Tervetuloa runouteen

Sari Koskinen: Elämä kantaa (2022).

I am poetry,

poetry multiplying

ignited, inspired, interactive, intervowen

I am poetry

and what is poetry

if not an invitation?

I am

an invitation


Istun parvekkeella syysauringossa, katselen edessäni hiljaa huojuvaa valtavaa koivua. Sen oksat riippuvat runsaan keveinä ja tuuheina latvasta maanrajaan, ovat jo saaneet hieman keltaista vehreytensä joukkoon. Kun muutama vuosi sitten muutin nykyiseen asuntooni, se ei heti tuntunut kodilta. Minulla ei juuri ollut huonekaluja, nettiyhteys ei toiminut, tavarat nousivat laatikoista verkkaisesti, asunnossa kaikui. Usein vain makailin sängyllä ja katselin valtavan koivun liikettä ikkunani toisella puolen, sen lehdettömien oksien vuorovaikutusta ja tuulessa muuttuvia kuvioita. Vierauden, irrallisuuden keskellä koivu veti huomiotani puoleensa, tyhjyyden ympärilläni kuin korostaessa sen kutsua. Koivun liikkeessä ja läsnäolossa oli, ja on yhä, jotain äärettömän voimakasta ja lumoavaa.

Tämä koivu on minulle opettaja, ystävä, hoivaaja ja – ennen kaikkea – runotar. Pyhän jumalattaren avatar minun takapihallani, kodissani, naapurustossani, maailmassani. Koivu elää ja ilmaisee jatkuvasti pyhiä totuuksia yksinkertaisesti olemassaolollaan, on kuin kirkkaassa päivänvalossa seisova salaisuus, avoin ovi elämään jossa mahla virtaa. Kutsu, joka ei huutele luokseen vaan tietää minun huomaavan. Koivu johdattaa minut läsnäoloon, joka liikkuu kokonaisuutena kaoottisen harmonisesti. Koivu on niin valtava, että kovassakaan tuulessa se ei koskaan näytä siltä, että olisi riepoteltavana. Sen liikkeissä on pehmeää arvokkuutta, ryhdikästä herkkyyttä, kun se antautuu tuulen kosketukselle menettämättä vakauttaan, maata kohden riippuvat oksat kuin ohuet langat toistensa seurassa heiluen. Oli koivu lehdessä tai ei, se tuntuu nauttivan elämästä ja hedelmällisyydestä itsessään tavalla, joka vetää puoleensa vastustamattoman vähäeleisesti. Se on täysi, ylitsevuotavainen, itsensä ja maailma.

Koivun runous on liikettä, joka synnyttää avoimia kulkureittejä hahmottomaan hahmottamiseen, maailmaksi tulemiseen itsessäni säilyen, mitä pienimmässä ja suurimmassa määrin. Runotar kutsuu dynamiikkaan, joka syntyy halukkuudesta ottaa vastaan salaisuus joka ei koskaan paljasta itseään, halukkuudesta antaa itsensä sen majaksi. Runottaren laulu on raikas ja lämmin henkäys, joka puhaltaa avoimiksi ovet ja ikkunat niin, että elämä pääsee sisään ja ulos. Runottaren laulut kumpuavat syvältä maasta ja meristä, sävelissään voimakas, uudistava värähtely, kuin lihaksi tullut kirkkaus.

Niin tavallinen, niin ihmeellinen, elää minussa.


You have called me by the name

of my wider presence

and now this body is included

dwells within me, an expression of grace

a little fish in the ocean

precious,

a fish called wonder

Luontoyhteys – elämän kudelma

DSC_0142Luontoyhteys,

entäpä jos se on verbi?

Kuka on yhteydessä mihin,

voi kysyä,

tai sitten vain huomioida sen,

mitä tapahtuu juuri nyt?

Miten elämä liikkuu,

liikkuuko vai on liikkumatta?

Vai kenties molempia?

Luontoyhteys haastaa jatkuvaan avoimuuteen,

aktiiviseen huomioon –

voiko vastaanottaminen

olla antamista?

Mistä syntyy vuorovaikutus,

ja millainen?

Kuka tietää,

ken meistä tähän kudelmaan osallistuu

milläkin tavalla?

Tuo, tuo ja tuo,

ihminen, puu, perhonen?

Mato mullan alla?

Voi silti tuntea, miten kaikki yhdessä

tätä elämän kudelmaa jaamme!

Kukaan ei yksin, irrallaan,

kukaan ei itsenäinen, vailla suhteita…

Voinko luottaa

suhteiden vapaaseen liikkuvuuteen?

Entä jos…

hallitsemattomuus rakentaakin

tasapainoa

uudelleen joka hetki?

Pieniä havaintoja luontoyhteydestä

Ajatus nettisivulle

Kaikki me olemme osa luontoa, yhteydessä luontoon joka hetki. Kiireisen, ajattelua korostavan elämäntyylin sekä erilaisten suorituspaineiden keskellä unohdamme kuitenkin usein jaetun yhteyden kaiken eläväisen kanssa. Kuinka usein pysähdyt vain aistimaan sitä mitä olet, siinä missä olet? Ilman tarvetta määritellä sitä ajatuksin?

Vahva ja läsnäoleva yhteys luontoon rauhoittaa kehoa ja selkiyttää sekä mieltä että tunteita. Kun opettelemme todella kuuntelemaan ympäröivän luonnon ja oman kehon aistimuksia ja tuntemuksia, tulemme vähitellen yhä tutummaksi itsemme kanssa. Alamme löytää luonnollisemman, mutkattomamman ja luovemman tavan toimia maailmassa, vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Etenkin metsäympäristö tukee näitä askeleita kohti läheisempää suhdetta itsen ja ympäristön kanssa – metsä ottaa meidät vastaan sellaisina kuin olemme, osana itseään, eikä koskaan vaadi, tuomitse, arvioi tai ylireagoi. Metsässä kuulumme.

Tänä aikana yhä useampi ihminen kärsii ulkopuolisuuden, irrallisuuden ja merkityksettömyyden tunteista ja ilmastonmuutos uhkaa koko maapallon lajistoa. Yhteyden kokeminen, vastavuoroinen ja rakastava huomio kaiken elämän kesken voi olla hyvin vahva, lohduttava ja hoitava muutosvoima. Luonto voi opettaa meille hyvin paljon siitä, miten muodostaa elämän monimuotoisuutta tukevia, kestäviä mutta joustavia rakenteita, miten löytää lähemmäs toisiamme ja toimia yhdessä, erilaisuutta ja yksilöllisyyttä yhteisöissä kunnioittaen ja hyödyntäen.

Mutta mitä luontoyhteys sitten konkreettisesti tarkoittaa? Vastausta siihen voi jokainen hakea itse, kokemuksellisesti. Sillä jokainen meistä kokee elämän sisällään ja ympärillään omalla tavallaan. Onneksi luontoyhteyden vahvistaminen ja syventäminen, toisin kuin sen määrittely, on yksinkertaista – se vaatii meiltä vain aikaa, tilaa ja aktiivista huomiota. Haastankin kaikki tutkimaan  tätä kysymystä omalla kohdallaan! Ottamalla tietoisia askeleita kohti syvempää luontoyhteyttä annamme lahjan niin itsellemme kuin kaikelle luonnolle.