Puutarhan opetuksia, osa n

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää”, muisteli palstanaapurini tänään monelle tuttua lainausta. Kesäkuun puoliväli, ja puutarhatouhut ovat jo nyt vieneet syviin vesiin.

Taimien istutus lähti käyntiin huonosti maaliskuussa. Tomaatit eivät itäneet moneen viikkoon, ja sitten yllätyksekseni nousivat mullasta vain jämähtääkseen pieniksi kitukasvuisiksi sirkkalehdiksi. Moni taimiruukku kuivui, alkoi kasvaa sieniä tai härmää (muistutus itselle: älä enää osta pahvisia taimiruukkuja), joitakin taimia yksinkertaisesti unohdin kasvattaa. Oikeastaan vaikeudet alkoivat jo tammikuussa, kun ajatus palstakaudesta tuntui pelottavan vastenmieliseltä. Ajattelin, että kyllä se siitä vielä mieli muuttuu kun kevät ehtii pidemmälle!

No ei muuttunut. Palstajako yksivuotisilla palstoilla venyi ensin pitkään peltoa peittäneen lumipeitteen vuoksi, sitten viivästyneen lannanlevityksen ja kyntöjärjestelyjen takia. Harmitti. Oli kesäkuun toinen viikko, kun pääsimme vihdoin palstalle hommiin, tonkimaan savista, kovaa maata, joka oli täynnä karhunpään kokoisia juolavehnän juurakkoja (jotka olivat mukavasti ehtineet alkukevään kasvaa ja levitä). Ei kiinnostanut yhtään. Ei yhtään. Joka kerta palstalle mennessä savu nousi korvista, sieltä palatessa joka paikkaa särki. Hetkinen, ei tämän näin pitäisi mennä? Puutarhanhoitohan on harrastus, jotain mitä haluan tehdä, josta nautin, jotain joka opettaa niin paljon, rauhoittaa, maadoittaa, palkitsee, yhdistää luonnon luovuuteen, on ihme! Oli vaikea tasapainoilla kahden todellisuuden välissä: sen mitä halusin ajatella puutarhanhoitoharrastuksestani ja sen, mitä oikeasti ajattelin siitä.

Tämä kevät on ollut raskas, fyysisesti ja henkisesti, enkä ole ainoa. Maailman tilanne ja luonnonmuutos on nostanut pintaan turvattomuutta, vihaisuutta, surua, ja johtanut monet meistä katsomaan sisimpään ja niihin konflikteihin, joita omassa elämässämme ylläpidämme, tietoisesti tai tiedostamatta. Onneksi vastuunotto omasta olemisesta on myös palkitsevaa ja vapauttavaa, mutta on totta, että se vie voimia, ja resurssit eivät ehkä riitä siihen mihin on tottunut. Kuten puutarhanhoitoon. Oli pakko nöyrtyä ja myöntää, että aiempien vuosien ylevät ja innostuneet kokemukset eivät toistuisi samanlaisina tänä vuonna – annoin itselleni luvan luovuttaa. Ei tarvitse mennä, ei tarvitse tehdä, ei tarvitse viljellä. Ei ole pakko.

Kun annoin luvan olla menemättä ja tekemättä, joinakin päivinä tuntui siltä, että ehkä sittenkin teen vähän. Menin ja tein vähän. Toisina päivinä en mennyt. Ajattelin, että en katso kalenteria – se mikä ei ehdi maahan, ei ehdi maahan. Tarvitsen lepoa, ja niin tärkeää kuin puutarhanhoito onkin, se ei palvele ketään eikä mitään jos uuvutan itseni ja patoan itseeni vihaa toimimalla aitojen tarpeideni vastaisesti kuuntelematta itseäni. Oli vaikeaa hyväksyä se, että ehkä palsta jää tänä vuonna retuperälle. Eihän se kuitenkaan niin iso ole, äkkiähän sen kävisi repäisemässä kuntoon. Tarpeideni kuuntelua ja kunnioittamista seurasi epämukavuuden tunne siitä, että voisin olla saamassa upeita kokemuksia sormet mullassa, kokemuksia joista nauttisin vielä pitkälle kesään lisäten kauneutta maailmaan.

Nyt kesäkuun kolmannella viikolla huomaan, miten puutarhanhoito on jälleen opettanut minua. Ei valitsemallani tavalla, ennalta-arvattavasti, vaan tarjoamalla kokemuksen siitä, miten oleellista on päästää irti edellisten kokemusten perusteella itseensä kasaamista odotuksista ja antaa tilaa sille epämukavuudelle, jota irtipäästäminen, ihanteiden saavuttamattomuus aiheuttaa. Antaa kauneudelle lupa olla sitä, mikä on kulloinkin totta – joskus kukkia ja auringonpaistetta, joskus väsynyt ihminen luovuttamassa. Tänään palstalle mennessä olin suunnitellut vain heitteleväni kukkien siemeniä viimeiselle palstaosuudelle, joka kattoi noin kolmasosan viljelyalasta, tekeväni niityn joka kasvaa mitä kasvaa, rikkaruohoja, kukkia tai molempia. Näin matkalla palstanaapurin, jolle kerroin suunnitelmani, ja väsymykseni esiin päästäessäni hän sanoi mielellään kääntävänsä palstani loppuun, olihan hänen palstansa jo hyvällä mallilla! Niinpä kuljimme yhdessä mailleni, hän talikkoa heiluttaen ja minä juuria maasta keräillen, jutellen, yhdessä tehden.

Kiitos. Niin minä ajattelin. Niin minä sanoin. Naapurille ja elämälle, puutarhalle. Kuinka moni meistä, väsyneenä, ärsyyntyneenä, kieltäytyy avusta kun sitä tarjotaan, haluaa uskotella olevansa sittenkin sen verran vedossa, että tekee hommat itse? Puskee väsymystä vielä pidemmälle? ”Minä voin kääntää palstasi loppuun!” Palstanaapurini tarjouksen kuullessani tajusin, että avun vastaanottaminen oli parasta mitä voin maailmalle, itselleni ja läheiselleni tehdä – se ei tee minusta toivotonta nössöä joka ei kykene hoitamaan omia asioitaan (tiedän – kuulostaa hölmöltä – mutta kuinka moni meistä itseasiassa ajattelee jotakuinkin niin kieltäytyessään avusta?), se tekee minusta ihmisen, joka myöntää olevansa väsynyt, ihmisen, joka tunnistaa omat rajansa, ihmisen joka arvostaa itseään ja toista.

Nyt minulla on puutarhapalsta, joka on yhdessä rakennettu. Multa täynnä taimia ja siemeniä, jotka ehkä kasvavat, ehkä eivät. Minulla on läheisempiä, avoimempia ja myötätuntoisempia suhteita palstanaapureihini. Olen yhä väsynyt, mutta en enää näe väsymykseni olevan ristiriidassa puutarhanhoidon kanssa. Olen ylpeä itsestäni. Olen kiitollinen puutarhalle, joka jälleen kerran auttoi minua näkemään, miten elämä kannattelee ja järjestyy kun antaa senhetkisen todellisuuden olla sitä mitä se on. Nuutuneetkin kasvit nousevat usein kohti aurinkoa saadessaan oikeanlaista hoivaa.

Voimia jokaiselle, joka on väsynyt, vihainen, ahdistunut, surullinen tai peloissaan. Voima elää rohkeudessa olla juuri sitä ja kaikkea muuta samanaikaisesti. Väsymykselle ja vaikeille tunteille tilan antaminen, omien tarpeidensa kuuntelu ja kunnioittaminen ajoissa antaa tilaa myös ilolle, nautinnolle ja aidolle yhteydelle, joka syntyy elämän ja ihmisyyden monipuolisuuden hyväksymisestä. Tärkeintä ei ole puutarhanhoito, vaan rakkaus puutarhaan. Silloin puutarhuri todella hoitaa puutarhaa, puutarha puutarhuria, huolimatta siitä mitä ja milloin kasvimaalla tapahtuu.