Yhteys ja yhteys

Muistatko kun muutama vuosi sitten yllä oleva kuva kiersi ahkeraan somessa? ”Metsässä ei ole wifiä, mutta lupaan että löydät paremman yhteyden.” Tuo kuva teksteineen palasi mieleeni tällä viikolla kun istuin mökillä rantakivikossa yrittäen rauhoittua. Muistelin, miten muutama vuosi sitten saatoin istua samaisessa paikassa tunnin, pari, vain seurata taivasta, järven pintaa, kuunnella ääniä ja välillä ajatella jotain. Ei ollut älylaitteita, puhelinta, tablettia. Nyt jo pitkään jatkunut hermostuneisuus kuiskutteli lähes huomaamatta korvaani: ”tylsää”, ”jotain muuta”, ja takamus oli jatkuvasti valmiina nousemaan sen sijaan, että laskeutuisi mukavasti kivelle lepäämään, yhteyteen.

Elin pitkään ilman älypuhelinta. Tuo kapistus löysi tiensä elämääni vasta hieman yli vuosi sitten. Siihen asti olin ollut täysin tyytyväinen omaan pieneen puhelimeeni (”Onks toi se doro?!” ”Ei.” ), joka hoiti tehtävänsä hyvin. Puhelut, tekstiviestit, näytti aikaa. Harvoin kuljetin puhelinta mukanani, ellen tiennyt sille olevan tarvetta. Lopulta älypuhelimen hankintaan minut ajoi mahdollisuus valokuvata kauniita asioita joita näin kulkiessani, kiinnostus Instagramin luovia mahdollisuuksia kohtaan sekä yleinen palveluiden älylaitteistuminen. Myönnettäköön, että mietin myös sitä olenko vain jotenkin jäämässä ulos maailman menosta, mikä näin vuoden kokeilun jälkeen ei enää tunnu niin oleelliselta kysymykseltä. Enemmänkin tuntuu, että olen ajautunut kauemmas siitä maailman menosta, jossa haluan olla läsnä!

En usko, että älypuhelin olisi sinänsä haitallinen tai sosiaalinen media huono asia. Arvostan älypuhelimessa monia asioita, joista osa on tarpeellisia, osa ihan hyödyllisiä. Instagramia arvostan erityisesti luovan jakamisen alustana (olen voinut sekä itse jakaa taiteellista työskentelyäni että tutustua monen muun ihmeelliseen ja inspiroivaan tekemiseen – wau miten paljon taiteellista kekseliäisyyttä ja kauneutta maailman ihmisiin mahtuu!). Viimeaikaisen, alati selvemmäksi käyvän hermostuneisuuden myötä minussa on vain herännyt epämukava kysymys siitä, kykenenkö käyttämään näitä laitteita ja palveluita itselleni aidosti hyödyllisellä, elämää, luovuutta ja yhteyttä palvelevalla tavalla? Vai olenko hypännyt kakofoniseen informaatiovirtaan, jossa en oikeastaan halua uida? Virtaan, joka jatkuvasti kuljettaa epämääräisen riittämättömyyden ja tilattomuuden, hyppivän mielenliikkeen äärelle? Aikana, jolloin globaalien tunnemyrskyjen keskellä maadoittuminen, läsnäolo omassa kehossa on muutenkin haastavaa, omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen yhä oleellisempaa. Syy, miksi välttelin älypuhelinta niin pitkään – yhteys, joka pirstaloi yhteyden.

Tänä kesänä olen kokenut sen vahvasti, jatkuvan sisäinen huudon: ”retriitille”! Kesti aikansa tajuta mitä oikeastaan kaipaan, sillä en varsinaisesti halunnut vetäytyä hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Halusin vetäytyä takaisin yhteyteen. Aitoon yhteyteen. Yhteyteen, joka on joka hetki tässä, saatavilla, nopeammin kuin mikään älypuhelin pystyy toimittamaan. ”Metsässä ei ole wifiä, mutta löydät paremman yhteyden”. Halusin vetäytyä pois informaatiopyörteistä, jotka huomaamatta magnetisoivat itseensä, taitavasti ehdollistavat käyttäytymistäni, syövät ahnaine suineen merkitystä olemiselta ja kokemiselta jota ei voi siirtää eteenpäin sanoin ja kuvin, luovat irrallisia yhteyksiä ja täyttävät informaatiolla johon ei oikeastaan edes ehdi tutustua kun uutta jo puskee, ennen kuin ehdit arvioida mitä siitä tarvitset. Halusin retriitille: halusin elää, olla, kokea, tylsistyä, löytää, yllättyä, jakaa – en somessa, vaan ympäristöni kanssa, oli siinä sitten ihmisiä, eläimiä, huonekaluja, puita tai kukkia.

Tällä viikolla olen haaveillut paluusta vanhaan kalikkaan, älypuhelimen muuntamista yhteydettömäksi kameraksi ja nyt, vuoden mittaisen runoprojektin Instassa päättyessä, sen maailman jättämistä. Toisaalta mietin, että haastaisinko sittenkin itseni aktiivisesti huomioimaan älylaite- ja somekäyttäytymistäni ja kokeilemaan uusia, tietoisia toimintamalleja sen suhteen? Uskallanko jättää myös älypuhelimen kotiin muutenkin kuin metsäretkien ajaksi? Teenkö itselleni somesäännöt? Teenkö itselleni selväksi, mitä oikeastaan somelta ja älylaitteelta haluan, ja muutan käyttäytymistäni palvelemaan sitä tarkoitusta? Muistanko, että minä päätän missä huomioni on? Teenkö elämästä itselleni haastavampaa ilman älypuhelinta, vai sen kanssa? Vaikka älypuhelinta ei kantaisikaan koko ajan mukana, sen käyttö luo kuin huomaamatta hermostollisia toimintamalleja jotka ovat läsnä silloinkin kuin älypuhelin ei ole.

Teknologinen kehitys, tekoäly ja virtuaalinen maailma on tuonut ihmiskulttuuriin paljon hyvää, ja todennäköisesti jatkamme siihen suuntaan. Oleellista on, että muistamme ja priorisoimme kaiken keskellä ihmeellisen ihmisyytemme, luontoutemme. Tarpeemme, joita virtuaalinen maailma ja tekoäly ei voi täyttää, erityislaatuiset kykymme, joihin tekoäly ei yllä. Kuulumisen, ei vain älyllisis-emotionaalisena kokemuksena, vaan konkreettisen, kokonaisvaltaisen kehollisen kuulumisen, tämän ihmeellisen, luovan, älykkään ja elävän verkon osana olemisen. Oman kehon luontouteen yhä syvemmälle antautuminen tukee viisautta ja yhä parempaa erottelukykyä siinä, mikä teknologia aidosti palvelee meitä ja miten, mikä ei.

Miksi sinä käytät älypuhelinta ja somea? Mitä tarpeita sinulla on, ja miltä osin älypuhelin ja some vastaavat niihin? Houkutteleeko älylaite sinua myös pois aitojen tarpeiden ääreltä, ja jos on näin, miten voisit luoda uudenlaisia käytäntöjä erilaisten tarpeiden huomioonottamiselle? Missä älylaite tukee yhteyksiä ja missä se repii pois yhteyden ääreltä?

Wifiä kattavampi yhteys on luontoyhteys, joka on läsnä kaikessa. Siis kaikessa, some ja älylaitteet mukaanlukien! Mitä käytäntöjä sinä voit arkeesi luoda tukemaan luontoyhteyden ensisijaisuutta? Luontoyhteyden, joka on erottelukykyistä läsnäoloa erilaisissa, virtuaalisissa ja reaalisissa yhteyksissä? Itselleni yksi hyvä tapa läsnäoloon älylaitteiden kanssa toimiessa on jalkapohjissani tuntuvan konkreettisen maayhteyden aktiivinen huomioiminen. Koko kehossa läsnäoleminen, silloinkin kun some yrittää imaista ihmisyyden päähän. Jos sinulla on hyviä vinkkejä, voit vapaasti jakaa niitä kommenteissa – minua ja varmasti muitakin kiinnostaa!