Luonnonmuutos nyt

Osallistuin alkuviikosta Sitran Sivistys+ -hankkeen ja Helsingin yliopiston Kudelma-verkoston järjestämään Ihmiskuvan muutos osana kestävyyskriisin ratkaisua -työpajaan. Parin tunnin työpajassa kiinnitettiin pääosin huomio puhetapaamme, jossa ihminen ja luonto ehkä tahattomastikin erotetaan jatkuvasti toisistaan (ja näin ollen huomaamattakin uusinnetaan kulttuurissamme historiallisesti vahvana elävää oletusta sivistyksestä luonnon vastakohtana), sekä pohdittiin, miten voisimme rakentaa ihmiskuvaa joka huomioi ihmisen olevan osa luontoa, ei sen rinnakkaistoimija.

Luontoyhteysohjaajana sekä luonnosta ja ihmisestä paljon kirjoittaneena pohdin usein, mitä oikeastaan tarkoitan kun puhun luonnosta. Mikä on luonto? Usein puhun ihmisestä luonnon saumattomana osana, mutta myönnän myös tekeväni toistuvasti sen ”kategorisen virheen”, joka työpajassakin useasti mainittiin, eli rinnastan ihmisen ja luonnon toisiinsa. Puhun ihmisestä ja luonnosta kuin ne olisivat saman kategorisen tason toimijoita (kuten esimerkiksi mehu ja juoma, missä edellinen sisältyy jälkimmäiseen).Tiedostan, että tapani puhua luonnosta on ristiriitaisuudessaan hämmentävä, mutta niin on luontokin. Ja ehkä nimenomaan hämmennys on se, mitä loogikalla maailmaa järjestykseen laittava, hallintaan pyrkivä mielemme tarvitsee pystyäkseen ihmisyyden uudenlaiseen hahmottamiseen.

Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Se on paras määritelmä, johon omalla kohdallani olen tullut yrityksissäni kuvata, mitä luonto minulle tarkoittaa. Tiedostan ihmisen olevan luontoa, joka tapahtuu (passiivi tarkoituksellinen), enkä kuitenkaan näe ongelmaa siinä, että puhun ihmisen ja luonnon suhteesta, ihmisestä ja luonnosta erillisinä, aktiivisina toimijoina. Molemmat ovat minulle totta, tapoja katsoa todellisuutta ja sen luonnetta. Samoin kuin valo on luonteeltaan sekä partikkeita että aaltoja paradoksaalisen samanaikaisesti, niin on myös ihminen sekä erottamaton osa luontoa, että siitä eroteltavissa oleva toimija. Kun puhumme ihmiskuvasta on huomioitava, että olemme väkisinkin aina erottelun, filosofian maailmassa. Luonnon osana oleminen on sen sijaan suoran kokemisen aluetta, jossa kuvien on annettava liueta kokonaisuuteen.

Kirjoitin aikoinaan kandidaatin tutkielmani Ingebor Bachmanin loistavan moniulotteisesta Undine geht -teoksesta, sen hienosta tavasta tuoda esiin ihmisjärjen loputon halu kontrolloida, määritellä ja ”sivistää” luonto meissä sen sijaan, että vain antaisi sille kiinnostuneen huomionsa, tilaa, antaisi sen elää todeksi meissä, nauttisi siitä. Saman asian äärellä huomaan olevani edelleen. Ihmiskuvamme kehittyminen ja sen uudelleen määrittely on tärkeää, mutta se itsessään ei merkitse mitään, ellei muutos tapahdu yhteydessä tietoiseen kokemukseemme ihmisyydestä. Mikään, tarkimmin hiottukaan määritelmä itsestämme osana luontoa ei meitä pelasta, ellemme aidosti koe olevamme luonto. Niin tärkeää, oleellista ja monet näkökulmat huomioivaa pohdintaa kuin työpajassa teimmekin, en voinut välttyä kaipaamasta aktiivista, kokemuksellista ulottuvuutta uuteen ihmiskuvaan, sen sisällyttämistä kaiken keskustelun rinnalle. Se on se hyppy uuteen, joka on mielelle käsittämätön ja siksi kiusallisen vaikea, muutos jota mieluummin määritelmiin keskittymällä vältellään kuin toteutetaan. Se on se aidosti uusi ulottuvuus tapaamme olla ja tietää. Jotain, joka ei tottele logiikkaa, jota ei voi etukäteen arvioida, jota ei voi suunnitella. Siis… miten se oikein tehdään?

Ihminen on loogiseen, rakentavaan ajatteluun ja luovuuteen kykenevä, erillinen osa luontoa, sen me jo osaamme. Hyvä me! Mutta mitä on olla luonto? Olemme suuren muutoksen ja mahdollisuuden äärellä. Vaikka se ei meissä tietoisena todellisuutena vielä eläisikään, moni meistä aavistaa sen itsessämme, hienovaraisessa kokemisessa. Niin oleellista kuin ihmiskuvamme laajentaminen onkin, yhtä oleellista on kysyä mitä ihmiskuvan muutos tarkoittaa, nyt, henkilökohtaisesti, minussa? Voinko vastaamisen sijaan antaa kysymyksen kiireettä avata kokemuksessani tilaa luovuudelle, luonnolle näyttäytyä? Uskallammeko olla avoimia uudelle, uteliaita luonnolle, tulla ihmiseksi, joka on tietoisesti tyytyväinen paradoksi? Erottamaton ja erillinen? Määritelty ja hahmoton suhteisuus? Aktiivinen ja passiivinen? Uskaltaako järkevyytemme syntyä uudeksi, kahden liitoksi? Uskallammeko luottaa, että ihmisyyteen, luontouteen kokemuksellisesti syventymällä, siitä kiinnostumalla alkavat myös uudet askeleet näyttäytyä, ajattelu virkistyä? Ratkaisut syntyä? Uskallammeko edetä pistemäisenä karttana, läsnäolevassa vuorovaikutuksessa kanssaluontomme kanssa, kohti hetkestä informaationsa saavaa kokonaisuuden tasapainoista liikettä? Uskallammeko sanoa: jännää, olemme oppimassa jotain uutta, emmekä vielä tiedä miten toimia! Kokeillaan!

Yksilön evoluutiivisen jatkuvuuden mahdollistava tekijä on suhde ympäristöön. Junassa kotimatkalla tuli mieleeni, että miksemme ilmastonmuutoksen sijaan puhuisi luonnonmuutoksesta? Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Ihminen, muu luonto, luonnonmuutos. Ihmisen yhteys luontoon on se saumaton kokemus, josta käsin harmoninen suhteisuus muuhun luontoon voi syntyä, yhteisessä evolutiivisessa liikkeessä. Elämä kutsuu meitä tietoisen paradoksin elämiseen, luovaan ihmeeseen jossa molempi parempi. Jossa ei ole yhtä, ei ole kahta.