Tekijä: Paula Alina

Vietin eilen Earth Day -päivää lähimetsässä kulkien ja hengitellen, roskia keräillen ja haavoittuneen lokin asiaa hoitaen. Miten kaunis ja ihmeellinen onkaan tämä kokonaisuus, jossa elämme!

Kuten tavallista, minun lahjani Maalle oli vähäistä sen rinnalla, mitä Maa antoi minulle. Ensiksikin se uskomaton rauhan, onnen, ilon ja kuulumisen tunne, jokaisen solun täyttävä yhteinen elämä, joka virtaa minussa Maata koskettaessa, sen syliin antautuessa, yhteisessä hengityksessä levätessä. Lintujen laulu, kevyen tuulen nostattamien aaltojen leppoinen loiske, kimalaisen surina ja kuivien lehtien pehmeys takapuolen alla. Syvältä Maan uumenista nouseva värinä.

Haavoittunut enkeli

Maa antoi myös toisenlaisen lahjan. Sekä roskia kerätessä että haavoittuneelle lokille apua hakiessa huomasin itsessäni yllättäviä ajatuksia ja tuntemuksia, joihin Maa hellästi ja tuomitsematta ohjasi huomioni. Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että välitän yhdestä haavoittuneesta lokista niin paljon ja haluan etsiä sille apua (vasta myöhemmin huomasin, että velvollisuus hakea apua haavoittuneelle luonnoneläimelle on kirjattu eläinsuojelulakiin). Roskia kerätessä tunsin häpeää siitä, että nuohoan lenkkeilijöiden seassa ojanpohjia keräten sinne heiteltyjä karkkipapereita, tupakantumppeja ja nenäliinoja. Olisin mielelläni työntänyt häpeän jonnekin kauemmas ja keskittynyt nauttimaan siitä avusta, jota pystyin antamaan, mutta Maa pyysi selvästi antamaan tilan häpeän näkemiselle.

Moni meistä on ehkä jossain elämänsä vaiheessa kokenut (tai kokee jatkuvasti) jonkinlaista naureskelua sille, että välittää siitä, miten kohtelemme Maata ja sen päällä eläviä olentoja. Että suhtautuu Maahan, sen elävään kokonaisuuteen ja yksilöllisiin olentoihin tunteellisesti ja kunnioittaen. Katselimme haavoittunutta lokkia yhdessä kahden lapsen ja heidän äitinsä kanssa. Lapset kyselivät kovasti, mitähän lokille on tapahtunut ja mitä sille käy. ”Äiti, mä olen vain huolissani tuon lokin puolesta!”. Oli naureskelu sitten hyväntahtoista söpöstelyä tai ilkeästi halveksuvaa, kummallakin naurulla kielletään tehokkaasti huolen aitous, kauneus ja huolen luonnollisen jatkeen -toiminnan- impulssi. Jäljelle jää vain huoli, joka häpeissään työnnetään pimentoon kasvamaan.

Jaettu syvä kaipuu

Sosiaalisen eristäytymisen aika on antanut monelle meistä tilaa arvioida elämäänsä ja itseään uudelleen. Kuka minä todella olen? Mikä on minulle tärkeää? Mistä minä välitän? Mitä minä todella kaipaan elämässä? Kaipuu ystävien luo, kahviloihin, harrastuksiin ja kauppoihin voi olla todellinen, mutta turvallisuuden tunnetta ravisteleva erikoistilanne hämmentää meissä myös syvempää kaipuuta, joka haluaa tulla esiin. Mitä minä todella kaipaan?

Kaipuu on unohdetun minuuden kutsua syvältä pimeydestä. Se saattaa kuiskia häpeänä, jonka tottumuksesta painaa takaisin pimeyteen. Se saattaa kuiskia pelkona, jonka mieluummin peittää hyvällä tv-sarjalla. Se saattaa kuiskia ilona ja nautintona, jota ei oikein uskalla päästää esiin ettei menettäisi kasvojaan. Se saattaa kuiskia suruna, jonka pelkää vievän mennessään.

Maa kaipaa meitä ja menetettyä yhteyttämme yhtä paljon kuin mekin kaipaamme sitä. Maa odottaa meitä takaisin avosylin. Paljaasti, kaikessa häpeässämme. Kaikkine pelkoinemme, suruinemme ja iloinemme. Ne ovat yhteisiä, ne ovat meidän ja Maan, ne ovat todellisia ja nimettömiä, mutta ne ovat vain pintaa jonkin paljon suuremman ja vahvemman pinnalla.

Lahja Maalle

Earth Day on tämä päivä. Tämä päivä, eilinen ja huominen. Paras lahja, jonka voimme Maalle (siis myös itsellemme!) nyt antaa, on rakastava huomio ja elämän monimuotoisen ihmeen tunteminen, siihen yhtyminen, yhdistettynä toimintaan elämän antajan, yhteisen elämän puolesta. Toinen ilman toista on kuin yritys vetää yksipyöräistä kärryä. Mikäli tyydymme vain rakastamaan Maata ja luontoa, mutta emme tee tekoja jotka edesauttavat Maan elpymistä siitä liiallisesta kuormituksesta ja riistosta jota se nyt kohtaa, on kuin silittäisimme jalka poikki itkevän, rakkaan ystävän päätä soittamatta lääkärille. Mikäli uppoudumme toimintaan tunnistamatta sitä yhteyttä joka meissä elää, antamatta myös hiljaista tilaa ja huomiota elämän ihmeelle ja kauneudelle meissä, pyöritämme samaa pyörää joka alunperinkin on johtanut tähän äärettömän surulliseen katastrofiin, joka elämää tänään varjostaa.

Maa elää meissä, Maa ja kaikki sen olennot ovat lähimmäinen.

Maa kuiskii meille syvyyksistä…

Tule, tehdään ihme!

Se on totta.

 

Kun olin 13-vuotias, ihailin 60-lukua ja minulla oli unelma itsestäni folk-laulajana, mielikuva minusta ja kitarasta tekemässä jotain kaunista. Pyysin joululahjaksi kitaran ja ilmoittauduin kitaratunneille. Ikäväkseni kävi kuitenkin ilmi, että osatakseni soittaa kitaraa minun pitäisi oikeasti nähdä vaivaa ja harjoitella, näppäillä niitä samoja tylsiä harjoituksia päivittäin, ja niinpä unelma kuivui kasaan ja kitara päätyi takaisin laatikkoonsa. Puoli vuotta tunteja, ja joka kerta sain uudelleen ja uudelleen saman kappaleen kotiläksyksi, alkusoinnuista lähtien, minä kun mieluummin unelmoin kuin harjoittelin enkä näin kehittynyt lainkaan.

Kuolleen haukan viesti

Näin toissa viikolla kotini nurkilla, talojen välisen lenkkipolun varrella, kuolleen haukan. Se ei ollut näkyvästi vahingoittunut, se vain makasi selällään tienvarressa. Näky pysäytti minut. Luonto puhuu meille vahvasti, mutta en ymmärtänyt kuolleen haukan viestiä. Ajattelin, että ehkä haen turhaan merkitystä näylleni, mutta kuollut haukka palasi mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen, sillä oli asiaa. Sitten ymmärsin.

Haukat ovat viestintuojia, ja tämä haukka makasi kuolleena tienlaidalla. Minä en ole kuunnellut viestiä. Me emme ole kuunnelleet viestiä. Viestiä, jonka luonto on meille jo pitkään yrittänyt antaa, uudelleen ja uudelleen, saman viestin – meidän on muututtava. Meidän on herättävä, herättävä puolustamaan elämää oman napamme ympärillä pyörimisen sijaan, noustava näkemään laajempi visio. Olemme ehkä luulleet kuulevamme viestin, mutta olemmeko todella kuulleet sen? Unelmoimme ja puhumme oikeudenmukaisemmasta maailmasta, jossa kunnioitamme toinen toisiamme ja luontoa, jossa elämme tasapainossa ja kaikilla on tilaa kukoistaa, annamme rakkauden olla tekojemme lähtökohta. Mutta olemmeko harjoitelleet? Jatkuvasti? Joka päivä? Joka hetki? Silloinkin kun ei huvita ja mieluummin keskittyisi muihin, helpompiin asioihin?

Harjoittelun aika on ohi

Luonto on opettaja, jonka kärsivällisyys on lopussa. Opettaja, joka vaatii meistä jokaiselta sisäistä ja ulkoista ryhtiliikettä, nyt. Se, joka odottelee koronakriisin päättymistä palatakseen omaan tuttuun, mukavaan (tai epämukavaan) elämäänsä sellaisena kuin se oli muutama viikko sitten, odottelee turhaan, sillä luonto on päättänyt laittaa meidät muuttumaan, eikä muutos helpotu sillä ettemme ota haastetta vastaan. Enää ei harjoitella. Olemme liian kauan eläneet ihmiskeskeisyydessämme, ja maapallo ei kestä sitä enää. Luonto kyllä selviää, mutta selviääkö ihminen? Tasapaino palautuu, voimalla, ja ihminen voi itse valita, nöyrtyykö ja onko siinä mukana vai ei. Mukana olo tarkoittaa aina myös vastuuta.

Tässä ajassa sama viesti toistuu, uudelleen ja uudelleen. Ota muutos vakavasti. Pysähdy. Herää. Kuuntele.  Sosiaalisen eristäytymisen aika on valmistautumisaikaa. Ei kaappien täyttämistä vessapaperilla ja purkkiruoalla, vaan kaappien tyhjentämistä. Istu alas. Sydämen kutsu on voimakas, se tulee uniin, se näyttäytyy luonnossa ympärillä, ja kun annat sille huomiosi, otat sen todesta, sen voima riisuu sinut kaikesta turhasta, pikkukivasta puuhasta, unelmista ja painajaisista, jotka syövät huomiota siltä, mikä on nyt tärkeää – oman paikkasi ottaminen, tässä ja nyt. Älä aliarvioi oman paikkasi ottamisen vaikutusta. Oman paikan ottaminen on heräämistä maailmaan, havahtumista osaksi kokonaisuutta, jossa oman edun tavoittelu on yhteisen edun tavoittelua. Kuka sinä olet? Mikä on sinun paikkasi kokonaisuudessa? Maailma ulvoo, ja villit tuulet puhaltavat pois henkilökohtaiset esteet omalla paikalla, omassa voimassa elämisestä. Me olemme valmiita. Anna sen tapahtua.

Hiljainen hyräily kautta maailman

Emme tarvitse toivoa, sillä toivo on huomion sijoittamista tulevaisuuteen. Nykyisyys tarvitsee kaiken huomiomme, uskomme ja rakkautemme. Etsi sisältäsi voimakas ja maadoittunut rakkaus ja ankkuroidu siihen, omalle paikallesi elämän verkossa. Oikea toiminta nousee omalla paikalla kuuntelusta, silloin kun on sen aika. Kiitä kevätaurinkoa, puhdistavaa lumisadetta, arvosta vettä jota juot. Anna pelon tulla, mutta anna myös ilon tulla! Kiinnitä jalat maahan ja kiitä, että se kantaa sinua! Pyydä neuvoa, apua! On jumalasi nimeltään mitä vaan tai ei mitään, rukoile sydämesi syvässä rauhassa kaiken elämän puolesta!

Epäilemättä kitaransoitonopettajani oli jo pari vuosikymmentä sitten hyvin kuulolla antaessaan minulle kärsivällisesti viikosta toiseen harjoiteltavaksi Led Zeppelinin Stairway To Heaven -kappaleen alkusoinnut. Enää ei olla kitaratunneilla, mutta kappale on sama, minulle ja sinulle.

There’s a lady who’s sure all that glitters is gold
And she’s buying a stairway to heaven.
When she gets there she knows, if the stores are all closed
With a word she can get what she came for.
Ooh, ooh, and she’s buying a stairway to heaven.

There’s a sign on the wall but she wants to be sure
’Cause you know sometimes words have two meanings.
In a tree by the brook, there’s a songbird who sings,
Sometimes all of our thoughts are misgiven.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it makes me wonder.

There’s a feeling I get when I look to the west,
And my spirit is crying for leaving.
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees,
And the voices of those who stand looking.

Ooh, it makes me wonder,
Ooh, it really makes me wonder.

And it’s whispered that soon, if we all call the tune,
Then the piper will lead us to reason.
And a new day will dawn for those who stand long,
And the forests will echo with laughter.

If there’s a bustle in your hedgerow, don’t be alarmed now,
It’s just a spring clean for the May queen.
Yes, there are two paths you can go by, but in the long run
There’s still time to change the road you’re on.
And it makes me wonder.

Your head is humming and it won’t go, in case you don’t know,
The piper’s calling you to join him,
Dear lady, can you hear the wind blow, and did you know
Your stairway lies on the whispering wind?

And as we wind on down the road
Our shadows taller than our soul.
There walks a lady we all know
Who shines white light and wants to show
How everything still turns to gold.
And if you listen very hard
The tune will come to you at last.
When all are one and one is all
To be a rock and not to roll.

And she’s buying a stairway to heaven.

(Led Zeppelin: Stairway to Heaven)

Kevätseuranta on antanut hyvää vastapainoa kaikelle sille sosiaaliselle myllerrykselle, mitä yhteiskunnassa nyt globaalisti tapahtuu. Aurinko paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, linnut rakentavat pesiä (ja puolustavat niitä!), laulavat kosiolaulujaan auringonlaskun levollisuudessa, ensimmäiset sinivuokot ja muut kevätkukkaset avautuvat nupuistaan ja useat puut pullistelevat jo silmujaan. Luonnon rytmi ei ole häiriintynyt ihmisen arkea ravisuttavasta kriisistä.

Suuren kuusen äärellä

Tuulisena päivänä makasin metsässä suuren kuusen alla ja katselin ympärillä huojuvia ja heiluvia puita. Muutoksen tuuli heitteli niitä mielensä mukaan sinne tänne, mutta suuri kuusi seisoi vakaana ja turvallisena muun metsän riehuessa sen ympärillä. Oli hyvä olla, hengittää maata vasten ja muistaa, että kaikessa muutoksessa on myös jotain pysyvää, jonka äärellä rauhoittua kun tunteet ja ajatuksen myllertävät.

Internet-yhteys vai elävä yhteys?

Sosiaalinen eristäytyminen ja kirkas kevätaurinko on hyvä yhdistelmä, joka kutsuu samanaikaisesti sisään- ja ulospäin. Sen sijaan, että uppoudumme kompensoimaan sosiaalista eristäytymistä tarrautumalla internetiin, voisimmeko myös avautua toisenlaiselle verkolle ja yhteyksille? Elämme hetkessä, joka on ainutlaatuinen tilaisuus syntyä uudeksi, synnyttää uudeksi suhteemme toisiimme ja elämään, mikäli maltamme ja uskallamme ottaa sen vastaan sellaisena. Voimmeko olla yhdessä, yhteydessä, vaikka emme istukaan kasvotusten tai webbikameran molemmin puolin?

Elämme aikaa, jossa on suuret mahdollisuudet avautua hahmottamaan ja kokemaan elämää ja kaiken yhteenkuuluvuutta uudella tavalla. Sitä jatkuvaa yhteyttä, joka on totta joka hetki, tiedostimme sen tai emme. Pelkoon pysähtyminen ei ole helppoa, mutta siinä on myös avaimet siihen luovuuteen ja rauhaan, josta voi syntyä jotain kaunista ja yllättävää, aidosti uutta. Kuulenko kutsun sydämessäni? Avautua muutokselle ja elää sitä juuri nyt? Uskallanko pysähtyä kuuntelemaan, tietämättä?

Sitoutunut askel

Otetaan tukea toisistamme – niin toisista ihmisistä, mutta myös puista, linnuista, vesistä, sinivuokoista ja ruohonkorsista, auringosta ja kuusta taivaalla. Mikään aidosti tärkeä ei synny hetkessä, sormia napsauttamalla ja vain haluammalla, vaan sitoutuneen fokuksen tuloksena.  Kaiken tämän keskellä, hae fokus ja hengitä siinä. Suuressa kuusessa elävä rauha ja voima on läsnä tässäkin. Hakeutukaamme sen äärelle muutoksen tuulissa ja antakaamme niiden puhaltaa.

 

Tervetuloa puutarhaan

Tilasin vuosi sitten puutarhanhoidosta innostuttuani Machaelle Small Wrightin hienon Perelandra Garden Workbook -puutarhakirjan. Small Wright on hoitanut puutarhaa yhteistyössä luonnon kanssa jo vuosikymmeniä, ja koonnut näinä vuosina oppimansa asiat kahteen kirjaan, joita suosittelen lämpimästi. Kaikista kirjan sisältämistä viisauksista (joita on paljon!) mieleeni iskostui erityisesti yksi lause, joka liittyi Small Wrigthin saamiin oivalluksiin ”tuholaistorjunnasta”. The garden is inclusive. Puutarha on inklusiivinen.

Monet puutarhat

Tuo yksinkertainen, mutta todella syvällinen viisaus suorastaan hyppäsi ja asettui kehooni kirjan sivulta, eikä ole sen jälkeen jättänyt minua. Small Wright kertoi tämän oivalluksen auttaneen häntä näkemään, miten puutarhassa ei voi olla mitään ylimääräistä, vaan kyse on siinä elävien olentojen tasapainosta ja harmoniasta, kun jokaisen annetaan ottaa oma paikkansa. Kun puutarha toimii inklusiivisena kokonaisuutena, josta ei rajata keinotekoisesti mitään ulos, se alkaa vähitellen löytää luonnollisen harmonian, jossa kaikki palvelee kaikkea.

Niin kuin Small Wrightkin painottaa, puutarha voi olla mitä ja mikä vaan, kuinka pienessä tai suuressa mittakaavassa tahansa. Ruukkukasvi on puutarha, asuntosi on puutarha, ihminen on puutarha, maailma on puutarha. Olevainen on puutarha. Elämme yhä Paratiisissa, mutta olemme jääneet oman näkökulmamme vangiksi.

Tasapaino, harmonia ja halu rajata

On luonnollista ja inhimillistä, että meistä jokaisella on olevaiseen tietty näkökulma, josta katsoen elämään sisältyy asioita, joita ei haluaisi siinä olevan. Kuoriaisia, jotka syövät pinaatinlehdet, jotka olit ajatellut omaksi ravinnoksesi. Ihmisiä, jotka käyttäytyvät tavoin, joka loukkaa oikeustajuasi. Räntää taivaan täydeltä kun olit ajatellut kevään jo tulleen. Moni meistä tunnustaa myös itsessään ominaisuuksia, tapoja, tunteita ja haluja, joista haluaisi mieluiten eroon. Usein olemme niin oman näkökulmamme lumoissa, että aktiivisesti pyrimme poistamaan elämästä (ja itsestämme!) kaiken sen, mikä ei sovi meidän ajatukseemme kauniista puutarhasta, paratiisista.

Mutta puutarha todella on inklusiivinen. Se on inklusiivinen, rajasimme sitä tai emme. Ero on siinä, että yrittäessämme rajata, erottaa ja arvottaa puutarhamme monimuotoisuutta, hallita sen kokonaisuutta omasta näkökulmastamme, luomme ja ylläpidämme keinotekoisia rajoja, jotka estävät kokonaisuuden harmonista yhteistoimintaa. Kokonaisuus toimii harmonisesti nimenomaan vain silloin, kun jokainen sen osa pääsee toimimaan omalla paikallaan, vapaassa suhteessa kaikkeen muuhun. Pyrkimys rajata osa elämästä puutarhan ulkopuolelle tai omavaltaisesti määrittää sille sopiva lokero luo vain painetta, vastavoimia, jännitteitä ja yhä suurempaa voimankäyttöä rajojen ylläpidossa, sillä elämä todella pyrkii palauttamaan tasapainon kaikin mahdollisin keinoin.

Kutsu yhteistyöhön

Jokaiselle on varmasti selvää, miten epätasapainoisessa tilassa maailma tällä hetkellä on. Ihminen on unohtanut olevansa osa kokonaisuutta, yhtä kaiken muun eläväisen kanssa, ja samoin kuin kaikki muutkin riippuvainen siitä tasapainosta, joka mahdollistaa puutarhan kukoistuksen. Puutarha pyrkii tasapainoon, kovasti, yhä suuremmalla voimalla. Uskaltaisimmeko antaa tilaa muutosvoimille, luopua yrityksestä hallita kokonaisuutta? Luopua ajatuksesta, että ihmislaji yksin on muutoksen takana? Että ihmislaji yksin on muutoksesta vastuussa? Että muutos on yksin ihmislajin käsissä? Se ei suinkaan tarkoita, että ihmisen tulisi luopua toimijuudestaan, kieltäytyä vastuusta ja heittäytyä voimattomana apokalypsin matkaan. Emme ole valtiaita, muttemme kyvyttömiä lapsiakaan. Entä jos ottaisimme sydämeemme sen totuuden, että puutarha on inklusiivinen, ja istuisimme yhteiseen pöytään kaiken elämän kanssa?

Voi olla hurja ajatus, että ihminen hyppäisi samaan tiimiin muun elämän kanssa, ylipäätään tunnustaisi muiden elämänmuotojen aktiivisen älykkyyden ja toimijuuden. Se on kuitenkin keskeistä, mikäli haluamme tasapainon palautuvan tavalla, jonka kauneudesta ihmiselläkin on mahdollisuus päästä nauttimaan. Tiimityöskentely on kuitenkin monelle meistä luontaista, mielenkiintoista ja palkitsevaa. Jokaisella on omanlaistaan osaamista, ja kun kaikkia tiimiläisiä kannustetaan tuomaan oma näkemyksensä, taitonsa ja voimansa pöytään, alkaa tapahtua. Yhdessä voidaan synnyttää ja saavuttaa asioita, joita emme osanneet kuvitellakaan. Tiimityö ei toimi, mikäli yksi tiimiläinen puskee eteenpäin omaa visiotaan, tunnustamatta ja kuuntelematta toisia.

Meitä kaikkia tarvitaan. Miten sinä voisit olla tiimiläinen? Hyvä tapa aloittaa on sanoa suoraan: ”Luonto, tässä olen ja haluan tehdä yhteistyötä”, todella tarkoittaa sitä, ja olla valmis ottamaan paikkansa tiimissä. Kuunnella. Sitoutua yhteistyöhön ja -toimintaan, silloinkin kun se haastaa tapaasi olla, tehdä ja ajatella, tai on muuten epämukavaa. Kaikkea ei voi ymmärtää, hallita, tietää. We’re in this together. On vain rakastettava elämää täydestä sydämestä ja luotettava. We can do it. It’s time.