Christiana

2019-Christiane-nettikuva(1)

Christiana ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Christiana: Luonto kumppanina

Ei ollut sattuma, että tulimme just tähän paikkaan, missä on mehiläispuutarha”, Christiana sanoo, mehiläisriipus kaulassaan. ”Olen mehiläishoitaja, ja tämän on tehnyt vanha tuttu. En tiennyt, että se on täällä.” Olimme sopineet tapaamisen Helsingin kaupunkipuistoon, ja siitä Christiana lähti meitä kuljettamaan sopivaan paikkaan, intuitiivisesti. ”Mandalaa rakentaessa ajattelin aurinkoa, keltaista, hunajaa joka valuu… Tässä maailmassa tarvitaan nyt makeutta, sweet tongues need sweet words…”

Amerikka, Suomi – luonto on koti

Christianan puheessa suomi ja englanti sekoittuvat. Suomi on ollut hänelle koti pitkään, mutta rakkaus luontoon kasvoi jo lapsuudessa Pohjois-Amerikassa. Ympäri vuoden kaikki vapaat viikonloput vietettiin perheen kanssa takapihan pienellä kasvimaalla, merenrannalla tai vuoristossa, vanhemmat veivät lapset pois kaupungista aina kun oli mahdollista. Kerättiin marjoja, telttailtiin, mökkeiltiin, kalastettiin, vaellettiin. Kun Christiana 16 -vuotiaana sai ajokortin, ajoi hän pienellä autollaan usein Tyynenmeren rantaan. Se oli hänelle paikka, jossa sai olla rauhassa, ajatella, itkeä, ”olla luojan kanssa”.

Metsä ankkurina

Mene metsään” on ohje, jonka Christiana sai vanhemmiltaan jo lapsuudessa. ”Käy siellä, kun on jotain kysyttävää, jokin harmittaa, riemuitset tai tarvitset vastausta”. Christiana sanoo, että vanhemmilta saatu ohje on pelastanut monessa vaikeassa elämäntilanteessa, sillä kun osaa ajoissa hakeutua metsään ja on jatkuvasti yhteydessä luontoon, eivät kriisit pääse ajamaan aivan pohjalle asti.

Kun edellisessä avioliitossaan Christiana kohtasi henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hän etsi aktiivisesti neuvoa metsältä. Luonto antoi turvaa, suuntaa ja rohkeutta. Christiana käveli yksin puiden keskellä, itki ja makasi sammaleessa, pyysi armoa. ”Joskus tuntuu, että ilman metsää ja erikoispuita en olisi selvinnyt. Se oli se ankkuri mistä pystyi pitämään kiinni, etten mene hulluksi.”

Luonto oli tukena myös yksinäisyydessä, josta Christiana kärsi uudessa asuinpaikassaan kaupunkialueella. Erityisesti lintujen kanssa oli hyvä olla, mutta kaikki, mikä vei pois betonin keskeltä, auttoi – kävely, hiihto, mikä vaan. Kun läheisten ihmisten tukea ei ollut saatavilla, luonto oli läsnä ja muistutti, ettei Christiana ole yksin. Erityiset puut, kivet, ja muut luontokappaleet olivat metsässä aina tavattavissa. ”Luonto antoi aina merkin, etten ole yksin.”

Keskustelua luonnon kielellä

Luonto on Christianalle vahvasti läsnä kaikissa elämän muutoksissa ja haasteissa. ”Ero vai pysynkö mukana? Muutanko pois vai jäänkö? Otanko työn vai en? Aina risteyskohdassa joku luonnonkappale, kuten puu, kivi tai meri, on ollut mukana päätöksenteossa.” Vastaus ei aina miellytä, tai sen mukaisen suunnan ottaminen pelottaa. Kokemus on kuitenkin opettanut Christianan luottamaan saamiinsa neuvoihin.

Christiana oppi ymmärtämään luonnon neuvoja jo nuorena, osana kulttuuria jossa kasvoi. Luonnon aktiivinen kuuntelu on keskeistä, sillä linnut, maa, puut ja kivet, kaikki puhuvat meille. ”Jos olen riittävän hiljainen, niin pystyn kuulemaan miten he lentää tai mitä he kuiskuttaa, kun tuulen puuska tulee.” Keskusteleva yhteys luontoon on osa Christianan perusluonnetta, mutta hän on myös tietoisesti kehittänyt sitä. Luottamus omaan herkkyyteen on tärkeää, jotta voisi ymmärtää ja oppia luonnon kieltä yhä paremmin.

Kokonaisuuskeskeisyys kaiken perustana

Kommunikaatio luonnon kanssa vaatii aistien valppautta. Kuuntelemista häiritsevät huolet ja ajatukset Christiana hiljentää seuraamalla, mitä luonnossa tapahtuu. ”Keskityn fyysiseen, siihen mitä on täällä. Hengitän ristiluun kautta. Joskus auttaa vain tutkia mitä tuoksuja on.” Christiana tekee selvän eron nykyajan minäkeskeisen mindfulnesin ja kokonaisuuskeskeisen, läsnäolevan luontoyhteyden välille. Hän on kyllästynyt siihen, miten luontoyhteyttä vaalitaan vain hyvänolontunteen lähteenä, omaan napaan tuijottaen. ”Jos sitä ei ole psykologisoitu, se on mindfulnisoitu”.

Christianalle läsnäolo ei tarkoita vain sisäisiin aistimuksiin keskittymistä ja oman mielenrauhan tavoittelua, vaan hyvin suoraa ja herkkää kokonaisuuden havainnointia, sen osana olemista. ”Mitä mä näen luonnossa, mitä oikeasti tapahtuu? Kuinka tuuli, nuotio, savu, kipinät liikkuu, värit, tuoksut, se on se aistillisuus. Hyvin concrete. Ei niin että mitä mä tunnen, tän tuulen ihollani – ei. Onko tuuli kylmä vai lämmin, miten se liikkuu?” Olemalla osa luonnon kokonaisuutta sen viestit alkavat avautua.

Christiane mandala nettikuva
Tiesin, että kaikki mitä tarvitsen mandalaan on tässä lähellä. Tämä on se paikka. Löysin kiven, se on keskusta. Onko se liian kova? Ei! Sitten näin leppäkertun kiven päällä ja tiesin, että nyt tää on valmis!” Kuva: Päivi Mattila

Kärsivällisyys, kiitollisuus ja huumori

Christiana nostaa luonnon tärkeimmiksi opeiksi kärsivällisyyden ja kiitollisuuden. Miehensä kuoltua hän vietti metsässä neljä päivää, odottaen selkeyttä seuraavista askelista. Usein risteyskohdissa ihminen haluaa heti hätäillen tietää, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan kääntyä, mutta joskus tarvitsee vain olla ja odottaa. Sen opettelu on tärkeää. Toisinaan tarvitaan nopeata toimintaa, mutta hiljaisesti kuunteleva voi luottaa siihen, että vastaukset tulevat ajallaan.

Kiitollisuus elämää kohtaan toistuu Christianan puheissa usein. Elämä ei aina ole helppoa, mutta luonto herättää kiitollisuuden siitä, että on elossa juuri tässä hetkessä. Christiana haluaa osoittaa kiitollisuutensa luonnolle konkreettisin teoin, joten aina kun hän pyytää luonnolta apua, on mukana pieni lahja kuten ruokaa tai tupakkaa. Tällainen vastavuoroisuus kuvastaa Christianalle myös sitä, miten tärkeää on antaa, ei aina vain ottaa ja kerätä lisää.

Christianan aloittaa päivänsä keittämällä kahvit ja kierittämällä tupakan. Hän menee ulos ja antaa annoksesta osan maalle: ”No niin, tää on sulle, tää on mulle, moi!” Pieni seremonia auttaa muistamaan, että hereillä ollaan taas täällä maan päällä. ”Mä olen elossa, en ole kuollut yöllä!” Christiana nauraa ja muistuttaa, että luonnolla on hyvä huumorintaju. Ilo ja nauru on myös tärkeä lääke, jota luonto meille tarjoilee.

Seremonioita ja aktivismia

Kiitollisuus ja vastavuoroisuus on myös toimintaa luonnon kanssa ja luonnon puolesta. Christianalle shamanistiset seremoniat ovat merkityksellisiä, sillä niillä voi konkreettisesti vaikuttaa luonnon hyvinvointiin, ja seremoniassa ihminen ja luonto tekevät yhteistyötä. Jaettu seremoniallisuus vahvistaa yhteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä yhteisön jäsenten kesken että suhteessa luontoon ja omaan asuinpaikkaan. Christiana kaipaakin nykymaailmaan enemmän yhteisöllisyyttä, jossa paikalliset ihmiset huolehtivat yhdessä ympäröivästä luonnosta.

Seremoniolla, rummuttamisella ja rukoilulla on tärkeä tehtävä, mutta se yksin ei kuitenkaan riitä. Nimenomaan lähiluonnon puolustaminen kiinnostaa Christianaa nykyisin yhä enemmän. ”Kirjoita kirjeitä, mene istumaan kaivoksille joita Lappiin avataan, hanki tietoa miten voit auttaa mehiläisiä ja ötököitä.” Luonto auttaa meitä ohjein ja neuvoin, mutta myös hyvin konkreettisesti antimillaan – miksi siis vastavuoroisuus ei heijastelisi tätä?

Huoli tulevaisuudesta ajaa kahden lapsen äitiä aktiiviseen toimintaan ja opettelemaan ymmärtämään luontoa yhä paremmin. Lopulta kaikki lähtee läheltä, omasta ympäristöstä. ”Kuinka voit kasvattaa tomaatteja? Tiedätkö jotain mullasta? Siemenistä? Kaikki pienet perusasiat on tärkeitä.” Globaalin ajattelun rinnalla korostuu tässäkin Christianan konkreettinen suhde ympäröivään lähiluontoon. ”Pidä huolta omasta pihasta.”

Emma N.

emma-nettikuva
Emma ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Emma N.: Samassa veneessä luonnon kanssa

Istumme Emman kanssa Tampereen Kaupissa, aivan keskustan kupeessa avautuvassa metsässä. Kauppi on Emmalle tuttu ja tärkeä paikka, jossa hän säännöllisesti käy kävelemässä kahden pienen koiransa kanssa. Nipsua ja Myytäkin on kiittäminen siitä, että Emma löysi aikuisena tiensä takaisin metsään.

Pohja luontosuhteelle

Lapsuudessa Emma touhusi paljon itsekseen luonnossa, sillä kotitalo oli maaseudulla kaukana kaupungista ja kavereista. Pappa, joka oli osaava luontoihminen, otti mukaansa luontoretkille, kertoi luonnosta ja opetti kunnioittamaan sen monimuotoisuutta. Paljon opettivat myös kotieläimet, joita papan kanssa hoidettiin. Kun teini-iässä pappa kuoli ja kaverit, diskoilu ja pojat alkoivat kiinnostaa enemmän, ei luontoyhteydestä osannut pitää kiinni ja se unohtui. Samalla jäi moni muukin tärkeä asia – musiikki, maalaaminen ja kirjoittaminen, jotka olivat olleet olennainen osa lapsuuden maailmaa.

Takaisin metsään

Muutto Tampereelle ja yliopisto-opintojen aloittaminen oli iso elämänmuutos. Tarve sopeutua uuteen yhteisöön ja kysymykset elämästä ja sen suunnasta kävivät yhdessä menneisyyden kohtaamattomien tunteiden kanssa liian raskaiksi, ja Emmalla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. ”Se oli jokapäiväistä taistelua sen ahdistuksen kanssa. Mulla oli kauheesti sairauspelkoja, en saanut jotain pahaa ajatuskelaa katkeamaan vaan pyörin vain paniikinomaisten uhkakuvien kanssa omassa huoneessa.”

Metsään meno ei ollut Emmalle tietoinen valinta, vaan se tapahtui ikään kuin itsestään. ”Enemmänkin luonto löysi minut kuin toisinpäin. Olin alkanut hakeutua koirien kanssa kaupungista syrjempään metsäpoluille, koska ne reagoivat niin herkästi muihin koiriin. En itsekään halunnut nähdä muita ihmisiä kun olin niin syvällä omassa ahdistuksessa.” Kämppis huomasi, miten eri ihmisenä Emma palasi metsästä ja alkoi lähettää ahdistukseensa käpertyneen ja kiukkuisen Emman säännöllisesti ulos. ”Silloin tajusin, miten iso vaikutus metsällä oikeesti on, kun toinenkin ihminen näkee sen minussa. Metsässä kävely katkaisi ahdistusta ja niitä ajatuksia.”

Ötökät, risut, kävyt ja minä

Emma aloitti terapian, mutta alkoi myös tietoisesti metsässä kulkiessaan miettiä asioita ja elämäänsä. ”Valtaosan ajasta vaan se rauha ja happi ja muu teki sitä työtä mun puolesta, mut aktiivisesti myös tein ajatustyötä. Istuin rannassa ja katselin vaan avaraa edessä avautuvaa vettä, hengitin ja kävin läpi asioita.” Luontoon lähtiessä ei tarvinnut koskaan ajatella, että se ei jaksaisi ottaa vastaan, että olisi pelkojensa ja ahdistuksensa kanssa taakka. Luonto otti vastaan sellaisena kun oli.

Metsässä ei myöskään ollut velvollinen yhtään kenellekään. ”Siellä kukaan ei ole päättämässä missä sä saat kävellä ja ylittää tien, puuttuu sellaiset rajat ja ahdistava ohjailu ja säännöt ja vaaran tuntu. Metsässä kaikki oli siellä missä oli, on ollut iät ja ajat, ja mä koin et mäkin oon vaan siellä niitten joukossa.” Metsä ei tuominnut, eikä sitä hätkäyttänyt Emman läsnäolo. Sai olla kasvoton ja silti kuulua.

Emma n mandala nettikuva
Kuusi käpyä, 12 lehteä…Tuli hyvä ja lapsenomainen olo, kävellä tuolla polkuja ja etsiä jotain!” Kuva: Päivi Mattila

Ikuisen muutoksen lohdullisuus

Ikiaikaisuuden rinnalla luonnossa jatkuvasti läsnä oleva muutos ja luopuminen oli aluksi pelottavaa ja ärsyttävää. Omiin pelkoihin ja ahdistukseen liittyvä kontrollintarve heijastui luontoon, ja toisinpäin. ”Sitä vastaan oli hirveä tarve taistella. En suostu, en halua että se on näin. Oli vaikea hyväksyä, että minä en näille asioille voi mitään, minä en niitä lehtiä voi pitää siellä puussa millään ilveellä, ihan samalla lailla kun en omassa elämässäni voi pitää vaikka tiettyjä ihmisiä.”

Yhteys ja ymmärrys luonnon kanssa syntyi lopulta yllättävän nopeasti, kun muutosta ja luopumista vastaan taistelu muuttui ensin suruksi ja haikeudeksi ja sitten tilanteen rauhalliseksi hyväksynnäksi. Kaikessa luonnossa näkyvä kierto muistutti siitä, että ikävätkin asiat muuttuvat. ”Mua ei oo mikään muu auttanut ikinä niin paljon kuin sen ymmärtäminen, että mikään ei kestä.” Luontoa ja ihmiskokemuksia yhdistävän jatkuvan muutoksen hyväksyminen vahvisti myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”Se on lohduttavaa, että kaikki me ollaan lopulta samassa veneessä, niin ympäröivä maailma, luonto ja joka ikinen meistä ihmisistä. Se poistaa sitä yksinäisyydentunnetta, mikä näiden asioiden kanssa monesti on.”

Elämää hiirten ja punkkien kanssa

Nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunne on Emmalle tekijä, joka vähentää ahdistusta. Tämän Emma sisäisti asuttuaan pari kesää yksin asuntovaunussa mummunsa vanhan kotitalon pihalla, metsän keskellä. Vesi piti kantaa kaivosta ja ruoka laittaa tulella. Mikäli halusi peseytyä, piti vesi ensin lämmittää saunan padassa. Mikään ei ollut itsestäänselvyys, vaan perustarpeiden tyydyttämisen eteen piti nähdä vaivaa. ”Jotenkin sen tekemisen kautta koin olevani enemmän osa sitä ympäristöä, jossa mä olin. Ei mun tarvi tuolla kaupunkiasunnossa tehdä mitään. Hanasta tulee vettä, enkä mä siellä yhteenkuuluvuutta tunne minkään hanan kanssa.”

Hiiriä ja punkkeja oli kaikkialla, sisällä ja ulkona, ja käärmeet ja hirvet kulkivat pihassa. ”Ajattelin, että ne oli siellä ennen mua. Jos ne antaa mun tulla sinne, niin mä annan myös niiden olla siellä. Luonto ei ole vain mua varten.” Luonnon keskellä Emma ei ollut sen arvokkaampi tai vähempi kuin muut. Minäkeskeisyys vaihtui kiinnostukseksi jaettua ympäristöä kohtaan, harmoniseksi olemiseksi. ”Olin ihan ypöyksin siellä, mutta en ikinä kokenut mitään yksinäisyyden tunnetta. Olin osa sitä kaikkea.”

Luonto opastajana

Yksinkertainen elämä luonnon keskellä herätti uusia tapoja ajatella elämää, kuluttamista ja omistamista. Ihminen tarvitsee lopulta hyvin vähän, eikä kaikkea tarvitse omistaa. Kun on huomannut, että vähällä pärjää, ei turvallisuuden tunne enää rakennu materian varaan. Emma punnitsee nykyisin kaikki kulutus- ja elämänvalinnat luontonäkökulmasta käsin, ja pyrkii antamaan luonnolle takaisin kaikilla itselleen mahdollisilla tavoilla. Työssäänkin hän on suuntautunut ympäristöjournalismiin.

Käytännössä luonto on osoittanut mulle koko elämäni suunnan”, Emma nauraa. Luonnossa on helpompi tunnistaa puhtaasti itselle oikeat päätökset, kun niihin ei sekoitu muiden tarpeita ja haluja tai yhteiskunnan normeja. Luonto myös antaa rohkeutta tehdä omannäköisiä päätöksiä. ”Luontoa ei kiinnosta vaikka ammatillisissa asioissa, että valitsenko kaikista järkevimmän ja taloudellisimman vaihtoehdon.”

Kokonaisvaltaisen muutoksen myötä Emma on ilokseen huomannut, että moni muukin lapsuudessa tärkeä asia on palannut elämään. ”Kaikki luovat jutut on palanneet. Luonto inspiroi, ja luontoyhteyden myötä on helpompi olla autenttinen. Sieltä kumpuaa myös se luovuus.” Oivallukset ja ideat tulevat helpommin, sillä luonnossa havainnoi aistein paljon enemmän.

Aina mukana

Säännöllinen metsässä käyminen kantaa kaupunkiarjessa, ja kun tunteet myllertävät, Emma laittaa lenkkarit jalkaan. Suhde luontoon on mutkaton ja turvallinen, sillä luonto ottaa aina vastaan. ”Monia asioita on tosi paljon helpompi esimerkiksi itkeä metsässä. Ei tarvi muuta kun vaan valuttaa kyyneleitä, mä vaan kävelen ja se helpottaa. Kotona se on monesti paljon käpertyneempää ja lohduttomampaa.”

Jos en olisi oppinut lähtemään metsään, niin en tiedä miten olisin ikinä selvinnyt niistä oloista. Se oli mulle ihan ensisijainen keino, terapia yksinään ei olisi riittänyt.” Emma kokee toipuneensa ahdistuneisuushäiriöstä, mutta muistuttaa, että ihmisen elämä ei koskaan ole täysin ahdistusvapaata. ”Se on ihan sairaan helpottavaa, että olen jo opiskellut ne keinot, joilla mä sen asian kanssa pärjään.”