Emma N.

Emma N.: Samassa veneessä luonnon kanssa

Istumme Emman kanssa Tampereen Kaupissa, aivan keskustan kupeessa avautuvassa metsässä. Kauppi on Emmalle tuttu ja tärkeä paikka, jossa hän säännöllisesti käy kävelemässä kahden pienen koiransa kanssa. Nipsua ja Myytäkin on kiittäminen siitä, että Emma löysi aikuisena tiensä takaisin metsään.

Pohja luontosuhteelle

Lapsuudessa Emma touhusi paljon itsekseen luonnossa, sillä kotitalo oli maaseudulla kaukana kaupungista ja kavereista. Pappa, joka oli osaava luontoihminen, otti mukaansa luontoretkille, kertoi luonnosta ja opetti kunnioittamaan sen monimuotoisuutta. Paljon opettivat myös kotieläimet, joita papan kanssa hoidettiin. Kun teini-iässä pappa kuoli ja kaverit, diskoilu ja pojat alkoivat kiinnostaa enemmän, ei luontoyhteydestä osannut pitää kiinni ja se unohtui. Samalla jäi moni muukin tärkeä asia – musiikki, maalaaminen ja kirjoittaminen, jotka olivat olleet olennainen osa lapsuuden maailmaa.

Takaisin metsään

Muutto Tampereelle ja yliopisto-opintojen aloittaminen oli iso elämänmuutos. Tarve sopeutua uuteen yhteisöön ja kysymykset elämästä ja sen suunnasta kävivät yhdessä menneisyyden kohtaamattomien tunteiden kanssa liian raskaiksi, ja Emmalla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. ”Se oli jokapäiväistä taistelua sen ahdistuksen kanssa. Mulla oli kauheesti sairauspelkoja, en saanut jotain pahaa ajatuskelaa katkeamaan vaan pyörin vain paniikinomaisten uhkakuvien kanssa omassa huoneessa.”

Metsään meno ei ollut Emmalle tietoinen valinta, vaan se tapahtui ikään kuin itsestään. ”Enemmänkin luonto löysi minut kuin toisinpäin. Olin alkanut hakeutua koirien kanssa kaupungista syrjempään metsäpoluille, koska ne reagoivat niin herkästi muihin koiriin. En itsekään halunnut nähdä muita ihmisiä kun olin niin syvällä omassa ahdistuksessa.” Kämppis huomasi, miten eri ihmisenä Emma palasi metsästä ja alkoi lähettää ahdistukseensa käpertyneen ja kiukkuisen Emman säännöllisesti ulos. ”Silloin tajusin, miten iso vaikutus metsällä oikeesti on, kun toinenkin ihminen näkee sen minussa. Metsässä kävely katkaisi ahdistusta ja niitä ajatuksia.”

Ötökät, risut, kävyt ja minä

Emma aloitti terapian, mutta alkoi myös tietoisesti metsässä kulkiessaan miettiä asioita ja elämäänsä. ”Valtaosan ajasta vaan se rauha ja happi ja muu teki sitä työtä mun puolesta, mut aktiivisesti myös tein ajatustyötä. Istuin rannassa ja katselin vaan avaraa edessä avautuvaa vettä, hengitin ja kävin läpi asioita.” Luontoon lähtiessä ei tarvinnut koskaan ajatella, että se ei jaksaisi ottaa vastaan, että olisi pelkojensa ja ahdistuksensa kanssa taakka. Luonto otti vastaan sellaisena kun oli.

Metsässä ei myöskään ollut velvollinen yhtään kenellekään. ”Siellä kukaan ei ole päättämässä missä sä saat kävellä ja ylittää tien, puuttuu sellaiset rajat ja ahdistava ohjailu ja säännöt ja vaaran tuntu. Metsässä kaikki oli siellä missä oli, on ollut iät ja ajat, ja mä koin et mäkin oon vaan siellä niitten joukossa.” Metsä ei tuominnut, eikä sitä hätkäyttänyt Emman läsnäolo. Sai olla kasvoton ja silti kuulua.

Ikuisen muutoksen lohdullisuus

Ikiaikaisuuden rinnalla luonnossa jatkuvasti läsnä oleva muutos ja luopuminen oli aluksi pelottavaa ja ärsyttävää. Omiin pelkoihin ja ahdistukseen liittyvä kontrollintarve heijastui luontoon, ja toisinpäin. ”Sitä vastaan oli hirveä tarve taistella. En suostu, en halua että se on näin. Oli vaikea hyväksyä, että minä en näille asioille voi mitään, minä en niitä lehtiä voi pitää siellä puussa millään ilveellä, ihan samalla lailla kun en omassa elämässäni voi pitää vaikka tiettyjä ihmisiä.”

Yhteys ja ymmärrys luonnon kanssa syntyi lopulta yllättävän nopeasti, kun muutosta ja luopumista vastaan taistelu muuttui ensin suruksi ja haikeudeksi ja sitten tilanteen rauhalliseksi hyväksynnäksi. Kaikessa luonnossa näkyvä kierto muistutti siitä, että ikävätkin asiat muuttuvat. ”Mua ei oo mikään muu auttanut ikinä niin paljon kuin sen ymmärtäminen, että mikään ei kestä.” Luontoa ja ihmiskokemuksia yhdistävän jatkuvan muutoksen hyväksyminen vahvisti myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. ”Se on lohduttavaa, että kaikki me ollaan lopulta samassa veneessä, niin ympäröivä maailma, luonto ja joka ikinen meistä ihmisistä. Se poistaa sitä yksinäisyydentunnetta, mikä näiden asioiden kanssa monesti on.”

Elämää hiirten ja punkkien kanssa

Nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunne on Emmalle tekijä, joka vähentää ahdistusta. Tämän Emma sisäisti asuttuaan pari kesää yksin asuntovaunussa mummunsa vanhan kotitalon pihalla, metsän keskellä. Vesi piti kantaa kaivosta ja ruoka laittaa tulella. Mikäli halusi peseytyä, piti vesi ensin lämmittää saunan padassa. Mikään ei ollut itsestäänselvyys, vaan perustarpeiden tyydyttämisen eteen piti nähdä vaivaa. ”Jotenkin sen tekemisen kautta koin olevani enemmän osa sitä ympäristöä, jossa mä olin. Ei mun tarvi tuolla kaupunkiasunnossa tehdä mitään. Hanasta tulee vettä, enkä mä siellä yhteenkuuluvuutta tunne minkään hanan kanssa.”

Hiiriä ja punkkeja oli kaikkialla, sisällä ja ulkona, ja käärmeet ja hirvet kulkivat pihassa. ”Ajattelin, että ne oli siellä ennen mua. Jos ne antaa mun tulla sinne, niin mä annan myös niiden olla siellä. Luonto ei ole vain mua varten.” Luonnon keskellä Emma ei ollut sen arvokkaampi tai vähempi kuin muut. Minäkeskeisyys vaihtui kiinnostukseksi jaettua ympäristöä kohtaan, harmoniseksi olemiseksi. ”Olin ihan ypöyksin siellä, mutta en ikinä kokenut mitään yksinäisyyden tunnetta. Olin osa sitä kaikkea.”

Luonto opastajana

Yksinkertainen elämä luonnon keskellä herätti uusia tapoja ajatella elämää, kuluttamista ja omistamista. Ihminen tarvitsee lopulta hyvin vähän, eikä kaikkea tarvitse omistaa. Kun on huomannut, että vähällä pärjää, ei turvallisuuden tunne enää rakennu materian varaan. Emma punnitsee nykyisin kaikki kulutus- ja elämänvalinnat luontonäkökulmasta käsin, ja pyrkii antamaan luonnolle takaisin kaikilla itselleen mahdollisilla tavoilla. Työssäänkin hän on suuntautunut ympäristöjournalismiin.

”Käytännössä luonto on osoittanut mulle koko elämäni suunnan”, Emma nauraa. Luonnossa on helpompi tunnistaa puhtaasti itselle oikeat päätökset, kun niihin ei sekoitu muiden tarpeita ja haluja tai yhteiskunnan normeja. Luonto myös antaa rohkeutta tehdä omannäköisiä päätöksiä. ”Luontoa ei kiinnosta vaikka ammatillisissa asioissa, että valitsenko kaikista järkevimmän ja taloudellisimman vaihtoehdon.”

Kokonaisvaltaisen muutoksen myötä Emma on ilokseen huomannut, että moni muukin lapsuudessa tärkeä asia on palannut elämään. ”Kaikki luovat jutut on palanneet. Luonto inspiroi, ja luontoyhteyden myötä on helpompi olla autenttinen. Sieltä kumpuaa myös se luovuus.” Oivallukset ja ideat tulevat helpommin, sillä luonnossa havainnoi aistein paljon enemmän.

Aina mukana

Säännöllinen metsässä käyminen kantaa kaupunkiarjessa, ja kun tunteet myllertävät, Emma laittaa lenkkarit jalkaan. Suhde luontoon on mutkaton ja turvallinen, sillä luonto ottaa aina vastaan. ”Monia asioita on tosi paljon helpompi esimerkiksi itkeä metsässä. Ei tarvi muuta kun vaan valuttaa kyyneleitä, mä vaan kävelen ja se helpottaa. Kotona se on monesti paljon käpertyneempää ja lohduttomampaa.”

”Jos en olisi oppinut lähtemään metsään, niin en tiedä miten olisin ikinä selvinnyt niistä oloista. Se oli mulle ihan ensisijainen keino, terapia yksinään ei olisi riittänyt.” Emma kokee toipuneensa ahdistuneisuushäiriöstä, mutta muistuttaa, että ihmisen elämä ei koskaan ole täysin ahdistusvapaata. ”Se on ihan sairaan helpottavaa, että olen jo opiskellut ne keinot, joilla mä sen asian kanssa pärjään.”