Edistänkö rauhaa?

Näin helmikuun ensimmäisellä viikolla vietetään maailman uskontojen ja katsomusten välisen yhteisymmärryksen viikkoa (World Interfaith Harmony Week), joka pyrkii edistämään ihmisten välistä harmoniaa. Tänä vuonna viikon teemana on Edistänkö rauhaa? Mielestäni hyvä kysymys jokaiselle meistä juuri nyt.

Ihmettelen usein sitä monimutkaisuutta, jolla me ihmiset välisiämme suhteita vaikeutamme. Mistä se johtuu? Miksi haluamme erottautua toisista tai liittoutua heidän kanssaan uskomustemme mukaisesti, ja miksi mieluummin puolustamme ja vahvistamme uskomusjoukkuettamme kuin edistämme rauhaa yhteyttä etsimällä? Eikä aleta nyt psykologisoimaan, annetaan vain kysymyksen tulla ja tehdä tilaa. Kaikkien suurten uskontojen (ja usean pienen, niin uskonnon kuin muun katsomuksen) ytimessä on, kuten World Interfaith Harmony Week muistuttaa, kaksi samaa oppia vain hieman eri sanoin ilmaistuna: rakasta Jumalaa (elämää) ja lähimmäistäsi. On suoraan sanoen järkyttävää, miten sekaisin ihminen on saanut itsensä kehittämällä tämän yksinkertaisen ytimen ympärille lisää oppeja ja uskomusrakenteita ennen kuin on sisäistänyt näitä olennaisia perusteita.

Mitä sinulle tarkoittaa elämän rakastaminen? Entä lähimmäisen? Entä itsesi? Ja miten se näkyy olemisessasi ja teoissasi? Katsoin aiemmin viikolla somevaikuttaja Jonna Jintonin kokoaman videon globaalin seuraajakuntansa terveisistä toisilleen, vastaamassa kysymykseen mitä he haluaisivat sanoa neljälle miljoonalle katsojalle. Se kosketti minua syvästi, ja osui suoraan tämän viikon teemaan vahvoilla viesteillään, niin monen ihmisen kasvoin ja sanoin, muistuttaen meitä toistemme ihmisyydestä. Kun mietimme rauhan edistämistä, on kovin helppoa hypätä itsemme yli miettimään maailman suuria kuvioita ja aliarvioida itsessämme kokema sekä läheisillemme, naapureillemme ja muille luonnoneliöille, elämälle osoittamamme rakkauden merkitys. Pienet, päivittäiset asiat, tapa jolla kohtaamme itsemme, toisemme ja ympäristömme. Rauha syntyy vain turvallisessa ympäristössä, eli hyvä vaihtoehto kysymykselle Edistänkö rauhaa? on edistänkö turvallisuutta itsessäni ja kohtaamisissani, ja miten voin tehdä sen? Mikä minulle luo turvallisuutta?

Jokaisella meistä on jonkinlainen maailmankatsomus. Ei varmaankaan ole edes mahdollista elää ihmisenä maan päällä ilman jonkinlaista enemmän tai vähemmän yksinkertaista tai joustavaa uskomusjärjestelmää, ja jaettujen tai osittain päällekäisten uskomusjärjestelmien myötä koemme myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saamme asioita aikaan. Jokaisen maailmankatsomus on silti täysin uniikki, ja vaikka jakaisimme yhteisiä opinkappaleita (oli kyse sitten uskonnosta tai jostain muusta), sisäistämme ne jokainen omalla tavallamme, omilla vivahteillamme. Emme koskaan voi olla täysin selvillä siitä, mihin toinen uskoo, mitä toinen ajattelee, mitä toinen kokee. Edes silloin, kun hän kertoo sen meille. Ilman rakkautta se on pelottavaa.

Rakkaus ei poista mielipide-eroja, näkemyseroja, ei pyyhkäise olemattomiin erilaisia persoonallisuuksia ja kommunikaatiotapoja. Rakkaus ei silota tunnemyrskyjä tai tee tyhjäksi halua oikaista epäoikeudenmukaisia rakenteita ja käytäntöjä. Rakkaus tekee niille tilaa. Rakkaus tekee tilaa, jossa on turvallista olla erilainen ja keskeneräinen, niin kuin jokainen meistä on. Rakkaus antaa mahdollisuuden kohdistaa luova voimamme elämästä iloitsemiseen ja monimuotoisen hyvinvoinnin rakentamiseen jatkuvan epävarmuuden peittelyn sijaan.

Maailman uskontojen ja katsomusten välisen yhteisymmärryksen viikon kunniaksi iloitkaamme siitä, miten monenlaista maailmanselitystä meillä täällä on, miten rikas ja alati monimuotoistuva kulttuuriperintö! Palatkaamme yksinkertaisen ytimen ympärille katsomaan toisiamme! Mikä on minun maailmankatsomukseni? Voinko hieman jopa leikitellä sillä, ytimestä käsin katsella vähän eri suuntiin…? Elämää (/Jumalaa) ja lähimmäistä rakastaen, uskallanko luottaa siihen että löydän oman ääneni ja kuulen myös muut? Että syntyy yhteistä keskustelua, tarinointia? Uskallanko hymyillä, edes hetken, sellaista hymyä joka avaa tilaa rakkaudelle ja on lahja minulle, sinulle ja maailmalle?

Intialaisella pyhimyksellä Anandamayi Malla oli sellainen hymy, jolla toivoisi jokaista katsottavan, sisältä ja ulkoa. Hän tapasi paljon eri uskontojen edustajia eikä ollut kiinnostunut henkisistä väittelyistä sanoen: ”Jokainen on oikeassa omasta näkökulmastaan.”

WE – taiteessa on kyse elämästä ja rakkaudesta

Yleensä pidän hyvän taidenäyttelyn merkkinä sitä, että näyttely herättää vastustamattoman halun nauttia luomisesta itsekin – ei malttaisi odottaa pääsevänsä taidetarvikkeiden äärelle ja ideoita sinkoilee! Joulukuussa vierailin kahden ystävän kanssa Sara Hildenin taidemuseossa Thomas Houseagon, Brad Pittin ja Nick Caven yhteisnäyttelyssä WE, joka kosketti ihan uudella tavalla, jääden luokseni pitkäksi aikaa. Ei niin, että olisin halunnut tarttua pensseliin tai moottorisahaan (niin kuin Houseago), vaan lämpimäksi tunteeksi. Tilaksi, jossa on hyvä olla. Kun tässä kuukausi myöhemmin istun kirjoittamaan ajatuksistani, tunnen yhä sen turvan ja jaetun rakkauden, ilon, mihin näyttely kutsui mukaan minutkin.

Olin tietysti etukäteen lukenut näyttelyn konseptista ja nähnyt kuvissa Houseagon isoja punapuuveistoksia, jotka eivät visuaalisesti erityisemmin säväyttäneet. Aihe – taiteen parantava vaikutus ja luovuus jaettuna voimana – joka ei ole mitenkään uusi (paitsi ehkä tässä muodossaan, kolmen miespuolisen megastaran yhteisenä ulostulona suuressa taidemuseossa), on kuitenkin aina kiinnostava ja sopi mainiosti kolmen naisen taidenäyttelyporukallemme, joka on päätynyt yhteen nimenomaan eheyttävän taiteentekemisen kautta. Satuimme paikalle hyvään aikaan, sillä näyttelyssä ei juuri ollut muita. Saimme rauhassa kierrellä ja katsella, ilman että ihmisvilinä ja -hälinä muokkasi tunnelmaa omaan suuntaansa. Ei ollut kiire, ja hajauduimme museoon kukin oman kokemuksemme äärelle, aina välillä kohdaten.

Traumoja suoraan käsittelevän taiteen esittely eheyttävällä tavalla on mielestäni vaikea laji. Taiteilija voi tarjota katsojalle samastumisen kokemuksen ahdistukseen ja vaikeisiin tunteisiin, kuten syvään pelkoon, suruun, inhoon ja raivoon antamalla muotoa omille tunteilleen, mutta miten liittää kokemukseen tunne turvasta, rakkaudesta, elämän syvästä ja kannattelevasta ilosta? Ahdistavien tunteiden kuvaus ja katsominen ei sinänsä ole eheyttävää. Parhaimmillaan se luo vertaiskokemuksen tunnetta, mikä on tärkeä askel oikeaan suuntaan, mutta ainakin itselleni samastumispintaa kyseisiin tunteisiin riittää maailmassa kylliksi taidesalien ulkopuolellakin. Kun taiteilija johdattelee katsojan ahdistuksen keskelle, voiko hän tarjota myös valoa siihen pimeyteen?

Minulle WE-näyttelykonsepti kietoutui vivahteillaan Houseagon punapuuveistossalin ympärille, integroituen sen tunnelmassa sisältämään hyvin aidolla tavalla näyttelyn keskeisen sanoman traumasta ja eheytymisestä, yksilön ja yhteisön suhteesta, yhteydestä, elämästä, rakkaudesta. Eli yllättäen juuri ne teokset, jotka etukäteen leimasin visuaalisuudessaan epäkiinnostaviksi ja tavanomaiseksi traumakuvastoksi, osoittivat miten kokonaisuus herättää osansa eloon ja toisin päin. Oleskelin taidokkaasti rakennetussa salissa (veistokset, valaisu, maalaukset, puujätekasa) pitkään, annoin sen vaikuttaa, kertoa tarinaa ja avautua sen läpi.

”Trauma saa ihmisen eristäytymään, sillä se tuntuu turvalliselta. Toipumisen kannalta on päinvastoin tärkeää etsiä yhteyttä toisiin ihmisiin.”

Näyttelyvahti kertoi, että Houseago oli alkanut työstää valtavia veistoksiaan (jotka muuten on veistetty myrskyssä kaatuneisiin puihin, puita ei ole kaadettu teoksia varten) vuonna 2020 isänsä kuoleman laukaiseman masennuksen myötä, varhaislapsuuden traumaa käsitelläkseen. Henkisen romahduksen myötä työskentely muuttui kuitenkin mahdottomaksi, Houseago ei yksinkertaisesti kyennyt veistämään (tai muuhun taiteentekoon). Traumaterapian ohella ystävyys Pittin ja Caven kanssa, yhteinen avautuminen haavoittuneisuudelle, avoin jakaminen ja keskinäinen tuki, keskinäinen kannustus taiteelliseen työskentelyyn vailla suuria tavoitteita oli lopulta se tekijä, joka sai Houseagon palaamaan veistosten pariin ja viimeistelemään ne kesällä 2022.

Veistossalissa kävellessäni, punapuusta esiintulleita raskaita mutta orgaanisia muotoja ja niiden vuorovaikutusta, veistosjätteen muodostamaa kasaa niiden vierellä katsellessani, tunsin vakaata keveyttä. Tilassa oli hyvä hengittää, oli rauhallista. Valo ei ollut häikäisevää, mutta kaikki oli näkyvillä, esillä, pehmeästi, viestien miten menneisyyden ahdistavat kokemukset tullessaan meissä, kehoissamme näkyviksi eivät katoa, vaan muuntuessaan jäävät edelleen osaksi meitä. Piilossa olleet osani muuttuvat vähemmän pelottaviksi, jopa rakastettaviksi rujoudessaan. Vaikka kaikki muuttuu ja katoaa, lopulta mikään ei katoa – kokemuksemme muuttuu mukana kannettavasta, tunteiden virittämästä muistosta luonnolliseksi osaksi tilaa jossa elämme yhdessä, elämää. Minä muutun muodosta tilaksi, olen siinä elävät yhteydet, materia niissä ja ilma niiden välillä.

Trauman keskelle sukeltaminen ja sen muotojen näkyväksi tekeminen on rajua, raskasta, pelottavaa ja uuvuttavaa, mutta tuettuna se luo vähitellen vakautta ja vapautta elämänilolle syventyä meissä, ottaa yhä uutta tilaa omakseen. Olisiko Houseagon teos onnistunut puhuttelemaan minua yhtä vahvasti, syvästi ja moniulotteisesti vailla Pittin ja Caven mukanaoloa? Tuskin. Se, että Houseago kutsui ystävänsä mukaan yksityisnäyttelyynsä osoittaa, että taiteilija tietää sen itsekin, toisten läsnäolo on osa teosta. Kolmen keski-iän ylittäneen miehen aito ilo löytämästään ystävyydestä ja yhteistyöstä, toistensa tukemisesta niin mielenterveyden haasteissa kuin luovassa inspiraatiossa, vapautuminen elämään kokonaisena ihmisenä suhteessa toisiin, oli niin aidosti läsnä koko näyttelyssä, että se tarttui ja meni syvälle sydämeen. Financial Timesin näyttelyyn printattu haastattelu vahvisti pirskahtelevaa elämäniloa sekä ystävien puheissa että valokuvissa, ja Houseagon elävään käyttöön tarkoitettu teos Cast Studio (stage, chairs, bed, mound, cave, bath, grave), joka oli rakennettu yhdessä ystävien ja perheenjäsenten kanssa, huokui tekemisen iloa, leikkisyyttä ja kokeilunhalua, uuden, yhteydestä elävän minän syntymistä. Ei erillään traumakokemuksista, vaan osana samaa tilaa.

WE-näyttely, sen lisäksi että se aidosti onnistui rikkomaan käsitystä taiteilijasta yksinäisenä tekijänä ja nostamaan yhteyden luovuuden keskiöön, oli myös hyvin onnistunut esitys siitä, mitä ilo parhaimmillaan on ja mistä se syntyy. Syvä elämänilo on yhteentulemista, yhteyksiä ja niiden välistä elämää. Se ei hyljeksi tai vältä vaikeitakaan kokemuksia ja tunteita, vaan virtaa ja pitää majaa kaikkialla minne sille rohkeasti avataan tilaa, sisäisesti ja ulkoisesti.

Odotan mielenkiinnolla, mitä yhteyksiä WE-konsepti seuraavaksi avaa. Houseagon kuvioissa, mutta myös maailmalla laajemmin. Me olemme WE-konsepti syntymässä maailmaan!

ME & WE