Avainsana: puutarhan opetuksia

Istutin kyssäkaalin taimet maahan kaksi päivää sitten. Eilen kun kävin palstalla nauttimassa kauniista illasta, kurkkasin harson alle ja tyrmistyin. Kirpat olivat harson suojissa syöneet joka ikisen taimen! Päivässä! Jos käyttäisin blogissa kirosanoja, nyt olisi se hetki. Harmitti, harmittaa yhä. Rakkaat, mehukkaat kyssäkaalit, poissa! Ollaan hetki täysin rehellisiä – välillä monimuotoisuus ärsyttää. Mihin niitä kirppoja oikein tarvitaan ja niin paljon?!

Myönnän sen: kaiken puutarhaihanuuden fiilistelyn keskellä olen myös valtavan vaikean asian äärellä. Puutarhani on mestariopettajani, ja olen tullut kurssille, josta ei pääse läpi helposti. The garden is inclusive, puutarha ei sulje ketään pois. Kun luonnon kokonaistasapaino on niin järkkynyt kuin se nyt on ja ideaalitilanne, jossa kaikki saavat oman tilansa ilman, että se on pois toisten hyvinvoinnista, tuntuu kaukaiselta, on haastavaa vastustaa halua rakentaa aitoja, torjua, kitkeä. Peurat ja rusakot (joita jokainen kaupunki ja taajama vilisee nykypäivänä), marjoja ja siemeniä kärkkyvät linnut, etanat, kotilot, kirpat, juolavehnät… Argh, välillä haluaisi vain repiä hiuksia päästä! Tekisi mieli kirota kaikki ihmiset jotka ovat saattaneet meidät tälläiseen epätoivon kierteeseen omaa etuaan lyhytnäköisesti suosien, kunnes muistan olevani yksi noista ihmisistä.

Kaksi tasapainon kannalta oleellista asiaa, joissa puutarhani on armoton peili: puutarha ei sulje ketään pois, ja lyhyen tähtäimen voitontavoittelulla ei palauteta tasapainoa. Näin alkukesästä sisimpäni kysyy minulta ärsyttävän välittömästi: onko haluni saada tänä vuonna mahdollisimman hyvä sato suurempi kuin haluni löytää aito tasapaino kaikkien samaa elintilaa asuttavien olentojen kesken? Ei tunnu mukavalta olla makrotason ongelmien kanssa tekemisissä mikrotasolla. Olen käyttänyt paljon vähäisiä resurssejani kyseisen, hieman alle aarin maatilkun muuntamiseen puutarhaksi. En kuitenkaan omista maata, eikä minulla ole siellä sen suurempia oikeuksia kuin kirpoilla, rastailla tai rusakoilla, jos maan näkökulmasta katsotaan. Lisäksi tiedän, että on mahdollista rakentaa aidosti inklusiivinen puutarha, josta sekä minä että muut eliöt voivat nauttia, kun sitoudun aitoon yhteistyöhön ja pitkäjänteiseen, kaikkia osapuolia kunnioittavaan tasapainonkorjausprosessiin luonnon kokonaisuutta kuunnellen. Vai onko? Kun viljelen osana suurempaa aluetta, keskellä kaupunkia, onko mahdollista rakentaa omaa tasapainon keidasta? Tuntemattoman edessä tarvitaan uskoa, idealismia sekä realismia – ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä.

Jos nyt ajattelet, että olen kajahtanut miettiessäni kirppoja kunnioittavaa viljelyä – tiedän, taiteilen yhä osittain sillä vedenjakajalla itsekin. Yhteistyö luonnon kanssa (ja ajatus siitä) on toisinaan helppoa ja innostavaa, kun on kyse esimerkiksi luovista taideprojekteista, tai silloin kuin asiat menevät mukavasti itselle mieluiseen suuntaan ja voi sujuvasti luovia todella vaikeiden asioiden ohi (sillä joskushan niin onneksi käy!). Sitten on puutarha ja sen monimuotoinen todellisuus. Vaatii hullua heittäytymistä, valmiutta sietää epätietoisuutta ja mahdollista sadonmenetystä sekä omista haluistaan tinkimistä, jos todella haluaa opetella yhteistyötä silloinkin, kun tuntuu etteivät muut osapuolet nyt oikein tajua mitä niiden pitäisi tai ei pitäisi tehdä [sic].

Emme ole helppojen asioiden äärellä puutarhassamme. Joskus tekee hyvää sanoa se ääneen: monimuotoisuus on paitsi ilahduttavaa, ihmeellistä ja tärkeää, välillä myös ihan hemmetin haasteellista. Kun istun illalla palstani reunalla ja kuuntelen rastaita, katselen pellon poikki sirosti hyppivää peuraparia ja niiden perässä tulevaa rusakkoa, edesmenneiden kaalintaimien päällä yhä lepäävää harsoa, huokaisen. Ihastuksesta, ja vihastuksesta. On tämä maailma niin kaunis ja kompleksinen. Monimuotoisuus tukee monimuotoisuutta, ja sen rajaaminen, yhdestä näkökulmasta ei-toivottujen lajien poistaminen kasvattaa yhä suurempia ja hallitsemattomampia yksittäisiä lajipopulaatioita jotka köyhdyttävät kirjoa edelleen. Köyhdyttämämme monimuotoisuus on johtanut vaikeaan epätasapainotilaan, jossa yritämme yhä paikata ongelmia ne aiheuttaneella logiikalla. Opettelua tasapainoon pyrkimisessä kyllä riittää – siirtymä itsekeskeisestä erillisyydestä ja vanhoista tavoista uuteen vuorovaikutteisuuteen ihan käytännön tasolla ei ole kvanttiloikka vaan jatkuvia askeleita, halua opetella. Se on myötätuntoa sekä itseä että muita lajeja kohtaan, silloinkin kun ollaan vähän napit vastakkain, eikä yhteisesti sovittuja ja kunnioitettuja rajoja vielä olla löydetty.

Palatakseni alkuun: tarvitaanko kirppoja todella niin paljon, ja mihin?! Se tuskin on minulle oikea kysymys. Tänään kun istun palstani reunalle kysyn maalta, miten minä voin puutarhassani elää kirppojen kanssa niin, että sekä minä että kirpat mahdumme sinne? Ehkä yritän vielä kyssäkaalien kanssa uudelleen, kesä on vasta aluillaan.