Pieni, pyhä rituaali

Luonnossa mandala elää. Tätä mandalaa minä ja luonto olemme rakentaneet usean päivän ajan luontopolkuni varrella.

Vihdoin kevät, sormet eivät hyydy ilman hanskoja! Minulle se tarkoittaa, että voin rakennella mandaloita ulkona metsäkävelyjeni ohella. Mandalanrakennus on rituaali, jonka aloitin intuitiivisesti, ikäänkuin luonnon kutsumana kahdeksan vuotta sitten. Silloin rakensin mandaloita olohuoneeni lattialle ulkona keräämistäni tai ruokakaapista löytyneistä luonnonmateriaaleista vailla suunnitelmaa, löytäen itseni vuoden mittaisesta luovasta prosessista joka tarjosi valtavasti iloa ja oivalluksia elämän luonteesta ja sen syklisyydestä (voit lukea projektista lisää sitä taltioineesta Simple, Beautiful, Imperfect -blogista). Sittemmin mandalanrakennus on ollut minulle kausittaista – olen rakentanut mandaloita yksin, yhdessä, luonnossa, sisällä, ohjannut sitä ja todistanut toisten mandalanrakennusta.

Yhtenä kevään ensimmäisistä lämpöisistä päivistä, metsässä pahantuulisena kuljeskellessani, ajatus tuli jälleen mieleen. Rakenna mandala. Rakenna mandala, vaikka se olisi vain kolme tikkua ristissä. Sekin on mandala. Tee se. Kun ärsyttää, kynnys avata luova energia ajatus- ja tunnemyllystä uuteen suuntaan tuntuu joskus suurelta, joten oli tärkeää, että ehdotin itselleni ihan vain muutaman tikun ristiin laittamista. Yksinkertaista. Ei tarvitse luopua ärsytyksestä sen tehdäkseen. Ottaa vain pari tikkua ja laittaa ne maahan. Sitten voi jatkaa matkaa ja myllytystä.

Katsoin paikan, jossa oli vielä hieman lunta, kuivien neulasten ruskeaksi täplittämää, ja nostin maasta oksanpätkän. Taitoin sen kolmeen osaan ja asetin oksat lumen päälle toisiaan vasten, yhdestä pisteestä eri suuntiin. Siinä. Valmis. Hmm. Hmm… Tai ehkä voisin laittaa vielä kävyt oksien väliin… Ja siitä se sitten lähti, leikki! Keskittynyt puuhastelu, jossa etsin ympäriltäni kokonaisuuteen sopivia aarteita, mallasin niille eri paikkoja, huomioin yksityiskohtia ympärilläni, innostuin! Onko se valmis? Ei! Vielä tuohon jotain… Nyt? Hmm… Nyt, tähän se voi jäädä! Hymyillen katsoin pientä, vähän vinksallaan olevaa mandalaa neulasten täplittämässä lumessa ja tunsin jaetun ilon ympäristöni kanssa. Me teimme tuon! Hetken hyrisin sitä katsellen ja jatkoin sitten matkaa, luovuuden ja sen kautta koetun yhteyden virkistämänä.

En varsinaisesti lähde ulos rakentelemaan mandaloita. Se vain tapahtuu – jossain kohtaa kulkiessani näen lahonnutta puuta, kuivia lehtiä, kauniin muotoisia kiviä, ja ne kutsuvat leikkimään kanssaan. Asetan ensimmäisen elementin, ja se alkaa kutsua muita rinnalleen. Kuljeskelen ympäriinsä katselemassa ja kuuntelemassa mikä tai kuka haluaa mukaan ja mihin kohtaan? Mandalanrakennus on minulle pyhä rituaali, josta on vakavamielisyys ja protokolla kaukana, elävä muistutus yhteydestä ja luovuudesta. Se on leikkiä, joka ei kuitenkaan ole tyhjänpäiväistä tai merkityksetöntä. Mandalanrakennus uudistaa ja vahvistaa, vaalii herkkää yhteyttä minun ja ympäristöni välillä, herättää minut huomaamaan, huomioimaan osallisuuteni luonnon kauneudessa. Aktiivinen luomistyö herkistää minut ympäröivälle luonnolle ja maalle hyvin eri tavalla kuin luonnossa kulkeminen, istuminen ja aistiminen, sillä se aktivoi loogisen mieleni, intuitioni sekä kehoni yhteiseen tekemiseen. Luontomandaloiden rakennus on väistämättä yhteistyötä luonnon kanssa, oli siitä tietoinen tai ei.

Rituaalisuus on ihmiselle tärkeä ankkuri, joka vahvistaa ja uudistaa pyhyyden, yhteyden ja kuulumisen kokemusta. Pienetkin rituaalit yhdistävät ja kannattelevat, luovat merkitystä ja turvaa. Luontomandaloiden rakentaminen on minulle sopivasti itseni ja kulloisenkin olemiseni näköiseksi muovautuva, yksinkertaisen voimakas tapa muistuttaa itseäni kauneuden ja pyhän leikin elähdyttävästä ja uudistavasta vaikutuksesta, juhlia luonnon monimuotoista kauneutta, rakkautta maahan, sekä osoittaa välittämistä niin itselleni kuin maallekin, meille. Mandalanrakentaminen johdattaa minut kuin huomaamatta vuorovaikutukselliseen läsnäoloon, jossa luonto ei ole vain materiaalia – olemme osallisia jaetussa luovassa prosessissa, yhteisessä luomisleikissä. Kun tuntuu, että mandala on valmis ja käännän sille selkäni jatkaakseni matkaa, yhteinen prosessi jatkuu, ja voin tuntea mandalan herkän voiman lähelläni, kehossani ja sydämessäni vielä pitkään. Pieni pyhä rituaali on tehnyt taikojaan.

*******

Ohjaan 11.6. Rientolassa kaikille avoimen Luontomandala-kurssin, jossa tutustumme mandalan symboliikkaan ja rakennamme yhdessä mandaloita luonnossa. Tule mukaan luovaan, pyhään leikkiin! Lisätiedot ja ilmoittautumiset tästä.

Joskus tarvitaan aikaa

Puutarhakausi on alkanut esikasvatuksen merkeissä. Maaliskuun alussa, heti uudenkuun jälkeen kylvin ensimmäiset siemenet huolella kasteltuun taimimultaan ja asetin pienet kylvöruukut ikkunan viereen korotetulle pöydälle. Purjot nousivat mullasta muutaman päivän kuluessa ja iloiten olen seurannut niiden hentoista ja innokasta kasvua jo viikkojen ajan. Purjojen viereisissä ruukuissa vaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Tomaatinsiemenet, jotka yleensä itävät myös muutaman päivän sisällä, pysyttelivät mullan alla.

Ensimmäisen kahden viikon ajan kävin heti aamulla katsomassa, josko taimet olisivat tulleet esiin. Siristelin silmiä ja arvuuttelin, oliko pieni vaaleahko piste taimenalku vai pieni kivi mullan pinnalla. Kastelin ruukkuja iltaisin ja aamuisin kevyesti, pidin multaa kosteana, mutta ei, mitään ei tapahtunut. Kolmannella viikolla aloin jo menettää toivoni ja miettiä olivatko siemenet kenties vanhoja vai mistä oli kyse, suunnittelin uusien siementen hankkimista, kyselin puutarhuriystävien näkemystä asiasta ja mietin pitäisikö sittenkin vain ostaa keväällä valmiita taimia. Jostain syystä jatkoin kuitenkin kastelua vaikka aloin jo olla varma, että se oli turhaa. Neljän viikon jälkeen, kuivahtamaan päin olevaa multaa ruukkujen pinnalla katsoessani päätin, että luovutan. Illalla en enää kastellut ruukkuja. Ajattelin, että istutan niihin myöhemmin jotain muuta, eivät mene hukkaan.

Seuraavana aamuna kahvit keiteltyäni silmäkulmani osui taimiruukkuihin kuin vahingossa. Ja mitä näinkään – taimi! Tomaatintaimi! Yön aikana ihme oli tapahtunut, ja kuivan pintamullan läpi oli työntynyt ensimmäinen sirkkalehtipari. Ilollani ei ollut rajaa, syöksyin kastelemaan ruukut uudelleen ja huomasin toisenkin aluillaan olevan taimen. Siinä ne olivat, ja miten määrätietoisina, nuoruuden itseriittoista voimaa täynnä! Nyt niitä on lähes joka ruukussa, useampi eri kasvuvaiheessa oleva pienokainen.

Pitkä tarina taimien esikasvatuksesta, mutta kuten kaikki luonnon erilaiset ilmiöt, sekin antaa viisasta näkökulmaa ihmisenä elämiseen. Toisinaan kylvämämme siemenet syöksyvät elämään helposti ja nopeasti, toisinaan taas tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä, hellää hoivaa. Siemeniä ei voi pakottaa esiin. Siemenet kylväessään ei voi tietää itävätkö ne, vaikka niitä kuinka hoivaisi. Itseni antaman hoivan lisäksi kasvuun vaikuttaa moni muu asia, johon en voi vaikuttaa. Voin tehdä oman osuuteni, luottaa. Luovutanko, jos en heti näe tuloksia? Turhaudunko, jos kasvu ei seuraa oppikirjakaavaa, samalla nopeudella kuin muilla, samalla tavalla kuin viimeksi? Vai huolehdinko olosuhteista, annan aikaa? Osaanko antaa kasvun vain tapahtua kun on sen aika? Tulee mieleeni Tyson Yunkaportan viisaat sanat kasvu- tai muutosstrategioiden turhuudesta kompleksisessa systeemissä: ”voimme ainoastaan vaalia olosuhteita ilmestymiselle”.

Kylväkäämme siemeniä, hoivatkaamme olosuhteita hellästi ja kärsivällisesti, luottakaamme pakottoman kasvun ihmeeseen.

Luontoyhteys – elämän kudelma

DSC_0142Luontoyhteys,

entäpä jos se on verbi?

Kuka on yhteydessä mihin,

voi kysyä,

tai sitten vain huomioida sen,

mitä tapahtuu juuri nyt?

Miten elämä liikkuu,

liikkuuko vai on liikkumatta?

Vai kenties molempia?

Luontoyhteys haastaa jatkuvaan avoimuuteen,

aktiiviseen huomioon –

voiko vastaanottaminen

olla antamista?

Mistä syntyy vuorovaikutus,

ja millainen?

Kuka tietää,

ken meistä tähän kudelmaan osallistuu

milläkin tavalla?

Tuo, tuo ja tuo,

ihminen, puu, perhonen?

Mato mullan alla?

Voi silti tuntea, miten kaikki yhdessä

tätä elämän kudelmaa jaamme!

Kukaan ei yksin, irrallaan,

kukaan ei itsenäinen, vailla suhteita…

Voinko luottaa

suhteiden vapaaseen liikkuvuuteen?

Entä jos…

hallitsemattomuus rakentaakin

tasapainoa

uudelleen joka hetki?

Pieniä havaintoja luontoyhteydestä

Ajatus nettisivulle

Kaikki me olemme osa luontoa, yhteydessä luontoon joka hetki. Kiireisen, ajattelua korostavan elämäntyylin sekä erilaisten suorituspaineiden keskellä unohdamme kuitenkin usein jaetun yhteyden kaiken eläväisen kanssa. Kuinka usein pysähdyt vain aistimaan sitä mitä olet, siinä missä olet? Ilman tarvetta määritellä sitä ajatuksin?

Vahva ja läsnäoleva yhteys luontoon rauhoittaa kehoa ja selkiyttää sekä mieltä että tunteita. Kun opettelemme todella kuuntelemaan ympäröivän luonnon ja oman kehon aistimuksia ja tuntemuksia, tulemme vähitellen yhä tutummaksi itsemme kanssa. Alamme löytää luonnollisemman, mutkattomamman ja luovemman tavan toimia maailmassa, vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Etenkin metsäympäristö tukee näitä askeleita kohti läheisempää suhdetta itsen ja ympäristön kanssa – metsä ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme, osana itseään, eikä koskaan vaadi, tuomitse, arvioi tai ylireagoi. Metsässä kuulumme.

Tänä aikana yhä useampi ihminen kärsii ulkopuolisuuden, irrallisuuden ja merkityksettömyyden tunteista ja ilmastonmuutos uhkaa koko maapallon lajistoa. Yhteyden kokeminen, vastavuoroinen ja rakastava huomio kaiken elämän kesken voi olla hyvin vahva, lohduttava ja hoitava muutosvoima. Luonto voi opettaa meille hyvin paljon siitä, miten muodostaa elämän monimuotoisuutta tukevia, kestäviä mutta joustavia rakenteita, miten löytää lähemmäs toisiamme ja toimia yhdessä, erilaisuutta ja yksilöllisyyttä yhteisöissä kunnioittaen ja hyödyntäen.

Mutta mitä luontoyhteys sitten konkreettisesti tarkoittaa? Vastausta siihen voi jokainen hakea itse, kokemuksellisesti. Sillä jokainen meistä kokee elämän sisällään ja ympärillään omalla tavallaan. Onneksi luontoyhteyden vahvistaminen ja syventäminen, toisin kuin sen määrittely, on yksinkertaista – se vaatii meiltä vain aikaa, tilaa ja aktiivista huomiota. Haastankin kaikki tutkimaan  tätä kysymystä omalla kohdallaan! Ottamalla tietoisia askeleita kohti syvempää luontoyhteyttä annamme lahjan niin itsellemme kuin kaikelle luonnolle.