Saimme Morning Altars -opettajakoulutuksessa tehtäväksemme rakentaa alttarin suhteelle, jonka haluamme elämässämme uudistaa. Yritin muutaman päivän miettiä jotain muuta suhdetta kuin se, joka tehtävänannon luettuani tuli ensimmäisenä mieleen, mutta kyseisen suhteen noustua esiin useassa merkityksellisessä kohtaamisessa seuraavien viikkojen aikana, kuulin miten Äiti Maa kutsui minua suhteemme äärelle.
Maan kutsuminen äidiksi on ollut minulle jokseenkin vierasta. Joskus tilanteissa, joissa se on yleinen tapa, olen puhunut Äiti Maasta, mutta jotenkin se on tuntunut oudolta. Ei ole sopinut suuhun, aiheuttanut sisäistä epämukavuutta. Rakastan Maata ja onhan Maa elävä, mutta Äiti…? Eikö Maa-planeetan typistäminen äidin rooliin ole jotenkin haitallista sukupuolittamista? Sitä iänikuista, sentimentaalista luonnon feminiinistämistä? Haitallista kulttuurille, joka haluaa kasvaa tasa-arvoiseen, ahtaasta roolittamisesta vapaaseen aikuisuuteen? Elämä kuitenkin selvästi kutsui minua Äiti Maan äärelle, joten päätin uskaltaa antaa sille mahdollisuuden, kohdata sentimentaalisuuden pelkoni.
Taivaalle kerääntyi mustia pilviä ja tuuli yltyi, kun astuin pihaan tuona rituaalisen uudistamisen päivänä. Katselin hetken taivasta keräilykoriani pidellen, miettien kääntyisinkö sittenkin takaisin ja siirtäisin toiseen päivään. Säätiedotus oli luvannut rankkaa sadetta ja näytti siltä, että sade oli alkamassa. Huomasin ajattelevani miten Maa varmasti testaa minua, ”katsotaan nyt kuinka paljon tätä haluat, minkälaisiin uhrauksiin olet valmis, miten päättäväinen olet!”. Näin hyvin selkeästi, miten suhteeni Maahan oli vaikeuksien ja koettelemusten kyllästämä – miksi ihmeessä Äiti Maa järjestäisi minulle jonkinlaisen kestävyyskokeen sen sijaan, että vastaanottaisi ja tukisi minua aidossa halussani uudistaa suhteemme? Rituaali oli alkanut.
Kuljin kohti pientä lähimetsää, ja heti metsän reunaan saapuessa tunsin kutsun kääntyä pienelle polulle, jota en ollut aiemmin kulkenut. Se johdatti minut kiipeämään ylös pientä mäkeä, joka päättyi sammaleiselle kallionkielekkeelle. Tämä on se paikka, pehmeä ja kostea sammal tuntui sanovan, ja kun päättäväisyyteni yritti saada minut jatkamaan matkaa syvemmälle metsän pyhään siimekseen – olinhan kulkenut vasta muutaman minuutin ja näin puiden lomasta vielä metsää reunustavat sähkölinjat! – kehossani liikkui tuntemus kuin Äiti Maan ääni: ”Ei sinun tarvitse mennä kauas ollaksesi kanssani.”
Sammalpeitteen päällä makasi siellä täällä kuivia lehtiä, ja alkaessani siirtää niitä syrjään mandalan tieltä tunsin jälleen miten Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Älä siirrä syrjään sitä, mitä on tässä – ne ovat minä, ne kuuluvat tänne. Minä otan vastaan kaikki.” Jätin lehdet paikoilleen, ja nostin keräilykorin vierelleni. Ensin asettelin sammaleelle ikiaikaisia saniaisenlehtiä kuin pehmeäksi, hengittäväksi pesäksi, pyöreäksi ja eläväksi kuin Äiti Maa on. Pesän keskelle asettelin tuoksuvadelman alta keräämiäni pudonneita terälehtiä, hentoisen kauniita ja herkkiä, herättämään sen hienovaraisen eroottisuuden, joka elää Äiti Maan kauneudessa. Saniaispedin keskelle asetin kolmionmuotoisen kiven herättämään Äiti Maan vakauden, maadoittavan pysyvyyden. Kolmion jokaiseen kulmaan asetin kuivuneen pihlajanlehden kuin tulenlieskan, herättämään materian kiertokulun Äiti Maassa, sitten reunoille apilankukat, nuo lehmien herkkupalat, herättämään pyhän, läpikotaisen ruoansulatuksen, jossa lehmät ovat mestareita – hitauden, kärsivällisyyden, yksinkertaisen ja kompleksisen liiton. Kolmiokiven päälle asetin valkoisen pienen kvartsikiven, muistuttamaan Äiti Maan todellisesta luonteesta, joka on meille lopulta tuntematon. Pehmeän saniaispesän ympärille asettelin kiertäväksi kehäksi lahoavaa puuta, joka ohjasi rakentamaan toisen kehän myös kukkaisen keskuksen ympärille. ”Olen kaunis, ja kuolema vartioi kauneuttani, ylläpitää sitä, sillä vain liike on pysyvää”, Äiti Maa sanoi, ja käynnisti liikkeen molemmissa kehissä – ulkokehä virraten vastapäivään, sisäkehä myötäpäivään, herättäen Äiti Maan moniulotteisen kiertokulun, erivaiheiset syklit joissa ei ole ristiriitaa.
Jäljellä korin pohjalla oli enää pieni oksanpätkä, joka oli halunnut tulla mukaan. Se ei oikeastaan sopinut mihinkään, ja asetin sen poikittain mandalan päälle vain siksi kun en muutakaan keksinyt. Löytäessäni sen oli niin selvää, että se halusi olla mukana, joten en raaskinut jättää sitä pois mandalasta.
Valokuvasin mandalan ja asetuin hetkeksi makaamaan sen äärelle sammaleen päälle, katselin ja kuuntelin metsää, Äiti Maata. Suhdetta välillämme. Yhteyttä. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta ei ollut satanut. Tuuli oli lempeä.
Kun nousin lähteäkseni ja keräilin tavaroitani, tunsin jälleen kuinka Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Miksi lähdet jo? Anna aikaa. Jos lähdet aina heti tehtävän suoritettuasi, et koskaan avaa seuraavaa kerrosta.” Tunnistin itseni hyvin – uudet oivallukset innostavat usein nopeaan liikkeeseen, joten nöyränä laskin repun selästä, riisuin kengät, sukat, ja istuin takaisin maahan mandalan äärelle. Katselin, ihmettelin ympäristöäni. Äiti Maata. Silmäni osuivat kuiviin lehtiin, jotka olivat olleet paikalla jo saapuessani. Ne koskettivat mandalan reunaa kuin olisivat osa sitä ja sain idean, joka laittoi luovan ilon liikkeelle – sehän voisi olla omena! Kunhan vain siirrän vähän tuota pientä oksanpätkää, asetan sen pystyasentoon kehän ylle… noin! Niin pieni oksanpätkä löysi oman paikkansa, toimien kuin avain aukaisten portin taianomaiseen ymmärrykseen, syvempään rituaaliin. Kepeä, leikkisä luovuus alkoi kutoa myyttisiä tarinoita kokemukseeni.
Kuin Lilith, karkoitettu tytär saavuin takaisin paratiisiin, palauttaen omenan Äiti Maalle, luovutin tiedon takaisin sen alkuperäiseen lähteeseen.
Kuin punahilkka, punaisessa takissani korini kanssa, löysin isoäidin luo ja tarjosin molempia ravitsevan lahjan.
Matkalla kotiin alkoi sataa, lämmin, raikas kesäsade.
Amerikan alkuperäiskansojen Medicine Wheel kuvaa ihmisen kokonaisuutta, neljää suuntaa – mieltä, kehoa, tunteita ja henkeä. Kehän keskustassa nämä kaikki kohtaavat tasapainoisesti, ja vain tästä tasapainoisesta keskuksesta käsin ihminen voi todella olla yhteydessä maailmaan, muodostaa oikeanlaisia suhteita. Samoin kuin mielemme ja henkemme tarvitsee Taivaan Isän kirkasta viisautta, rakastavaa opastusta, kehomme ja tunteemme tarvitsevat yhteyden ja kuulumisen kokemusta osana Maan suurta kehoa. Äiti Maa, elävä olento jonka osana elämme, toivottaa meistä jokaisen tervetulleeksi, yhtä rakkaana, sellaisina kuin olemme. Kaiken meissä. Hoitaa, ravitsee suuren kehonsa viisaudella. Äiti Maa kutsuu meistä jokaisen luokseen syntymässä ja kuolemassa, elämässä, kokemuksessa jota mieli ei voi hallita, elävän elämän muuttuvassa kauneudessa. Meistä jokainen iästä, taustasta, maailmankatsomuksesta riippumatta – Ihminen – tarvitsee ja kaipaa Äiti Maan suurta syliä, kokemusta siitä, että on todella tervetullut maan päälle, kuuluu tänne, on oikeassa paikassa. Mikäli haluamme rakentaa tulevaisuuden, jossa ihmisyytemme pääsee todella kukoistamaan, meidän on annettava Äiti Maan ottaa meidät syliin. Todella tultava Maan päälle, Maaksi. Voimme palauttaa omenan ja palata paratiisiin. Maailmaa ei hallita tiedolla, vain yhteydessä voimme elää.
Minkälainen rituaali uudistaisi sinun suhdettasi Äiti Maahan?
... Nature & Connection... 