Saanko haluta huomiota?

Työskentelin vuosina 2014-2015 luovan, intuitiivisen Simple, Beautiful, Imperfect -mandalaprojektini parissa, ja projekti on edelleen nähtävissä samassa osoitteessa (https://imperfectionagent.blogspot.com/). Projekti oli minulle erittäin innostava, tärkeä, ja monella tapaa merkittävä. Olen myös edelleen ylpeä siitä, niin visuaalisesti kuin muultakin sisällöltään. Huomasin tällä viikolla, että blogin kävijämäärä on sen syntymisen jälkeen ylittänyt 2000 vierailun rajan. Kahden tuhannen! Eli blogissa vieraillaan edelleen! Ajattelin, että tässä on nyt juhlan aihetta.

Oman luovan osaamisensa ja työnsä hedelmien esiintuominen on haavoittuvainen ja innostava paikka. Se asettaa näkyville herkällä tavalla – tätä arvostan itsessäni, tämän lahjan haluan itsestäni antaa. (Enkä tässä tarkoita luovalla työllä vain perinteisesti ymmärrettyä taiteellista työskentelyä, vaan yleisesti yksilön sisimmästä autenttisesti syntynyttä luomista, oli se mitä vaan, vaikka oivallus tai havainto!) Itselle tärkeän osaamisen haluaa jakaa toisten kanssa ja tuntea, että sillä on arvoa muillekin.

Usein korostamme sitä, miten oleellista on nauttia siitä mitä tekee ja tehdä sitä mitä rakastaa. Elämä on hyvää, kun antaa itsellensä luvan toteuttaa omaa luovuuttaan eri tavoin, ja paras palkinto on itse tekeminen. Totta, omasta yksilöllisestä luovuudesta nauttiminen ja sen virtaan heittäytyminen on yksi elämän suuria nautintoja! Silti tarve tulla nähdyksi ja arvostetuksi itselleen tärkeissä asioissa on yhtä oleellinen inhimillinen tarve, jota usein vähätellään, piilotellaan, häpeillään ja pidetään toissijaisena tekemisen nautinnolle.

Olen kasvanut kulttuurissa, jossa omasta osaamisesta ja onnistumisista saa nauttia vain sisäisesti, jos niinkään. Ei saa ylpeillä, vain moukka tekee itsestään numeron. Kun osaa tarpeeksi hyvin, ei tarvitse tuoda itseään esiin. On väärin haluta näkyvyyttä tai ainakaan myöntää sitä julkisesti, saati sitten hakea sitä. Kuulostaako tutulta? Suomalaisessa kulttuurissa ja luterilaisessa työetiikassa laajemminkin tuttuja piirteitä. Kun työtäsi tai osaamistasi kehutaan, on vähäteltävä sitä torjuen, ehkä kuitenkin vähän sisäisesti hymyillen. Ja kehtaako sitä nyt olla ylpeä kun aina on kuitenkin joku parempi. Kyllästyttääkö? Minua ainakin kyllästyttää! Hitto vie, olen ylpeä, iloinen ja onnellinen joka ikinen kerta, kun joku lukee blogiani, kommentoi taidettani, antaa palautetta kertomuksistani tai kertoo inspiroituneensa tekemisestäni! Olen tullut nähdyksi ja se, mitä haluan antaa on otettu vastaan! Voisiko mikään tyydyttää ihmistä paremmin? Haluan jakaa, vuorovaikuttaa ja kokea yhteyttä luovuuteni kautta, olla minä suhteessa toiseen.

Kävin tammikuussa Metso-kirjastossa Erkki Salomaan hienossa valokuvanäyttelyssä Kuvia Meistä. Näyttelystä on tehty myös kirja, johon kirjailija Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut kuvakokoelmaa peilaavan esseen. Esseessään Rasi-Koskinen esittää, että taide, jolla ei ole katsojaa on itsetutkiskelua, kuin päiväkirja, ei taidetta. Hmm. Onkohan näin? Joka tapauksessa väite tuo hienosti esiin sen merkityksen, mikä nähdyksi tulemisella on luovalle tekijälle – se yhdistää ja synnyttää uutta merkityksellisyyttä. Olen olemassa, en vain itselleni, vaan myös muille. Vuorovaikutan, ja luon merkitystä maailmaan omalla ainutlaatuisella tavallani.

Kun huomasin blogissa 2000 kävijän rajan menneen rikki, spontaani ilo täytti minut. Ihmisiä kiinnostaa tekemiseni, yhä vaan! Sitten tuli häpeä omasta ilosta. 2000 kävijää, vuodesta 2014…? Alkoi vertailu muihin. Siis kehtaako sitä juhlia tällaista? Eihän se ole määrä eikä mikään. Alkoi sisäinen kritiikki. Kehtaanko myöntää, että sillä on minulle merkitystä kuinka moni työni huomaa, että kaipaan huomiota työlleni? Eihän sillä pitäisi olla väliä, se on alhainen motiivi luomiselle. Sitten jälleen pulppuava ilo siitä, että itselleni tärkeä mandalaprojekti yhä vaan inspiroi minua ja kiinnostaa lukijoita! Wu-huu!! Party like it’s 1999, ei kun 2000!

Halusin kirjoittaa aiheesta (ja juhlistaa 2000 kävijää kanssasi!), sillä toivoisin niin jokaisen meistä uskaltautuvan esiin osaamisensa ja lahjojensa kanssa, ja haluaisin nykyajan ristiriitaisessa huomionhakuisuuskulttuurissa lieventää häpeää näkyväksi tulemisen ja tunnustuksen tarpeen ympäriltä. Edistää rohkeutta olla herkästi läsnä omalle haavoittuvaisuudelle näkyvyyden halun äärellä. Haluaisin meistä jokaisen kokevan osaamisensa ja lahjojensa, sielunsa syvimmän virtailun ilmaisun olevan merkityksellistä itselleen mutta myös muille. Kaikki me kaipaamme arvostavaa huomiota, itsemme lisäksi myös toisilta,

eikä siinä ole mitään häpeällistä.

Iso kiitos sinulle, joka olet lukenut, katsonut, kuunnellut, osallistunut työpajaan tai kurssille, kommentoinut ja/tai inspiroitunut, eli tukenut luovaa työskentelyäni ja vahvistanut merkityksellisyyden kokemustani ottamalla vastaan niitä lahjoja, joita haluan kanssasi jakaa. Arvostan sitä, sinua.

Kuvaksi valitsin Simple, Beautiful, Imperfect -blogista mandalan, jonka viesti sopii tekstiin erityisen hyvin: ”We all need need loving attention to flourish. The Earth is no exception.”

Työskentelyni mandalan kanssa, joka tuntuu Simple, Beautiful, Imperfect – blogin myötä vain lähteneen käyntiin, on saamassa jälleen uutta muotoa, pysyhän kuulolla! Jotain innostavaa tulossa.

2 vastausta artikkeliin “Saanko haluta huomiota?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s