Avainsana: luontoyhteys

Earth Day ja eräs pyhä kolminaisuus

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Earth Day -päivää vietettiin jälleen viime lauantaina 22.4. Itse muistin juhlapäivän osuvan tälle maanantaille, joten ilahduin kun huomasin viettäneeni päivää Maan kanssa kuin vahingossa juuri niillä kolmella tavalla, joita haluan suhteessani maahan edistää. Tässä Maa-suhteeni pyhä kolminaisuus, s’il vous plaît!

1. Huomaa Maan kauneus ja anna aistilliselle nauttimiselle aikaa ja tilaa

Lomaillessani Madeiralla kuukausi sitten löysin jotain arvokasta. Saarella, joka on täynnä upeita luontokohteita ja vaelluspolkuja, huomasin haluavani lähinnä viettää aikaa hotellimme parvekkeella. Hotelli koostui kasvitieteelliseen puutarhaan sijoitelluista matalista rakennuksista, ja kakkoskerroksen parvekkeelta avautuva näkymä oli äärettömän kaunis, vehreä, monipuolinen ja runsas. Lintujen taiturimainen konsertointi ja erilaisten kasvien huumaavat tuoksut, auringon suloinen lämpö, sadekuurojen nostama kosteus ja vuorilta puhaltava tuuli, kaikki tuo ravitsi minua niin kokonaisvaltaisesti, että en yksinkertaisesti kaivannut mitään muita seikkailuja. Tuntui ihanalta, lähes synnilliseltä vain pursuilla paikoillaan, vaikka oli lähdetty kauas Atlantille näkemään ja kokemaan patikointireittejä! Siinä istuessani ja parvekekaiteeseen nojatessani tunsin olevani aivan yhtä kaunis, rehevä, aistikas ja hedelmällinen kuin Maa ympärilläni, ja yhdessä kaiken aistimani kanssa jaoimme nautinnon toistemme kukoistuksesta. Kommunikoimme kauneuden kielellä, aisteillamme! Tuo kokemus vetäisi minut aivan uudelle luontonautiskelun tasolle ja ymmärsin itselleni uudella tapaa, miten jaettu ja yhteinen nautinto Maan kauneus ja runsaus on.

Lauantaina istuin siis kotijärven rannalla suuren kuusen alla. Täälläkin linnut lauloivat soidinlaulujaan, kuusi pudotteli jatkuvasti pieniä oksanpätkiä kuin tarpeettomia talvivaatteita, jää suli pehmeästi kohahdellen, orava juoksenteli sinne tänne, ja tunsin samankaltaisen jaetun aisti-ilon ja innostuksen kevään asteittaisen saapumisen äärellä kuin tuolla paratiisisaaren parvekkeella. Minä ja muut luonnonolennot yhdessä vastaanotimme ja elimme kevättä, iloitsimme sen tulosta! Äiti Maa ravitsee meitä kaikkia jatkuvasti toistemme kauneudella. Kauneuden vastaanottaminen on rakkauden teko!

2. Tee hyviä tekoja

Aistinautintojen äärellä, hedelmällisen runsauden tilassa voin oikein innostua siitä, miten hyvin huomiommekaan toisemme! Kulkiessani kevättä ihastellen, huomaan roskan siellä, toisen täällä, ja iloni kasvaa kun nappaan sen pois ojasta roskakoriin! Toisen tuolta! Voin nostaa pyörätietä ylittävän pienen perhosentoukan lehdenkärjellä suojaan ojanpientareelle, pois ohi huristelevien pyörien aallokosta. Maa mielessäni valitsin kaupassa tuotteita, joihin on käytetty vähemmän pakkausmateriaalia. Hyvät teot Maan puolesta ovat pieniä ja suuria, ja niiden tekeminen tuottaa suurta iloa. Ei tarvitse olla täydellinen, hyviä valintoja on joskus vaikeaa tunnistaa tai tehdä. On tärkeää muistaa, miten pienetkin teot rakkaudenosoituksena Maalle ovat merkityksellisiä ja kumuloituvia.

3. Tutustu Maahan joka on tässä

Kaupungistumisen myötä suuri osa meistä on menettänyt kokemuksen (ehkä myös käsityksen) kotimaasta. En nyt tarkoita Suomea, tai jotain abstraktia kokonaisuutta, nostalgista muistoa, vaan konkreettisesti sitä maata, jonka päällä nukut, syöt, elät, nyt. Maata, jonka päällä talosi lepää, elinpiirisi kannattelijaa ja ylläpitäjää. Havahdun jatkuvasti yhä vahvemmin siihen kutsuun, joka hiljaisesti laulaa minun ja kotimaani välillä. Joitakin vuosia sitten aloittamani puutarhanhoito on avannut minulle, kerrostaloasujalle, mahdollisuuden todella tutustua maahan jolla elän, löytää yhteyttä siihen. Puutarhassa työskentely on avannut laajemminkin orastavaa ymmärrystä siitä miten oleellista on rakentaa ja vaalia suhdettaan kotimaahan, tai ylipäätään yrittää ymmärtää mitä kotimaa voisi tarkoittaa. Lauantaina puutarhapalstan ohi kävellessäni huomasin, miten lumi pellolta oli sulanut ja palstanaapuri jo kovasti kuopsutteli – oi sitä onnea kun vedin saappaat jalkaan ja pääsin vihdoin taas koskettamaan multaa omalla tilkullani! Istuin pellonreunalla ja katselin, kuuntelin – mitä tänne kuuluu talven jälkeen? Mitä tarvitsee tehdä, jos jotain? Voiko vain istuttaa, ja koska? Alkuperäiskansojen äärettömän oleellinen viisaus yhteydestä maahan ja velvollisuudestamme puolustaa Maata herää aavistuksena eloon kokemuksessani kotimaasta, halussani löytää kotimaani uudelleen takapihani mullassa, sukuni mailla, elinpiirini pohjassa.

Näiden kolmen näkökulman ympärille ja välille suhteeni Maahan kiertyy tänä päivänä. Earth Day on hyvä tarkistuspiste Maa-suhteen vaalimisessa. Kuin uusi vuosi, jolloin usein summaamme menneen vuoden asioita ja visioimme uutta, Earth Day voi antaa inspiraatiota uudistaa ja uusintaa suhdettaan Maan kanssa – ehkä on nimenomaan aika aloittaa rakkaussuhde Maammon kanssa? Näin Earth Dayn jälkihehkuissa kysynkin sinulta: millainen on sinun suhteesi Maahan? Miten sinä vaalit suhdettasi Maahan, miten sinä juhlistat elämää Maan päällä, miten sinä toteutat vastavuoroisuutta suhteessanne? Mitä sinun kotimaallesi kuuluu?

Tervetuloa juhlistamaan, uudistamaan ja syventämään suhdettasi Maahan Luontoni-mandalakurssille Rientolan kansalaisopistoon 27.5.! Lisätiedot ja ilmoittautumiset täältä.

Pistemäinen kartta, elävä visio

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi
”In The Making”, sarjasta Rearrangement, 2023. Paula Mattila

Sulje hetkeksi silmäsi, pysähdy, ja kuvittele maailma, jossa sinä et ole yksin vastuussa elämästä. Kuvittele maailma, jossa sinä olet tärkeä osa kokonaisuutta, niin kuin jokainen muukin olento, maailma jossa jokaisen ominaislaatu on yhtä tarpeellinen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Maailma, jossa kivi, puu, orava, leijona, saniainen, ihminen, meille vielä tuntemattomat lajit ja olennot, kaikki elävät toisiaan varten. Mitä voisimme luoda yhdessä?

Ajatus nykyhetkestä pistemäisenä karttana kiehtoo minua. Samoin kuin nykyhetki, myös pistemäinen kartta on ajatuksena järjetön konsepti, paradoksi. Mikä on nykyhetki joka viittaa ajattomuuteen? Eihän kartta voi olla piste? Niin aika kuin paikkakin on aina sidottu ympäristöönsä: nykyhetken olemassaolo vaatii menneisyyttä ja tulevaisuutta, pistemäinen paikka vaatii ympäristöä, johon se on sidoksissa. Aika ja paikka ovat molemmat muodonmuutosta, joita ei voi erottaa toisistaan eikä jatkuvasta liikkeestä jota ne ovat, vaikka usein niin ajatuksissamme teemmekin. Nykyhetki ja pistemäinen kartta ovat oikeastaan eräänlaisia madonreikiä, tunneleita, yhteys olemattomuudesta olevaan, ei-mistään kaikkeuteen. Ne viittaavat kielemme parhaan kyvyn mukaan siihen olemiseen, joka yhdistää ajan ja paikan mysteeriin joka ei ole kielellisin käsittein kuvattavissa.

Varsinaista ajatuspuuroa! Mutta ei pelästytä, haluan vain sukeltaa itse asiaan tuon usein puheissa vilahtelevan nykyhetken ja sitä paikan kautta peilaavan pistemäisen kartan konseptin kautta. Lisätään joukkoon vielä kaksi muuta kiinnostavaa ja yhtä epämääräistä käsitettä: manifestointi (toimijuus) ja intuitio (kommunikaatio). Kaikki neljä käsitettä ovat oleellisia ajallemme ja sille kulttuurin muutokselle, jossa elämme, mutta mitä käytännön merkityksiä ne oikeastaan saavat yhdistettynä toisiinsa? Mitä tarkoittaa käytännössä se, että jokainen ajanhetki ja paikallinen muoto on samaan aikaan sekä erillinen ja yksilöllinen että yhtä ja samaa, rajaamatonta ja liikkuvaa olevaista, yhteys niiden välillä? Mitä se merkitsee toimijuutemme ja viestintämme suhteen kestävää elämäntapaa rakentaessa?

Joitakin vuosia sitten päätin tehdä kokeilun, avoimin mielin. Puutarhaansa yhteistyössä luonnon kanssa jo 1970-luvulta lähtien rakentaneen Machaelle Small Wrightin inspiroimana päätin kokeilla mitä tapahtuu, jos tietoisesti päätän tehdä yhteistyötä luonnon kanssa. Tuntui oudolta päättää sellaista, sillä en tiennyt mitä se oikeastaan käytännössä tarkoittaa, eihän minulla silloin ollut puutarhaakaan. Machaellella oli oma tapansa ja uskomusjärjestelmänsä yhteistyön ympärillä (joka toimii mainiosti hänen puutarhassaan!) ja inspiroiduin siitä monin paikoin, mutta osin se kuitenkin tuntui hieman vieraalta ja toimimattomalta minun kohdallani. Ajatus siitä, että luonto on aktiivinen, yhdessä toimiva kokonaisuus, oli kuitenkin innostava, järkeenkäypä ja länsimaisen, akateemisenkin tieteen mukainen (jostain syystä akateeminen tiede vain lukee ihmisen luonnosta erilliseksi toimijaksi ja tarkkailijaksi, ja sekin osa tiedettä joka näin ei tee, ei yleisesti osaa sijoittaa itseään käytännössä kokonaisuuden osan asemaan). Elämää kunnioittavalla, leikkisällä asenteella seisoin ulkona omenapuun alla ja sanoin ääneen sitä todella tarkoittaen, täynnä jännitystä ja innostusta tuntemattoman edessä: ”Luonto, haluan aloittaa tietoisen yhteistyön.”

Luonnon kanssa tietoisen yhteistyön tekeminen erilaisissa projekteissa ja ylipäätään elämässä on vaatinut monen uskomusesteen purkamista (niiden uusienkin, joita yhteistyömatkalla pyrkii kivettymään!) sekä harhaisen ylpeyden ja arvottomuuden tunteen vähittäistä rikkoutumista. Tietoinen yhteistyö luonnon kanssa vaatii jatkuvaa antautumista yhä suurempaan rohkeuteen luottaa itseeni, elämään ja tuntemattomaan. Se on samalla heittäytymistä leikkisyyden asenteeseen, joka nousee elämän, itseni ja muiden kunnioittamisesta, sekä elämän ja vastuun vakavasti ottamista. Seikkailu, jossa on uskallettava tehdä asioita toisin, ja oltava myötätuntoinen itseään kohtaan silloin kun ei uskalla. Elämänilon ja kuulumisen tunne, jota yhteistyö synnyttää, herättää todistamaan liikkuvaa ihmettä siihen tietoisesti osaa ottaen, jatkuvasti oppien.

Miten helpottavaa onkaan ymmärtää, että ihminen (ihmiskunta) ei ole tässä maailmantilanteessa yksin, eikä ihmisen (ihmiskunnan) tarvitse yksin tietää, miten liikkua eteenpäin kohti tasapainoisempaa tulevaisuutta! Se tosiasia, että ihminen on samaan aikaan sekä muista luontokappaleista erillinen olio, että yhden ja saman kokonaisuuden osa, luo sekä turvan että vastuullisuuden tunnetta. Erillisen, itseriittoisen ja itsekeskeisen ihmisyyden aika on siirtymässä menneisyyteen, eikä vain ihmiskunnan sisällä, vaan koko elämän kokonaisuudessa. Me olemme elävien muotojen yhteinen muoto, jossa yksilöllisyys palvelee kokonaisuutta ja toisinpäin. Niin laaja kokonaisuus, ettei sitä tai sen kokonaisliikettä voi yksin ihmisnäkökulmasta hahmottaa. Olemme kokonaisuus, joka jo nyt liikkuu yhdessä, viestii keskenään, luo itse itseään. Sen osana olemme yleisesti ottaen nyt vain hieman… hmm, epäsynkroniassa, noin kauniisti sanottuna?

Yksin oman muotomme intressit toimintamme lähtökohdaksi asettaen vahingoitamme itseämme, jaettua olemusta. Pelkät puheet muun luonnon (tai muiden ihmisten!) huomioimisesta eivät riitä – oletko joskus tehnyt yhteistyötä ryhmässä, jossa joku öykkäröi? Sanoo arvostavansa, kuuntelevansa, mutta oikeastaan holhoaa muiden näkemykset ja tiedon sivuuttaen? On helppo puhua luonnon huomioimisesta, helpohkoa luonnon osana toimimisesta, ja siksi kai lähinnä siihen keskitymmekin. Vaatii ihmiseltä nöyryyttä astua lapsenkenkiin, aloittelijan housuihin ja myöntää, että on tullut hieman sooloiltua ja nyt pitäisi opetella uudenlaiseen toimintamalliin, uusiin kommunikoinnin tapoihin. Hei luonto, voitko vähän jeesata ja opastaa? Että miten te muut olomuodot oikein keskenänne toimitte? Mihin meitä ihmisiä aidosti tarvitaan?

Oman toiminnan perustan muuttaminen ja kulttuuristen käytäntöjen purkaminen vaatii rohkeutta, huomiota, jatkuvaa harjoittelua ja myötätuntoa. Emme ole tottuneet siihen, että vastaanottaisimme apua muunlajisilta tai muulta elolliselta, että saamme olla hieman pihalla ja silti arvokkaasti vastuullisia toimijoita! Ihmisen toimijuus on niin pitkään perustunut erillisyyteen ja erityisasemaan luomakunnassa, että sitä harvoin edes huomataan toimintamme lähtökohtana, oletusarvona. Kaikki siitä poikkevat tavat tuntuvat helposti oudoilta, ei vakavastiotettavilta lähestymistavoilta niihin polttaviin kriiseihin joissa elämme. Itselleni kiinnostavan ja innostavan ajastamme tekee kuitenkin nimenomaan se, että olemme yhdessä opettelemassa uutta olemisen tapaa, jossa ymmärrämme käytännössä olevamme erottamaton osa kokonaisuutta, sisäistämme sen toimijuutemme perustaksi. Mahdollisuus yhdessä oppia ja luoda jotain todella uutta on ehkä vahvimmin palkitsevia ja motivoivia ihmiskokemuksia, suuri seikkailu, ja tilaisuuksia siihen tällä tasolla ei aikuisen elämässä tule vastaan kovin usein.

Viisautta on tietää, että isoissa, tuntemattomissa kokonaisuuksissa edetään parhaiten jatkuvia, pieniä askelia sinnikkäästi ottamalla, tilannetta ja sen muutoksia kuunnellen ja askelia olosuhteisiin sopeuttaen. Liikumme yhtenä kokonaisuutena, emmekä voi tietää miten oma askeleemme vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, mitä askelia muu kokonaisuus ottaa – viisautta on siis suunnitella omaa toimintaansa aina vain askel eteenpäin, seurata yhdessä elävää visiota, tanssia yhteistä tanssia.

Askel jaetun luovuuden toimijuuteen

Jos nyt tuntuu siltä, että hienoja ajatuksia mutta… miten? – et ole kysymyksen kanssa yksin, ja kysymys on loputon jatkumo! Kulttuurisessa murroksessamme haluan edistää uudenlaisen yhteistyökulttuurin syntymistä, mutta haaste yhteistyömallien jakamisessa on siinä, että niitä ei oikeastaan voi täysin monistaa tai opettaa – jokaisella meistä on oma tapamme viestiä ja toimia, omat vahvuutemme ja taitomme, tapamme olla, havainnoida, ymmärtää ja tehdä. Machaelle Small Wrightin tapa tehdä yhteistyötä ei ole minun tapani. Minun tapani tehdä yhteistyötä ei ole sinun tapasi. Silti voimme oppia toisiltamme, inspiroitua ja löytää uusien oivallusten äärelle, rohkaistua kokeilemaan ja leikittelemään avoimin mielin. Antaa toistemme vahvistaa erottelukykyämme ja kykyämme arvostaa erilaisia toimijuuden muotoja, kutoa yksilöllisyydestä yhteistä kangasta. Rakentaa yhdessä uutta, monimuotoista kulttuuria.

Oma tietoinen yhteistyöni luonnon kanssa on saanut erilaisia muotoja ja käytäntöjä, mutta yksi vahva työkalu yhteistyön kehittämiseen ja jatkuvaan toiminta-askeleiden linjaukseen on ollut prosessinomainen symbolinen taide. Ei pelkästään itseilmaisuna, vaan kokonaisuuden – sekä yksilöllisen kokonaisuuteni osat että minut ja muun luonnon yhdistävänä tekijänä, kuin käyttöliittymänä joka mahdollistaa informaation virtaamisen puolin ja toisin uuden, yhteisen liikkeen synnyttämiseksi. Olen viime vuosien kokemusteni pohjalta vähitellen kehittänyt mahdollisimman yksinkertaisen ja käytännönläheisen nelipylväisen mallin luovan yhteistyön tekemiselle, ja haluan vihdoin jakaa sen kanssasi! Ensimmäinen kaikille avoin, matalan kynnyksen mahdollisuus tutustua metodiin on Rientolan kansalaisopiston kesäohjelman Luontoni-mandalakurssi (27.5.). Lähestymme työpajassa metodin sisäistämistä ja harjoittelua mandalanrakennuksen kautta – vaikka mandalanrakentaminen ei olisi sinun juttusi, se osallistaa oppimismetodina koko kehosi mukaan uuden toimintatavan vahvistamiseen sen sijaan, että saisit vain älynystyröitä hierovaa informaatiota. Mandalanrakennus kehittää metodin omaksumista, mikä mahdollistaa sen juurruttamisen myös muuhun tekemiseen. Olet sydämellisesti tervetullut mukaan ottamaan maanläheisiä käytännön askelia kohti uudenlaista toimijuutta, oppimaan ja kokeilemaan yhdessä!

Lisätietoa ja ilmoittautumiset: https://www.pilvikanava.fi/rientola/course.php?l=fi&t=1170

Tervetuloa runouteen

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi
Sari Koskinen: Elämä kantaa (2022).

I am poetry,

poetry multiplying

ignited, inspired, interactive, intervowen

I am poetry

and what is poetry

if not an invitation?

I am

an invitation

Istun parvekkeella syysauringossa, katselen edessäni hiljaa huojuvaa valtavaa koivua. Sen oksat riippuvat runsaan keveinä ja tuuheina latvasta maanrajaan, ovat jo saaneet hieman keltaista vehreytensä joukkoon. Kun muutama vuosi sitten muutin nykyiseen asuntooni, se ei heti tuntunut kodilta. Minulla ei juuri ollut huonekaluja, nettiyhteys ei toiminut, tavarat nousivat laatikoista verkkaisesti, asunnossa kaikui. Usein vain makailin sängyllä ja katselin valtavan koivun liikettä ikkunani toisella puolen, sen lehdettömien oksien vuorovaikutusta ja tuulessa muuttuvia kuvioita. Vierauden, irrallisuuden keskellä koivu veti huomiotani puoleensa, tyhjyyden ympärilläni kuin korostaessa sen kutsua. Koivun liikkeessä ja läsnäolossa oli, ja on yhä, jotain äärettömän voimakasta ja lumoavaa.

Tämä koivu on minulle opettaja, ystävä, hoivaaja ja – ennen kaikkea – runotar. Pyhän jumalattaren avatar minun takapihallani, kodissani, naapurustossani, maailmassani. Koivu elää ja ilmaisee jatkuvasti pyhiä totuuksia yksinkertaisesti olemassaolollaan, on kuin kirkkaassa päivänvalossa seisova salaisuus, avoin ovi elämään jossa mahla virtaa. Kutsu, joka ei huutele luokseen vaan tietää minun huomaavan. Koivu johdattaa minut läsnäoloon, joka liikkuu kokonaisuutena kaoottisen harmonisesti. Koivu on niin valtava, että kovassakaan tuulessa se ei koskaan näytä siltä, että olisi riepoteltavana. Sen liikkeissä on pehmeää arvokkuutta, ryhdikästä herkkyyttä, kun se antautuu tuulen kosketukselle menettämättä vakauttaan, maata kohden riippuvat oksat kuin ohuet langat toistensa seurassa heiluen. Oli koivu lehdessä tai ei, se tuntuu nauttivan elämästä ja hedelmällisyydestä itsessään tavalla, joka vetää puoleensa vastustamattoman vähäeleisesti. Se on täysi, ylitsevuotavainen, itsensä ja maailma.

Koivun runous on liikettä, joka synnyttää avoimia kulkureittejä hahmottomaan hahmottamiseen, maailmaksi tulemiseen itsessäni säilyen, mitä pienimmässä ja suurimmassa määrin. Runotar kutsuu dynamiikkaan, joka syntyy halukkuudesta ottaa vastaan salaisuus joka ei koskaan paljasta itseään, halukkuudesta antaa itsensä sen majaksi. Runottaren laulu on raikas ja lämmin henkäys, joka puhaltaa avoimiksi ovet ja ikkunat niin, että elämä pääsee sisään ja ulos. Runottaren laulut kumpuavat syvältä maasta ja meristä, sävelissään voimakas, uudistava värähtely, kuin lihaksi tullut kirkkaus.

Niin tavallinen, niin ihmeellinen, elää minussa.

You have called me by the name

of my wider presence

and now this body is included

dwells within me, an expression of grace

a little fish in the ocean

precious,

a fish called wonder

Pieni, pyhä rituaali

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi
Luonnossa mandala elää. Tätä mandalaa minä ja luonto olemme rakentaneet usean päivän ajan luontopolkuni varrella.

Vihdoin kevät, sormet eivät hyydy ilman hanskoja! Minulle se tarkoittaa, että voin rakennella mandaloita ulkona metsäkävelyjeni ohella. Mandalanrakennus on rituaali, jonka aloitin intuitiivisesti, ikäänkuin luonnon kutsumana kahdeksan vuotta sitten. Silloin rakensin mandaloita olohuoneeni lattialle ulkona keräämistäni tai ruokakaapista löytyneistä luonnonmateriaaleista vailla suunnitelmaa, löytäen itseni vuoden mittaisesta luovasta prosessista joka tarjosi valtavasti iloa ja oivalluksia elämän luonteesta ja sen syklisyydestä (voit lukea projektista lisää sitä taltioineesta Simple, Beautiful, Imperfect -blogista). Sittemmin mandalanrakennus on ollut minulle kausittaista – olen rakentanut mandaloita yksin, yhdessä, luonnossa, sisällä, ohjannut sitä ja todistanut toisten mandalanrakennusta.

Yhtenä kevään ensimmäisistä lämpöisistä päivistä, metsässä pahantuulisena kuljeskellessani, ajatus tuli jälleen mieleen. Rakenna mandala. Rakenna mandala, vaikka se olisi vain kolme tikkua ristissä. Sekin on mandala. Tee se. Kun ärsyttää, kynnys avata luova energia ajatus- ja tunnemyllystä uuteen suuntaan tuntuu joskus suurelta, joten oli tärkeää, että ehdotin itselleni ihan vain muutaman tikun ristiin laittamista. Yksinkertaista. Ei tarvitse luopua ärsytyksestä sen tehdäkseen. Ottaa vain pari tikkua ja laittaa ne maahan. Sitten voi jatkaa matkaa ja myllytystä.

Katsoin paikan, jossa oli vielä hieman lunta, kuivien neulasten ruskeaksi täplittämää, ja nostin maasta oksanpätkän. Taitoin sen kolmeen osaan ja asetin oksat lumen päälle toisiaan vasten, yhdestä pisteestä eri suuntiin. Siinä. Valmis. Hmm. Hmm… Tai ehkä voisin laittaa vielä kävyt oksien väliin… Ja siitä se sitten lähti, leikki! Keskittynyt puuhastelu, jossa etsin ympäriltäni kokonaisuuteen sopivia aarteita, mallasin niille eri paikkoja, huomioin yksityiskohtia ympärilläni, innostuin! Onko se valmis? Ei! Vielä tuohon jotain… Nyt? Hmm… Nyt, tähän se voi jäädä! Hymyillen katsoin pientä, vähän vinksallaan olevaa mandalaa neulasten täplittämässä lumessa ja tunsin jaetun ilon ympäristöni kanssa. Me teimme tuon! Hetken hyrisin sitä katsellen ja jatkoin sitten matkaa, luovuuden ja sen kautta koetun yhteyden virkistämänä.

En varsinaisesti lähde ulos rakentelemaan mandaloita. Se vain tapahtuu – jossain kohtaa kulkiessani näen lahonnutta puuta, kuivia lehtiä, kauniin muotoisia kiviä, ja ne kutsuvat leikkimään kanssaan. Asetan ensimmäisen elementin, ja se alkaa kutsua muita rinnalleen. Kuljeskelen ympäriinsä katselemassa ja kuuntelemassa mikä tai kuka haluaa mukaan ja mihin kohtaan? Mandalanrakennus on minulle pyhä rituaali, josta on vakavamielisyys ja protokolla kaukana, elävä muistutus yhteydestä ja luovuudesta. Se on leikkiä, joka ei kuitenkaan ole tyhjänpäiväistä tai merkityksetöntä. Mandalanrakennus uudistaa ja vahvistaa, vaalii herkkää yhteyttä minun ja ympäristöni välillä, herättää minut huomaamaan, huomioimaan osallisuuteni luonnon kauneudessa. Aktiivinen luomistyö herkistää minut ympäröivälle luonnolle ja maalle hyvin eri tavalla kuin luonnossa kulkeminen, istuminen ja aistiminen, sillä se aktivoi loogisen mieleni, intuitioni sekä kehoni yhteiseen tekemiseen. Luontomandaloiden rakennus on väistämättä yhteistyötä luonnon kanssa, oli siitä tietoinen tai ei.

Rituaalisuus on ihmiselle tärkeä ankkuri, joka vahvistaa ja uudistaa pyhyyden, yhteyden ja kuulumisen kokemusta. Pienetkin rituaalit yhdistävät ja kannattelevat, luovat merkitystä ja turvaa. Luontomandaloiden rakentaminen on minulle sopivasti itseni ja kulloisenkin olemiseni näköiseksi muovautuva, yksinkertaisen voimakas tapa muistuttaa itseäni kauneuden ja pyhän leikin elähdyttävästä ja uudistavasta vaikutuksesta, juhlia luonnon monimuotoista kauneutta, rakkautta maahan, sekä osoittaa välittämistä niin itselleni kuin maallekin, meille. Mandalanrakentaminen johdattaa minut kuin huomaamatta vuorovaikutukselliseen läsnäoloon, jossa luonto ei ole vain materiaalia – olemme osallisia jaetussa luovassa prosessissa, yhteisessä luomisleikissä. Kun tuntuu, että mandala on valmis ja käännän sille selkäni jatkaakseni matkaa, yhteinen prosessi jatkuu, ja voin tuntea mandalan herkän voiman lähelläni, kehossani ja sydämessäni vielä pitkään. Pieni pyhä rituaali on tehnyt taikojaan.

*******

Ohjaan 11.6. Rientolassa kaikille avoimen Luontomandala-kurssin, jossa tutustumme mandalan symboliikkaan ja rakennamme yhdessä mandaloita luonnossa. Tule mukaan luovaan, pyhään leikkiin! Lisätiedot ja ilmoittautumiset tästä.

Joskus tarvitaan aikaa

julkaissut Paula Alina, kategoriassa Luonto & Yhteys, Luonto & Yhteys -blogi

Puutarhakausi on alkanut esikasvatuksen merkeissä. Maaliskuun alussa, heti uudenkuun jälkeen kylvin ensimmäiset siemenet huolella kasteltuun taimimultaan ja asetin pienet kylvöruukut ikkunan viereen korotetulle pöydälle. Purjot nousivat mullasta muutaman päivän kuluessa ja iloiten olen seurannut niiden hentoista ja innokasta kasvua jo viikkojen ajan. Purjojen viereisissä ruukuissa vaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Tomaatinsiemenet, jotka yleensä itävät myös muutaman päivän sisällä, pysyttelivät mullan alla.

Ensimmäisen kahden viikon ajan kävin heti aamulla katsomassa, josko taimet olisivat tulleet esiin. Siristelin silmiä ja arvuuttelin, oliko pieni vaaleahko piste taimenalku vai pieni kivi mullan pinnalla. Kastelin ruukkuja iltaisin ja aamuisin kevyesti, pidin multaa kosteana, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Kolmannella viikolla aloin jo menettää toivoni ja miettiä olivatko siemenet kenties vanhoja vai mistä oli kyse, suunnittelin uusien siementen hankkimista, kyselin puutarhuriystävien näkemystä asiasta ja mietin pitäisikö sittenkin vain ostaa keväällä valmiita taimia. Jostain syystä jatkoin kuitenkin kastelua vaikka aloin jo olla varma, että se oli turhaa. Neljän viikon jälkeen, kuivahtamaan päin olevaa multaa ruukkujen pinnalla katsoessani päätin, että luovutan. Illalla en enää kastellut ruukkuja. Ajattelin, että istutan niihin myöhemmin jotain muuta, eivät mene hukkaan.

Seuraavana aamuna kahvit keiteltyäni silmäkulmani osui taimiruukkuihin kuin vahingossa. Ja mitä näinkään – taimi! Tomaatintaimi! Yön aikana ihme oli tapahtunut, ja kuivan pintamullan läpi oli työntynyt ensimmäinen sirkkalehtipari. Ilollani ei ollut rajaa, syöksyin kastelemaan ruukut uudelleen ja huomasin toisenkin aluillaan olevan taimen. Siinä ne olivat, ja miten määrätietoisina, nuoruuden itseriittoista voimaa täynnä! Nyt niitä on lähes joka ruukussa, useampi eri kasvuvaiheessa oleva pienokainen.

Pitkä tarina taimien esikasvatuksesta, mutta kuten kaikki luonnon erilaiset ilmiöt, sekin antaa viisasta näkökulmaa ihmisenä elämiseen. Toisinaan kylvämämme siemenet syöksyvät elämään helposti ja nopeasti, toisinaan taas tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä, hellää hoivaa. Siemeniä ei voi pakottaa esiin. Siemenet kylväessään ei voi tietää itävätkö ne, vaikka niitä kuinka hoivaisi. Itseni antaman hoivan lisäksi kasvuun vaikuttaa moni muu asia, johon en voi vaikuttaa. Voin tehdä oman osuuteni, luottaa. Luovutanko, jos en heti näe tuloksia? Turhaudunko, jos kasvu ei seuraa oppikirjakaavaa, samalla nopeudella kuin muilla, samalla tavalla kuin viimeksi? Vai huolehdinko olosuhteista, annan aikaa? Osaanko antaa kasvun vain tapahtua kun on sen aika? Tulee mieleeni Tyson Yunkaportan viisaat sanat kasvu- tai muutosstrategioiden turhuudesta kompleksisessa systeemissä: ”voimme ainoastaan vaalia olosuhteita ilmestymiselle”.

Kylväkäämme siemeniä, hoivatkaamme olosuhteita hellästi ja kärsivällisesti, luottakaamme pakottoman kasvun ihmeeseen.