Christiana

Christiana ja luonto. Kuva: Päivi Mattila

Christiana: Luonto kumppanina

”Ei ollut sattuma, että tulimme just tähän paikkaan, missä on mehiläispuutarha”, Christiana sanoo, mehiläisriipus kaulassaan. ”Olen mehiläishoitaja, ja tämän on tehnyt vanha tuttu. En tiennyt, että se on täällä.” Olimme sopineet tapaamisen Helsingin kaupunkipuistoon, ja siitä Christiana lähti meitä kuljettamaan sopivaan paikkaan, intuitiivisesti. ”Mandalaa rakentaessa ajattelin aurinkoa, keltaista, hunajaa joka valuu… Tässä maailmassa tarvitaan nyt makeutta, sweet tongues need sweet words…”

Amerikka, Suomi – luonto on koti

Christianan puheessa suomi ja englanti sekoittuvat. Suomi on ollut hänelle koti pitkään, mutta rakkaus luontoon kasvoi jo lapsuudessa Pohjois-Amerikassa. Ympäri vuoden kaikki vapaat viikonloput vietettiin perheen kanssa takapihan pienellä kasvimaalla, merenrannalla tai vuoristossa, vanhemmat veivät lapset pois kaupungista aina kun oli mahdollista. Kerättiin marjoja, telttailtiin, mökkeiltiin, kalastettiin, vaellettiin. Kun Christiana 16 -vuotiaana sai ajokortin, ajoi hän pienellä autollaan usein Tyynenmeren rantaan. Se oli hänelle paikka, jossa sai olla rauhassa, ajatella, itkeä, ”olla luojan kanssa”.

Metsä ankkurina

”Mene metsään” on ohje, jonka Christiana sai vanhemmiltaan jo lapsuudessa. ”Käy siellä, kun on jotain kysyttävää, jokin harmittaa, riemuitset tai tarvitset vastausta”. Christiana sanoo, että vanhemmilta saatu ohje on pelastanut monessa vaikeassa elämäntilanteessa, sillä kun osaa ajoissa hakeutua metsään ja on jatkuvasti yhteydessä luontoon, eivät kriisit pääse ajamaan aivan pohjalle asti.

Kun edellisessä avioliitossaan Christiana kohtasi henkistä ja fyysistä väkivaltaa, hän etsi aktiivisesti neuvoa metsältä. Luonto antoi turvaa, suuntaa ja rohkeutta. Christiana käveli yksin puiden keskellä, itki ja makasi sammaleessa, pyysi armoa. ”Joskus tuntuu, että ilman metsää ja erikoispuita en olisi selvinnyt. Se oli se ankkuri mistä pystyi pitämään kiinni, etten mene hulluksi.”

Luonto oli tukena myös yksinäisyydessä, josta Christiana kärsi uudessa asuinpaikassaan kaupunkialueella. Erityisesti lintujen kanssa oli hyvä olla, mutta kaikki, mikä vei pois betonin keskeltä, auttoi – kävely, hiihto, mikä vaan. Kun läheisten ihmisten tukea ei ollut saatavilla, luonto oli läsnä ja muistutti, ettei Christiana ole yksin. Erityiset puut, kivet, ja muut luontokappaleet olivat metsässä aina tavattavissa. ”Luonto antoi aina merkin, etten ole yksin.”

Keskustelua luonnon kielellä

Luonto on Christianalle vahvasti läsnä kaikissa elämän muutoksissa ja haasteissa. ”Ero vai pysynkö mukana? Muutanko pois vai jäänkö? Otanko työn vai en? Aina risteyskohdassa joku luonnonkappale, kuten puu, kivi tai meri, on ollut mukana päätöksenteossa.” Vastaus ei aina miellytä, tai sen mukaisen suunnan ottaminen pelottaa. Kokemus on kuitenkin opettanut Christianan luottamaan saamiinsa neuvoihin.

Christiana oppi ymmärtämään luonnon neuvoja jo nuorena, osana kulttuuria jossa kasvoi. Luonnon aktiivinen kuuntelu on keskeistä, sillä linnut, maa, puut ja kivet, kaikki puhuvat meille. ”Jos olen riittävän hiljainen, niin pystyn kuulemaan miten he lentää tai mitä he kuiskuttaa, kun tuulen puuska tulee.” Keskusteleva yhteys luontoon on osa Christianan perusluonnetta, mutta hän on myös tietoisesti kehittänyt sitä. Luottamus omaan herkkyyteen on tärkeää, jotta voisi ymmärtää ja oppia luonnon kieltä yhä paremmin.

Kokonaisuuskeskeisyys kaiken perustana

Kommunikaatio luonnon kanssa vaatii aistien valppautta. Kuuntelemista häiritsevät huolet ja ajatukset Christiana hiljentää seuraamalla, mitä luonnossa tapahtuu. ”Keskityn fyysiseen, siihen mitä on täällä. Hengitän ristiluun kautta. Joskus auttaa vain tutkia mitä tuoksuja on.” Christiana tekee selvän eron nykyajan minäkeskeisen mindfulnesin ja kokonaisuuskeskeisen, läsnäolevan luontoyhteyden välille. Hän on kyllästynyt siihen, miten luontoyhteyttä vaalitaan vain hyvänolontunteen lähteenä, omaan napaan tuijottaen. ”Jos sitä ei ole psykologisoitu, se on mindfulnisoitu”.

Christianalle läsnäolo ei tarkoita vain sisäisiin aistimuksiin keskittymistä ja oman mielenrauhan tavoittelua, vaan hyvin suoraa ja herkkää kokonaisuuden havainnointia, sen osana olemista. ”Mitä mä näen luonnossa, mitä oikeasti tapahtuu? Kuinka tuuli, nuotio, savu, kipinät liikkuu, värit, tuoksut, se on se aistillisuus. Hyvin concrete. Ei niin että mitä mä tunnen, tän tuulen ihollani – ei. Onko tuuli kylmä vai lämmin, miten se liikkuu?” Olemalla osa luonnon kokonaisuutta sen viestit alkavat avautua.

Kärsivällisyys, kiitollisuus ja huumori

Christiana nostaa luonnon tärkeimmiksi opeiksi kärsivällisyyden ja kiitollisuuden. Miehensä kuoltua hän vietti metsässä neljä päivää, odottaen selkeyttä seuraavista askelista. Usein risteyskohdissa ihminen haluaa heti hätäillen tietää, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan kääntyä, mutta joskus tarvitsee vain olla ja odottaa. Sen opettelu on tärkeää. Toisinaan tarvitaan nopeata toimintaa, mutta hiljaisesti kuunteleva voi luottaa siihen, että vastaukset tulevat ajallaan.

Kiitollisuus elämää kohtaan toistuu Christianan puheissa usein. Elämä ei aina ole helppoa, mutta luonto herättää kiitollisuuden siitä, että on elossa juuri tässä hetkessä. Christiana haluaa osoittaa kiitollisuutensa luonnolle konkreettisin teoin, joten aina kun hän pyytää luonnolta apua, on mukana pieni lahja kuten ruokaa tai tupakkaa. Tällainen vastavuoroisuus kuvastaa Christianalle myös sitä, miten tärkeää on antaa, ei aina vain ottaa ja kerätä lisää.

Christianan aloittaa päivänsä keittämällä kahvit ja kierittämällä tupakan. Hän menee ulos ja antaa annoksesta osan maalle: ”No niin, tää on sulle, tää on mulle, moi!” Pieni seremonia auttaa muistamaan, että hereillä ollaan taas täällä maan päällä. ”Mä olen elossa, en ole kuollut yöllä!” Christiana nauraa ja muistuttaa, että luonnolla on hyvä huumorintaju. Ilo ja nauru on myös tärkeä lääke, jota luonto meille tarjoilee.

Seremonioita ja aktivismia

Kiitollisuus ja vastavuoroisuus on myös toimintaa luonnon kanssa ja luonnon puolesta. Christianalle shamanistiset seremoniat ovat merkityksellisiä, sillä niillä voi konkreettisesti vaikuttaa luonnon hyvinvointiin, ja seremoniassa ihminen ja luonto tekevät yhteistyötä. Jaettu seremoniallisuus vahvistaa yhteyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä yhteisön jäsenten kesken että suhteessa luontoon ja omaan asuinpaikkaan. Christiana kaipaakin nykymaailmaan enemmän yhteisöllisyyttä, jossa paikalliset ihmiset huolehtivat yhdessä ympäröivästä luonnosta.

Seremoniolla, rummuttamisella ja rukoilulla on tärkeä tehtävä, mutta se yksin ei kuitenkaan riitä. Nimenomaan lähiluonnon puolustaminen kiinnostaa Christianaa nykyisin yhä enemmän. ”Kirjoita kirjeitä, mene istumaan kaivoksille joita Lappiin avataan, hanki tietoa miten voit auttaa mehiläisiä ja ötököitä.” Luonto auttaa meitä ohjein ja neuvoin, mutta myös hyvin konkreettisesti antimillaan – miksi siis vastavuoroisuus ei heijastelisi tätä?

Huoli tulevaisuudesta ajaa kahden lapsen äitiä aktiiviseen toimintaan ja opettelemaan ymmärtämään luontoa yhä paremmin. Lopulta kaikki lähtee läheltä, omasta ympäristöstä. ”Kuinka voit kasvattaa tomaatteja? Tiedätkö jotain mullasta? Siemenistä? Kaikki pienet perusasiat on tärkeitä.” Globaalin ajattelun rinnalla korostuu tässäkin Christianan konkreettinen suhde ympäröivään lähiluontoon. ”Pidä huolta omasta pihasta.”