Vietin eilen Earth Day -päivää lähimetsässä kulkien ja hengitellen, roskia keräillen ja haavoittuneen lokin asiaa hoitaen. Miten kaunis ja ihmeellinen onkaan tämä kokonaisuus, jossa elämme!
Kuten tavallista, minun lahjani Maalle oli vähäistä sen rinnalla, mitä Maa antoi minulle. Ensiksikin se uskomaton rauhan, onnen, ilon ja kuulumisen tunne, jokaisen solun täyttävä yhteinen elämä, joka virtaa minussa Maata koskettaessa, sen syliin antautuessa, yhteisessä hengityksessä levätessä. Lintujen laulu, kevyen tuulen nostattamien aaltojen leppoinen loiske, kimalaisen surina ja kuivien lehtien pehmeys takapuolen alla. Syvältä Maan uumenista nouseva värinä.
Haavoittunut enkeli
Maa antoi myös toisenlaisen lahjan. Sekä roskia kerätessä että haavoittuneelle lokille apua hakiessa huomasin itsessäni yllättäviä ajatuksia ja tuntemuksia, joihin Maa hellästi ja tuomitsematta ohjasi huomioni. Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että välitän yhdestä haavoittuneesta lokista niin paljon ja haluan etsiä sille apua (vasta myöhemmin huomasin, että velvollisuus hakea apua haavoittuneelle luonnoneläimelle on kirjattu eläinsuojelulakiin). Roskia kerätessä tunsin häpeää siitä, että nuohoan lenkkeilijöiden seassa ojanpohjia keräten sinne heiteltyjä karkkipapereita, tupakantumppeja ja nenäliinoja. Olisin mielelläni työntänyt häpeän jonnekin kauemmas ja keskittynyt nauttimaan siitä avusta, jota pystyin antamaan, mutta Maa pyysi selvästi antamaan tilan häpeän näkemiselle.
Moni meistä on ehkä jossain elämänsä vaiheessa kokenut (tai kokee jatkuvasti) jonkinlaista naureskelua sille, että välittää siitä, miten kohtelemme Maata ja sen päällä eläviä olentoja. Että suhtautuu Maahan, sen elävään kokonaisuuteen ja yksilöllisiin olentoihin tunteellisesti ja kunnioittaen. Katselimme haavoittunutta lokkia yhdessä kahden lapsen ja heidän äitinsä kanssa. Lapset kyselivät kovasti, mitähän lokille on tapahtunut ja mitä sille käy. ”Äiti, mä olen vain huolissani tuon lokin puolesta!”. Oli naureskelu sitten hyväntahtoista söpöstelyä tai ilkeästi halveksuvaa, kummallakin naurulla kielletään tehokkaasti huolen aitous, kauneus ja huolen luonnollisen jatkeen -toiminnan- impulssi. Jäljelle jää vain huoli, joka häpeissään työnnetään pimentoon kasvamaan.
Jaettu syvä kaipuu
Sosiaalisen eristäytymisen aika on antanut monelle meistä tilaa arvioida elämäänsä ja itseään uudelleen. Kuka minä todella olen? Mikä on minulle tärkeää? Mistä minä välitän? Mitä minä todella kaipaan elämässä? Kaipuu ystävien luo, kahviloihin, harrastuksiin ja kauppoihin voi olla todellinen, mutta turvallisuuden tunnetta ravisteleva erikoistilanne hämmentää meissä myös syvempää kaipuuta, joka haluaa tulla esiin. Mitä minä todella kaipaan?
Kaipuu on unohdetun minuuden kutsua syvältä pimeydestä. Se saattaa kuiskia häpeänä, jonka tottumuksesta painaa takaisin pimeyteen. Se saattaa kuiskia pelkona, jonka mieluummin peittää hyvällä tv-sarjalla. Se saattaa kuiskia ilona ja nautintona, jota ei oikein uskalla päästää esiin ettei menettäisi kasvojaan. Se saattaa kuiskia suruna, jonka pelkää vievän mennessään.
Maa kaipaa meitä ja menetettyä yhteyttämme yhtä paljon kuin mekin kaipaamme sitä. Maa odottaa meitä takaisin avosylin. Paljaasti, kaikessa häpeässämme. Kaikkine pelkoinemme, suruinemme ja iloinemme. Ne ovat yhteisiä, ne ovat meidän ja Maan, ne ovat todellisia ja nimettömiä, mutta ne ovat vain pintaa jonkin paljon suuremman ja vahvemman pinnalla.
Lahja Maalle
Earth Day on tämä päivä. Tämä päivä, eilinen ja huominen. Paras lahja, jonka voimme Maalle (siis myös itsellemme!) nyt antaa, on rakastava huomio ja elämän monimuotoisen ihmeen tunteminen, siihen yhtyminen, yhdistettynä toimintaan elämän antajan, yhteisen elämän puolesta. Toinen ilman toista on kuin yritys vetää yksipyöräistä kärryä. Mikäli tyydymme vain rakastamaan Maata ja luontoa, mutta emme tee tekoja jotka edesauttavat Maan elpymistä siitä liiallisesta kuormituksesta ja riistosta jota se nyt kohtaa, on kuin silittäisimme jalka poikki itkevän, rakkaan ystävän päätä soittamatta lääkärille. Mikäli uppoudumme toimintaan tunnistamatta sitä yhteyttä joka meissä elää, antamatta myös hiljaista tilaa ja huomiota elämän ihmeelle ja kauneudelle meissä, pyöritämme samaa pyörää joka alunperinkin on johtanut tähän äärettömän surulliseen katastrofiin, joka elämää tänään varjostaa.
Maa elää meissä, Maa ja kaikki sen olennot ovat lähimmäinen.
Maa kuiskii meille syvyyksistä…
Tule, tehdään ihme!
Se on totta.
... Nature & Connection... 