WE – taiteessa on kyse elämästä ja rakkaudesta

Yleensä pidän hyvän taidenäyttelyn merkkinä sitä, että näyttely herättää vastustamattoman halun nauttia luomisesta itsekin – ei malttaisi odottaa pääsevänsä taidetarvikkeiden äärelle ja ideoita sinkoilee! Joulukuussa vierailin kahden ystävän kanssa Sara Hildenin taidemuseossa Thomas Houseagon, Brad Pittin ja Nick Caven yhteisnäyttelyssä WE, joka kosketti ihan uudella tavalla, jääden luokseni pitkäksi aikaa. Ei niin, että olisin halunnut tarttua pensseliin tai moottorisahaan (niin kuin Houseago), vaan lämpimäksi tunteeksi. Tilaksi, jossa on hyvä olla. Kun tässä kuukausi myöhemmin istun kirjoittamaan ajatuksistani, tunnen yhä sen turvan ja jaetun rakkauden, ilon, mihin näyttely kutsui mukaan minutkin.

Olin tietysti etukäteen lukenut näyttelyn konseptista ja nähnyt kuvissa Houseagon isoja punapuuveistoksia, jotka eivät visuaalisesti erityisemmin säväyttäneet. Aihe – taiteen parantava vaikutus ja luovuus jaettuna voimana – joka ei ole mitenkään uusi (paitsi ehkä tässä muodossaan, kolmen miespuolisen megastaran yhteisenä ulostulona suuressa taidemuseossa), on kuitenkin aina kiinnostava ja sopi mainiosti kolmen naisen taidenäyttelyporukallemme, joka on päätynyt yhteen nimenomaan eheyttävän taiteentekemisen kautta. Satuimme paikalle hyvään aikaan, sillä näyttelyssä ei juuri ollut muita. Saimme rauhassa kierrellä ja katsella, ilman että ihmisvilinä ja -hälinä muokkasi tunnelmaa omaan suuntaansa. Ei ollut kiire, ja hajauduimme museoon kukin oman kokemuksemme äärelle, aina välillä kohdaten.

Traumoja suoraan käsittelevän taiteen esittely eheyttävällä tavalla on mielestäni vaikea laji. Taiteilija voi tarjota katsojalle samastumisen kokemuksen ahdistukseen ja vaikeisiin tunteisiin, kuten syvään pelkoon, suruun, inhoon ja raivoon antamalla muotoa omille tunteilleen, mutta miten liittää kokemukseen tunne turvasta, rakkaudesta, elämän syvästä ja kannattelevasta ilosta? Ahdistavien tunteiden kuvaus ja katsominen ei sinänsä ole eheyttävää. Parhaimmillaan se luo vertaiskokemuksen tunnetta, mikä on tärkeä askel oikeaan suuntaan, mutta ainakin itselleni samastumispintaa kyseisiin tunteisiin riittää maailmassa kylliksi taidesalien ulkopuolellakin. Kun taiteilija johdattelee katsojan ahdistuksen keskelle, voiko hän tarjota myös valoa siihen pimeyteen?

Minulle WE-näyttelykonsepti kietoutui vivahteillaan Houseagon punapuuveistossalin ympärille, integroituen sen tunnelmassa sisältämään hyvin aidolla tavalla näyttelyn keskeisen sanoman traumasta ja eheytymisestä, yksilön ja yhteisön suhteesta, yhteydestä, elämästä, rakkaudesta. Eli yllättäen juuri ne teokset, jotka etukäteen leimasin visuaalisuudessaan epäkiinnostaviksi ja tavanomaiseksi traumakuvastoksi, osoittivat miten kokonaisuus herättää osansa eloon ja toisin päin. Oleskelin taidokkaasti rakennetussa salissa (veistokset, valaisu, maalaukset, puujätekasa) pitkään, annoin sen vaikuttaa, kertoa tarinaa ja avautua sen läpi.

”Trauma saa ihmisen eristäytymään, sillä se tuntuu turvalliselta. Toipumisen kannalta on päinvastoin tärkeää etsiä yhteyttä toisiin ihmisiin.”

Näyttelyvahti kertoi, että Houseago oli alkanut työstää valtavia veistoksiaan (jotka muuten on veistetty myrskyssä kaatuneisiin puihin, puita ei ole kaadettu teoksia varten) vuonna 2020 isänsä kuoleman laukaiseman masennuksen myötä, varhaislapsuuden traumaa käsitelläkseen. Henkisen romahduksen myötä työskentely muuttui kuitenkin mahdottomaksi, Houseago ei yksinkertaisesti kyennyt veistämään (tai muuhun taiteentekoon). Traumaterapian ohella ystävyys Pittin ja Caven kanssa, yhteinen avautuminen haavoittuneisuudelle, avoin jakaminen ja keskinäinen tuki, keskinäinen kannustus taiteelliseen työskentelyyn vailla suuria tavoitteita oli lopulta se tekijä, joka sai Houseagon palaamaan veistosten pariin ja viimeistelemään ne kesällä 2022.

Veistossalissa kävellessäni, punapuusta esiintulleita raskaita mutta orgaanisia muotoja ja niiden vuorovaikutusta, veistosjätteen muodostamaa kasaa niiden vierellä katsellessani, tunsin vakaata keveyttä. Tilassa oli hyvä hengittää, oli rauhallista. Valo ei ollut häikäisevää, mutta kaikki oli näkyvillä, esillä, pehmeästi, viestien miten menneisyyden ahdistavat kokemukset tullessaan meissä, kehoissamme näkyviksi eivät katoa, vaan muuntuessaan jäävät edelleen osaksi meitä. Piilossa olleet osani muuttuvat vähemmän pelottaviksi, jopa rakastettaviksi rujoudessaan. Vaikka kaikki muuttuu ja katoaa, lopulta mikään ei katoa – kokemuksemme muuttuu mukana kannettavasta, tunteiden virittämästä muistosta luonnolliseksi osaksi tilaa jossa elämme yhdessä, elämää. Minä muutun muodosta tilaksi, olen siinä elävät yhteydet, materia niissä ja ilma niiden välillä.

Trauman keskelle sukeltaminen ja sen muotojen näkyväksi tekeminen on rajua, raskasta, pelottavaa ja uuvuttavaa, mutta tuettuna se luo vähitellen vakautta ja vapautta elämänilolle syventyä meissä, ottaa yhä uutta tilaa omakseen. Olisiko Houseagon teos onnistunut puhuttelemaan minua yhtä vahvasti, syvästi ja moniulotteisesti vailla Pittin ja Caven mukanaoloa? Tuskin. Se, että Houseago kutsui ystävänsä mukaan yksityisnäyttelyynsä osoittaa, että taiteilija tietää sen itsekin, toisten läsnäolo on osa teosta. Kolmen keski-iän ylittäneen miehen aito ilo löytämästään ystävyydestä ja yhteistyöstä, toistensa tukemisesta niin mielenterveyden haasteissa kuin luovassa inspiraatiossa, vapautuminen elämään kokonaisena ihmisenä suhteessa toisiin, oli niin aidosti läsnä koko näyttelyssä, että se tarttui ja meni syvälle sydämeen. Financial Timesin näyttelyyn printattu haastattelu vahvisti pirskahtelevaa elämäniloa sekä ystävien puheissa että valokuvissa, ja Houseagon elävään käyttöön tarkoitettu teos Cast Studio (stage, chairs, bed, mound, cave, bath, grave), joka oli rakennettu yhdessä ystävien ja perheenjäsenten kanssa, huokui tekemisen iloa, leikkisyyttä ja kokeilunhalua, uuden, yhteydestä elävän minän syntymistä. Ei erillään traumakokemuksista, vaan osana samaa tilaa.

WE-näyttely, sen lisäksi että se aidosti onnistui rikkomaan käsitystä taiteilijasta yksinäisenä tekijänä ja nostamaan yhteyden luovuuden keskiöön, oli myös hyvin onnistunut esitys siitä, mitä ilo parhaimmillaan on ja mistä se syntyy. Syvä elämänilo on yhteentulemista, yhteyksiä ja niiden välistä elämää. Se ei hyljeksi tai vältä vaikeitakaan kokemuksia ja tunteita, vaan virtaa ja pitää majaa kaikkialla minne sille rohkeasti avataan tilaa, sisäisesti ja ulkoisesti.

Odotan mielenkiinnolla, mitä yhteyksiä WE-konsepti seuraavaksi avaa. Houseagon kuvioissa, mutta myös maailmalla laajemmin. Me olemme WE-konsepti syntymässä maailmaan!

Thomas Houseago. (Kuva: Ulla-Maija Svärd, Kulttuuritoimitus)