Joskus tarvitaan aikaa

Puutarhakausi on alkanut esikasvatuksen merkeissä. Maaliskuun alussa, heti uudenkuun jälkeen kylvin ensimmäiset siemenet huolella kasteltuun taimimultaan ja asetin pienet kylvöruukut ikkunan viereen korotetulle pöydälle. Purjot nousivat mullasta muutaman päivän kuluessa ja iloiten olen seurannut niiden hentoista ja innokasta kasvua jo viikkojen ajan. Purjojen viereisissä ruukuissa vaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Tomaatinsiemenet, jotka yleensä itävät myös muutaman päivän sisällä, pysyttelivät mullan alla.

Ensimmäisen kahden viikon ajan kävin heti aamulla katsomassa, josko taimet olisivat tulleet esiin. Siristelin silmiä ja arvuuttelin, oliko pieni vaaleahko piste taimenalku vai pieni kivi mullan pinnalla. Kastelin ruukkuja iltaisin ja aamuisin kevyesti, pidin multaa kosteana, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Kolmannella viikolla aloin jo menettää toivoni ja miettiä olivatko siemenet kenties vanhoja vai mistä oli kyse, suunnittelin uusien siementen hankkimista, kyselin puutarhuriystävien näkemystä asiasta ja mietin pitäisikö sittenkin vain ostaa keväällä valmiita taimia. Jostain syystä jatkoin kuitenkin kastelua vaikka aloin jo olla varma, että se oli turhaa. Neljän viikon jälkeen, kuivahtamaan päin olevaa multaa ruukkujen pinnalla katsoessani päätin, että luovutan. Illalla en enää kastellut ruukkuja. Ajattelin, että istutan niihin myöhemmin jotain muuta, eivät mene hukkaan.

Seuraavana aamuna kahvit keiteltyäni silmäkulmani osui taimiruukkuihin kuin vahingossa. Ja mitä näinkään – taimi! Tomaatintaimi! Yön aikana ihme oli tapahtunut, ja kuivan pintamullan läpi oli työntynyt ensimmäinen sirkkalehtipari. Ilollani ei ollut rajaa, syöksyin kastelemaan ruukut uudelleen ja huomasin toisenkin aluillaan olevan taimen. Siinä ne olivat, ja miten määrätietoisina, nuoruuden itseriittoista voimaa täynnä! Nyt niitä on lähes joka ruukussa, useampi eri kasvuvaiheessa oleva pienokainen.

Pitkä tarina taimien esikasvatuksesta, mutta kuten kaikki luonnon erilaiset ilmiöt, sekin antaa viisasta näkökulmaa ihmisenä elämiseen. Toisinaan kylvämämme siemenet syöksyvät elämään helposti ja nopeasti, toisinaan taas tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä, hellää hoivaa. Siemeniä ei voi pakottaa esiin. Siemenet kylväessään ei voi tietää itävätkö ne, vaikka niitä kuinka hoivaisi. Itseni antaman hoivan lisäksi kasvuun vaikuttaa moni muu asia, johon en voi vaikuttaa. Voin tehdä oman osuuteni, luottaa. Luovutanko, jos en heti näe tuloksia? Turhaudunko, jos kasvu ei seuraa oppikirjakaavaa, samalla nopeudella kuin muilla, samalla tavalla kuin viimeksi? Vai huolehdinko olosuhteista, annan aikaa? Osaanko antaa kasvun vain tapahtua kun on sen aika? Tulee mieleeni Tyson Yunkaportan viisaat sanat kasvu- tai muutosstrategioiden turhuudesta kompleksisessa systeemissä: ”voimme ainoastaan vaalia olosuhteita ilmestymiselle”.

Kylväkäämme siemeniä, hoivatkaamme olosuhteita hellästi ja kärsivällisesti, luottakaamme pakottoman kasvun ihmeeseen.