunnemyrskyjen keskellä maadoittuminen, läsnäolo omassa kehossa on muutenkin haastavaa, omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen yhä oleellisempaa. Syy, miksi välttelin älypuhelinta niin pitkään – yhteys, joka pirstaloi yhteyden.

Tänä kesänä olen kokenut sen vahvasti, jatkuvan sisäinen huudon: ”retriitille”! Kesti aikansa tajuta mitä oikeastaan kaipaan, sillä en varsinaisesti halunnut vetäytyä hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Halusin vetäytyä takaisin yhteyteen. Aitoon yhteyteen. Yhteyteen, joka on joka hetki tässä, saatavilla, nopeammin kuin mikään älypuhelin pystyy toimittamaan. ”Metsässä ei ole wifiä, mutta löydät paremman yhteyden”. Halusin vetäytyä pois informaatiopyörteistä, jotka huomaamatta magnetisoivat itseensä, taitavasti ehdollistavat käyttäytymistäni, syövät ahnaine suineen merkitystä olemiselta ja kokemiselta jota ei voi siirtää eteenpäin sanoin ja kuvin, luovat irrallisia yhteyksiä ja täyttävät informaatiolla johon ei oikeastaan edes ehdi tutustua kun uutta jo puskee, ennen kuin ehdit arvioida mitä siitä tarvitset. Halusin retriitille: halusin elää, olla, kokea, tylsistyä, löytää, yllättyä, jakaa – en somessa, vaan ympäristöni kanssa, oli siinä sitten ihmisiä, eläimiä, huonekaluja, puita tai kukkia.

Tällä viikolla olen haaveillut paluusta vanhaan kalikkaan, älypuhelimen muuntamista yhteydettömäksi kameraksi ja nyt, vuoden mittaisen runoprojektin Instassa päättyessä, sen maailman jättämistä. Toisaalta mietin, että haastaisinko sittenkin itseni aktiivisesti huomioimaan älylaite- ja somekäyttäytymistäni ja kokeilemaan uusia, tietoisia toimintamalleja sen suhteen? Uskallanko jättää myös älypuhelimen kotiin muutenkin kuin metsäretkien ajaksi? Teenkö itselleni somesäännöt? Teenkö itselleni selväksi, mitä oikeastaan somelta ja älylaitteelta haluan, ja muutan käyttäytymistäni palvelemaan sitä tarkoitusta? Muistanko, että minä päätän missä huomioni on? Teenkö elämästä itselleni haastavampaa ilman älypuhelinta, vai sen kanssa? Vaikka älypuhelinta ei kantaisikaan koko ajan mukana, sen käyttö luo kuin huomaamatta hermostollisia toimintamalleja jotka ovat läsnä silloinkin kuin älypuhelin ei ole.

Teknologinen kehitys, tekoäly ja virtuaalinen maailma on tuonut ihmiskulttuuriin paljon hyvää, ja todennäköisesti jatkamme siihen suuntaan. Oleellista on, että muistamme ja priorisoimme kaiken keskellä ihmeellisen ihmisyytemme, luontoutemme. Tarpeemme, joita virtuaalinen maailma ja tekoäly ei voi täyttää, erityislaatuiset kykymme, joihin tekoäly ei yllä. Kuulumisen, ei vain älyllisis-emotionaalisena kokemuksena, vaan konkreettisen, kokonaisvaltaisen kehollisen kuulumisen, tämän ihmeellisen, luovan, älykkään ja elävän verkon osana olemisen. Oman kehon luontouteen yhä syvemmälle antautuminen tukee viisautta ja yhä parempaa erottelukykyä siinä, mikä teknologia aidosti palvelee meitä ja miten, mikä ei.

Miksi sinä käytät älypuhelinta ja somea? Mitä tarpeita sinulla on, ja miltä osin älypuhelin ja some vastaavat niihin? Houkutteleeko älylaite sinua myös pois aitojen tarpeiden ääreltä, ja jos on näin, miten voisit luoda uudenlaisia käytäntöjä erilaisten tarpeiden huomioonottamiselle? Missä älylaite tukee yhteyksiä ja missä se repii pois yhteyden ääreltä?

Wifiä kattavampi yhteys on luontoyhteys, joka on läsnä kaikessa. Siis kaikessa, some ja älylaitteet mukaanlukien! Mitä käytäntöjä sinä voit arkeesi luoda tukemaan luontoyhteyden ensisijaisuutta? Luontoyhteyden, joka on erottelukykyistä läsnäoloa erilaisissa, virtuaalisissa ja reaalisissa yhteyksissä? Itselleni yksi hyvä tapa läsnäoloon älylaitteiden kanssa toimiessa on jalkapohjissani tuntuvan konkreettisen maayhteyden aktiivinen huomioiminen. Koko kehossa läsnäoleminen, silloinkin kun some yrittää imaista ihmisyyden päähän. Jos sinulla on hyviä vinkkejä, voit vapaasti jakaa niitä kommenteissa – minua ja varmasti muitakin kiinnostaa!

Äiti Maan tytär

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Saimme Morning Altars -opettajakoulutuksessa tehtäväksemme rakentaa alttarin suhteelle, jonka haluamme elämässämme uudistaa. Yritin muutaman päivän miettiä jotain muuta suhdetta kuin se, joka tehtävänannon luettuani tuli ensimmäisenä mieleen, mutta kyseisen suhteen noustua esiin useassa merkityksellisessä kohtaamisessa seuraavien viikkojen aikana, kuulin miten Äiti Maa kutsui minua suhteemme äärelle.

Maan kutsuminen äidiksi on ollut minulle jokseenkin vierasta. Joskus tilanteissa, joissa se on yleinen tapa, olen puhunut Äiti Maasta, mutta jotenkin se on tuntunut oudolta. Ei ole sopinut suuhun, aiheuttanut sisäistä epämukavuutta. Rakastan Maata ja onhan Maa elävä, mutta Äiti…? Eikö Maa-planeetan typistäminen äidin rooliin ole jotenkin haitallista sukupuolittamista? Sitä iänikuista, sentimentaalista luonnon feminiinistämistä? Haitallista kulttuurille, joka haluaa kasvaa tasa-arvoiseen, ahtaasta roolittamisesta vapaaseen aikuisuuteen? Elämä kuitenkin selvästi kutsui minua Äiti Maan äärelle, joten päätin uskaltaa antaa sille mahdollisuuden, kohdata sentimentaalisuuden pelkoni.

Taivaalle kerääntyi mustia pilviä ja tuuli yltyi, kun astuin pihaan tuona rituaalisen uudistamisen päivänä. Katselin hetken taivasta keräilykoriani pidellen, miettien kääntyisinkö sittenkin takaisin ja siirtäisin toiseen päivään. Säätiedotus oli luvannut rankkaa sadetta ja näytti siltä, että sade oli alkamassa. Huomasin ajattelevani miten Maa varmasti testaa minua, ”katsotaan nyt kuinka paljon tätä haluat, minkälaisiin uhrauksiin olet valmis, miten päättäväinen olet!”. Näin hyvin selkeästi, miten suhteeni Maahan oli vaikeuksien ja koettelemusten kyllästämä – miksi ihmeessä Äiti Maa järjestäisi minulle jonkinlaisen kestävyyskokeen sen sijaan, että vastaanottaisi ja tukisi minua aidossa halussani uudistaa suhteemme? Rituaali oli alkanut.

Kuljin kohti pientä lähimetsää, ja heti metsän reunaan saapuessa tunsin kutsun kääntyä pienelle polulle, jota en ollut aiemmin kulkenut. Se johdatti minut kiipeämään ylös pientä mäkeä, joka päättyi sammaleiselle kallionkielekkeelle. Tämä on se paikka, pehmeä ja kostea sammal tuntui sanovan, ja kun päättäväisyyteni yritti saada minut jatkamaan matkaa syvemmälle metsän pyhään siimekseen – olinhan kulkenut vasta muutaman minuutin ja näin puiden lomasta vielä metsää reunustavat sähkölinjat! – kehossani liikkui tuntemus kuin Äiti Maan ääni: ”Ei sinun tarvitse mennä kauas ollaksesi kanssani.”

Sammalpeitteen päällä makasi siellä täällä kuivia lehtiä, ja alkaessani siirtää niitä syrjään mandalan tieltä tunsin jälleen miten Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Älä siirrä syrjään sitä, mitä on tässä – ne ovat minä, ne kuuluvat tänne. Minä otan vastaan kaikki.” Jätin lehdet paikoilleen, ja nostin keräilykorin vierelleni. Ensin asettelin sammaleelle ikiaikaisia saniaisenlehtiä kuin pehmeäksi, hengittäväksi pesäksi, pyöreäksi ja eläväksi kuin Äiti Maa on. Pesän keskelle asettelin tuoksuvadelman alta keräämiäni pudonneita terälehtiä, hentoisen kauniita ja herkkiä, herättämään sen hienovaraisen eroottisuuden, joka elää Äiti Maan kauneudessa. Saniaispedin keskelle asetin kolmionmuotoisen kiven herättämään Äiti Maan vakauden, maadoittavan pysyvyyden. Kolmion jokaiseen kulmaan asetin kuivuneen pihlajanlehden kuin tulenlieskan, herättämään materian kiertokulun Äiti Maassa, sitten reunoille apilankukat, nuo lehmien herkkupalat, herättämään pyhän, läpikotaisen ruoansulatuksen, jossa lehmät ovat mestareita – hitauden, kärsivällisyyden, yksinkertaisen ja kompleksisen liiton. Kolmiokiven päälle asetin valkoisen pienen kvartsikiven, muistuttamaan Äiti Maan todellisesta luonteesta, joka on meille lopulta tuntematon. Pehmeän saniaispesän ympärille asettelin kiertäväksi kehäksi lahoavaa puuta, joka ohjasi rakentamaan toisen kehän myös kukkaisen keskuksen ympärille. ”Olen kaunis, ja kuolema vartioi kauneuttani, ylläpitää sitä, sillä vain liike on pysyvää”, Äiti Maa sanoi, ja käynnisti liikkeen molemmissa kehissä – ulkokehä virraten vastapäivään, sisäkehä myötäpäivään, herättäen Äiti Maan moniulotteisen kiertokulun, erivaiheiset syklit joissa ei ole ristiriitaa.

Jäljellä korin pohjalla oli enää pieni oksanpätkä, joka oli halunnut tulla mukaan. Se ei oikeastaan sopinut mihinkään, ja asetin sen poikittain mandalan päälle vain siksi kun en muutakaan keksinyt. Löytäessäni sen oli niin selvää, että se halusi olla mukana, joten en raaskinut jättää sitä pois mandalasta.

Valokuvasin mandalan ja asetuin hetkeksi makaamaan sen äärelle sammaleen päälle, katselin ja kuuntelin metsää, Äiti Maata. Suhdetta välillämme. Yhteyttä. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta ei ollut satanut. Tuuli oli lempeä.

Kun nousin lähteäkseni ja keräilin tavaroitani, tunsin jälleen kuinka Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Miksi lähdet jo? Anna aikaa. Jos lähdet aina heti tehtävän suoritettuasi, et koskaan avaa seuraavaa kerrosta.” Tunnistin itseni hyvin – uudet oivallukset innostavat usein nopeaan liikkeeseen, joten nöyränä laskin repun selästä, riisuin kengät, sukat, ja istuin takaisin maahan mandalan äärelle. Katselin, ihmettelin ympäristöäni. Äiti Maata. Silmäni osuivat kuiviin lehtiin, jotka olivat olleet paikalla jo saapuessani. Ne koskettivat mandalan reunaa kuin olisivat osa sitä ja sain idean, joka laittoi luovan ilon liikkeelle – sehän voisi olla omena! Kunhan vain siirrän vähän tuota pientä oksanpätkää, asetan sen pystyasentoon kehän ylle… noin! Niin pieni oksanpätkä löysi oman paikkansa, toimien kuin avain aukaisten portin taianomaiseen ymmärrykseen, syvempään rituaaliin. Kepeä, leikkisä luovuus alkoi kutoa myyttisiä tarinoita kokemukseeni.

Kuin Lilith, karkoitettu tytär saavuin takaisin paratiisiin, palauttaen omenan Äiti Maalle, luovutin tiedon takaisin sen alkuperäiseen lähteeseen.

Kuin punahilkka, punaisessa takissani korini kanssa, löysin isoäidin luo ja tarjosin molempia ravitsevan lahjan.

Matkalla kotiin alkoi sataa, lämmin, raikas kesäsade.

Amerikan alkuperäiskansojen Medicine Wheel kuvaa ihmisen kokonaisuutta, neljää suuntaa – mieltä, kehoa, tunteita ja henkeä. Kehän keskustassa nämä kaikki kohtaavat tasapainoisesti, ja vain tästä tasapainoisesta keskuksesta käsin ihminen voi todella olla yhteydessä maailmaan, muodostaa oikeanlaisia suhteita. Samoin kuin mielemme ja henkemme tarvitsee Taivaan Isän kirkasta viisautta, rakastavaa opastusta, kehomme ja tunteemme tarvitsevat yhteyden ja kuulumisen kokemusta osana Maan suurta kehoa. Äiti Maa, elävä olento jonka osana elämme, toivottaa meistä jokaisen tervetulleeksi, yhtä rakkaana, sellaisina kuin olemme. Kaiken meissä. Hoitaa, ravitsee suuren kehonsa viisaudella. Äiti Maa kutsuu meistä jokaisen luokseen syntymässä ja kuolemassa, elämässä, kokemuksessa jota mieli ei voi hallita, elävän elämän muuttuvassa kauneudessa. Meistä jokainen iästä, taustasta, maailmankatsomuksesta riippumatta – Ihminen – tarvitsee ja kaipaa Äiti Maan suurta syliä, kokemusta siitä, että on todella tervetullut maan päälle, kuuluu tänne, on oikeassa paikassa. Mikäli haluamme rakentaa tulevaisuuden, jossa ihmisyytemme pääsee todella kukoistamaan, meidän on annettava Äiti Maan ottaa meidät syliin. Todella tultava Maan päälle, Maaksi. Voimme palauttaa omenan ja palata paratiisiin. Maailmaa ei hallita tiedolla, vain yhteydessä voimme elää.

Minkälainen rituaali uudistaisi sinun suhdettasi Äiti Maahan?