Kategoria: Luonto & Yhteys -blogi

Saimme Morning Altars -opettajakoulutuksessa tehtäväksemme rakentaa alttarin suhteelle, jonka haluamme elämässämme uudistaa. Yritin muutaman päivän miettiä jotain muuta suhdetta kuin se, joka tehtävänannon luettuani tuli ensimmäisenä mieleen, mutta kyseisen suhteen noustua esiin useassa merkityksellisessä kohtaamisessa seuraavien viikkojen aikana, kuulin miten Äiti Maa kutsui minua suhteemme äärelle.

Maan kutsuminen äidiksi on ollut minulle jokseenkin vierasta. Joskus tilanteissa, joissa se on yleinen tapa, olen puhunut Äiti Maasta, mutta jotenkin se on tuntunut oudolta. Ei ole sopinut suuhun, aiheuttanut sisäistä epämukavuutta. Rakastan Maata ja onhan Maa elävä, mutta Äiti…? Eikö Maa-planeetan typistäminen äidin rooliin ole jotenkin haitallista sukupuolittamista? Sitä iänikuista, sentimentaalista luonnon feminiinistämistä? Haitallista kulttuurille, joka haluaa kasvaa tasa-arvoiseen, ahtaasta roolittamisesta vapaaseen aikuisuuteen? Elämä kuitenkin selvästi kutsui minua Äiti Maan äärelle, joten päätin uskaltaa antaa sille mahdollisuuden, kohdata sentimentaalisuuden pelkoni.

Taivaalle kerääntyi mustia pilviä ja tuuli yltyi, kun astuin pihaan tuona rituaalisen uudistamisen päivänä. Katselin hetken taivasta keräilykoriani pidellen, miettien kääntyisinkö sittenkin takaisin ja siirtäisin toiseen päivään. Säätiedotus oli luvannut rankkaa sadetta ja näytti siltä, että sade oli alkamassa. Huomasin ajattelevani miten Maa varmasti testaa minua, ”katsotaan nyt kuinka paljon tätä haluat, minkälaisiin uhrauksiin olet valmis, miten päättäväinen olet!”. Näin hyvin selkeästi, miten suhteeni Maahan oli vaikeuksien ja koettelemusten kyllästämä – miksi ihmeessä Äiti Maa järjestäisi minulle jonkinlaisen kestävyyskokeen sen sijaan, että vastaanottaisi ja tukisi minua aidossa halussani uudistaa suhteemme? Rituaali oli alkanut.

Kuljin kohti pientä lähimetsää, ja heti metsän reunaan saapuessa tunsin kutsun kääntyä pienelle polulle, jota en ollut aiemmin kulkenut. Se johdatti minut kiipeämään ylös pientä mäkeä, joka päättyi sammaleiselle kallionkielekkeelle. Tämä on se paikka, pehmeä ja kostea sammal tuntui sanovan, ja kun päättäväisyyteni yritti saada minut jatkamaan matkaa syvemmälle metsän pyhään siimekseen – olinhan kulkenut vasta muutaman minuutin ja näin puiden lomasta vielä metsää reunustavat sähkölinjat! – kehossani liikkui tuntemus kuin Äiti Maan ääni: ”Ei sinun tarvitse mennä kauas ollaksesi kanssani.”

Sammalpeitteen päällä makasi siellä täällä kuivia lehtiä, ja alkaessani siirtää niitä syrjään mandalan tieltä tunsin jälleen miten Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Älä siirrä syrjään sitä, mitä on tässä – ne ovat minä, ne kuuluvat tänne. Minä otan vastaan kaikki.” Jätin lehdet paikoilleen, ja nostin keräilykorin vierelleni. Ensin asettelin sammaleelle ikiaikaisia saniaisenlehtiä kuin pehmeäksi, hengittäväksi pesäksi, pyöreäksi ja eläväksi kuin Äiti Maa on. Pesän keskelle asettelin tuoksuvadelman alta keräämiäni pudonneita terälehtiä, hentoisen kauniita ja herkkiä, herättämään sen hienovaraisen eroottisuuden, joka elää Äiti Maan kauneudessa. Saniaispedin keskelle asetin kolmionmuotoisen kiven herättämään Äiti Maan vakauden, maadoittavan pysyvyyden. Kolmion jokaiseen kulmaan asetin kuivuneen pihlajanlehden kuin tulenlieskan, herättämään materian kiertokulun Äiti Maassa, sitten reunoille apilankukat, nuo lehmien herkkupalat, herättämään pyhän, läpikotaisen ruoansulatuksen, jossa lehmät ovat mestareita – hitauden, kärsivällisyyden, yksinkertaisen ja kompleksisen liiton. Kolmiokiven päälle asetin valkoisen pienen kvartsikiven, muistuttamaan Äiti Maan todellisesta luonteesta, joka on meille lopulta tuntematon. Pehmeän saniaispesän ympärille asettelin kiertäväksi kehäksi lahoavaa puuta, joka ohjasi rakentamaan toisen kehän myös kukkaisen keskuksen ympärille. ”Olen kaunis, ja kuolema vartioi kauneuttani, ylläpitää sitä, sillä vain liike on pysyvää”, Äiti Maa sanoi, ja käynnisti liikkeen molemmissa kehissä – ulkokehä virraten vastapäivään, sisäkehä myötäpäivään, herättäen Äiti Maan moniulotteisen kiertokulun, erivaiheiset syklit joissa ei ole ristiriitaa.

Jäljellä korin pohjalla oli enää pieni oksanpätkä, joka oli halunnut tulla mukaan. Se ei oikeastaan sopinut mihinkään, ja asetin sen poikittain mandalan päälle vain siksi kun en muutakaan keksinyt. Löytäessäni sen oli niin selvää, että se halusi olla mukana, joten en raaskinut jättää sitä pois mandalasta.

Valokuvasin mandalan ja asetuin hetkeksi makaamaan sen äärelle sammaleen päälle, katselin ja kuuntelin metsää, Äiti Maata. Suhdetta välillämme. Yhteyttä. Taivaalla oli yhä pilviä, mutta ei ollut satanut. Tuuli oli lempeä.

Kun nousin lähteäkseni ja keräilin tavaroitani, tunsin jälleen kuinka Äiti Maa puhui minulle kehossani. ”Miksi lähdet jo? Anna aikaa. Jos lähdet aina heti tehtävän suoritettuasi, et koskaan avaa seuraavaa kerrosta.” Tunnistin itseni hyvin – uudet oivallukset innostavat usein nopeaan liikkeeseen, joten nöyränä laskin repun selästä, riisuin kengät, sukat, ja istuin takaisin maahan mandalan äärelle. Katselin, ihmettelin ympäristöäni. Äiti Maata. Silmäni osuivat kuiviin lehtiin, jotka olivat olleet paikalla jo saapuessani. Ne koskettivat mandalan reunaa kuin olisivat osa sitä ja sain idean, joka laittoi luovan ilon liikkeelle – sehän voisi olla omena! Kunhan vain siirrän vähän tuota pientä oksanpätkää, asetan sen pystyasentoon kehän ylle… noin! Niin pieni oksanpätkä löysi oman paikkansa, toimien kuin avain aukaisten portin taianomaiseen ymmärrykseen, syvempään rituaaliin. Kepeä, leikkisä luovuus alkoi kutoa myyttisiä tarinoita kokemukseeni.

Kuin Lilith, karkoitettu tytär saavuin takaisin paratiisiin, palauttaen omenan Äiti Maalle, luovutin tiedon takaisin sen alkuperäiseen lähteeseen.

Kuin punahilkka, punaisessa takissani korini kanssa, löysin isoäidin luo ja tarjosin molempia ravitsevan lahjan.

Matkalla kotiin alkoi sataa, lämmin, raikas kesäsade.

---

Amerikan alkuperäiskansojen Medicine Wheel kuvaa ihmisen kokonaisuutta, neljää suuntaa – mieltä, kehoa, tunteita ja henkeä. Kehän keskustassa nämä kaikki kohtaavat tasapainoisesti, ja vain tästä tasapainoisesta keskuksesta käsin ihminen voi todella olla yhteydessä maailmaan, muodostaa oikeanlaisia suhteita. Samoin kuin mielemme ja henkemme tarvitsee Taivaan Isän kirkasta viisautta, rakastavaa opastusta, kehomme ja tunteemme tarvitsevat yhteyden ja kuulumisen kokemusta osana Maan suurta kehoa. Äiti Maa, elävä olento jonka osana elämme, toivottaa meistä jokaisen tervetulleeksi, yhtä rakkaana, sellaisina kuin olemme. Kaiken meissä. Hoitaa, ravitsee suuren kehonsa viisaudella. Äiti Maa kutsuu meistä jokaisen luokseen syntymässä ja kuolemassa, elämässä, kokemuksessa jota mieli ei voi hallita, elävän elämän muuttuvassa kauneudessa. Meistä jokainen iästä, taustasta, maailmankatsomuksesta riippumatta – Ihminen – tarvitsee ja kaipaa Äiti Maan suurta syliä, kokemusta siitä, että on todella tervetullut maan päälle, kuuluu tänne, on oikeassa paikassa. Mikäli haluamme rakentaa tulevaisuuden, jossa ihmisyytemme pääsee todella kukoistamaan, meidän on annettava Äiti Maan ottaa meidät syliin. Todella tultava Maan päälle, Maaksi. Voimme palauttaa omenan ja palata paratiisiin. Maailmaa ei hallita tiedolla, vain yhteydessä voimme elää.

Minkälainen rituaali uudistaisi sinun suhdettasi Äiti Maahan?

Aloitin juhannusviikonloppuna vuoden mittaisen Morning Altars -opettajakoulutuksen Day Schildkretin johdolla. Jännittävää! Morning Altar on yhteyttä ja elämän ihmeellisyyttä juhlistava ja vaaliva maanläheinen harjoitus, joka kutoo yhteen luonnon, taiteen ja rituaalisuuden. Schildkretin ajatukset rituaalisesta, luonnon ja ihmisen yhdistävästä luovuudesta ovat hyvin samoilla linjoilla oman mandalanrakennukseni kanssa, joten halusin lähteä yhdessä oppimaan ja jakamaan samalla omaa viisauttani muiden tekijöiden kanssa. Ensimmäisen viikonlopun jälkeen tunnelmat ovat innostuneet: osallistujia on ympäri maailman, kuin kutoen yhteyksien alttaria mantereiden välillä!

Esitehtäväksi olimme saaneet kukkakimpun hankkimisen. Kuljin tietysti kesäisiä tienpientareita huumaavien tuoksujen keskellä, ja auringon helliessä lämpöisenä ihoani keräilin kokoon erilaisia kaunokaisia. Ah, akileija! Ah, leinikki! Koiranputki! Muutama timotei! Siankärsämö, niin kauniisti vaaleanpunaiseen taittava! Ja vielä lemmikkikin! Ilo ja kesäpäivän aistinautinnot kietoutuivat kimppuun kukkien myötä, ja maljakossa pöydällä tuo ihmeellinen kokonaisuus istui rehevän ryhdikkäänä, kuin tietoisena pyhästä roolistaan viikonlopun leikeissä. Kuten Daykin usein painottaa – rituaali alkaa kauan ennen varsinaista luomistyötä.

Morning Altar -rituaalissa on kyse nimenomaan yhteydestä, joka syntyy uteliaasta, kunnioittavasta ja rakastavasta huomiosta. Elämän ihmeellisyyden aistillisesta tunnistamisesta. Saimme tehtäväksemme koristaa kukkakimppua käyttäen jotain, joka elämässämme jää usein vaille huomiota. Istuin hetken miettimässä mikä olisi esteettisesti hyvä valinta pienen taideteoksen keskiöön. Ehkä pieni sininen teepannuni? Jokin hienoista kivistäni? Silmäni pysähtyivät yllättäen lähemmäs kuin osasin odottaa: pöydällä vaatimattomasti seisova vesipulloni läikäytti jotain sydämessäni, ja innostus lähti virtaamaan. Tietenkin! Tuo luotettava, kestävä, käytännöllinen ja niin vaatimaton kanssakulkija!

Asetellessani kukkasia vesipulloni ympärille ilollani ei ollut rajoja. Kuin lapsi, joka on keksinyt jotain todella hienoa, hykertelin oivallukselleni huomioida vesipulloni. Ilman vesipulloa (ja sen kantamaa vettä) olisin hukassa! Se käytännössä mahdollistaa minulle pitkät metsäretket, erilaisiin tapahtumiin ja ryhmäliikuntaan osallistumisen, kesäkuumalla ulkona oleskelun, mattopesun, rantaloikuilun. Niin kauan olen ottanut pullon itsestäänselvyytenä, mukana kulkevana hyödykkeenä (mitä se tietysti myös on!). Nyt, kukkia sen ympärille asetellessa, pullon mukaan luomisleikkiin kutsuessani pysähdyin ensimmäistä kertaa todella katsomaan sitä, huomaamaan pullon. Näkemään sen kauniina! Ja miten kaunis se onkaan! Pehmeä muoto, jonka läpikuultavuus antaa kantamansa veden heijastaa auringonvaloa eteenpäin upean vihreissä sävyissä.

Kuulostaa ehkä oudolta. Siltä se oikeastaan tuntuikin, viettää juhannusta vesipullonsa kanssa sitä kukkasilla koristellen. Mutta se ilo! Elämä! Jos se on outoa, niin olkoon! Tämä pieni harjoitus muistutti minua jälleen kerran vahvasti siitä, miten elämänilo ja rakkaus kasvaa ja kukkii valmiudessa huomioida se ihme, joka elämä on, tässä ja nyt. Minussa, vesipullossani, pienessä kivessä, kukkakimpussa, kirvassa joka siinä kulkee, toisessa ihmisessä. Kun todella katson – en määrittele ja luokittele vaan kiinnostuneena haluan tutustua, rakastua – kaikki herää eloon. Kaikki herää eloon, ja herättää eloon. Kun katson kuin ihmettä näen ihmeen, olen ihme. Sitä on elämä, sitä on yhteys. Ikuista rakastumista.

Mihin sinä voisit tänään rakastua? Kenties johonkin vähemmälle huomiolle jääneeseen? Rakastu yhteen, rakastu toiseen – harjoitus tekee mestarin – ja katso miten maailmasi muuttuu.

---

Rientolassa vielä yksi kesäkurssi, Luova luontoretki, johon voit osallistua joko koko kurssille tai vain yksittäiselle retkelle. Syksyllä tulossa 6 viikon luontoyhteyskurssi, jossa etenemme prosessinomaisesti yhä vahvempaan yhteyteen elämän kanssa. Molemmilla kursseilla pääsemme myös rakentamaan mandaloita, elämää ja yhteyttä juhlistavia alttareita! Lisäinfoa ja ilmoittautumiset tästä klikkaamalla.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää”, muisteli palstanaapurini tänään monelle tuttua lainausta. Kesäkuun puoliväli, ja puutarhatouhut ovat jo nyt vieneet syviin vesiin.

Taimien istutus lähti käyntiin huonosti maaliskuussa. Tomaatit eivät itäneet moneen viikkoon, ja sitten yllätyksekseni nousivat mullasta vain jämähtääkseen pieniksi kitukasvuisiksi sirkkalehdiksi. Moni taimiruukku kuivui, alkoi kasvaa sieniä tai härmää (muistutus itselle: älä enää osta pahvisia taimiruukkuja), joitakin taimia yksinkertaisesti unohdin kasvattaa. Oikeastaan vaikeudet alkoivat jo tammikuussa, kun ajatus palstakaudesta tuntui pelottavan vastenmieliseltä. Ajattelin, että kyllä se siitä vielä mieli muuttuu kun kevät ehtii pidemmälle!

No ei muuttunut. Palstajako yksivuotisilla palstoilla venyi ensin pitkään peltoa peittäneen lumipeitteen vuoksi, sitten viivästyneen lannanlevityksen ja kyntöjärjestelyjen takia. Harmitti. Oli kesäkuun toinen viikko, kun pääsimme vihdoin palstalle hommiin, tonkimaan savista, kovaa maata, joka oli täynnä karhunpään kokoisia juolavehnän juurakkoja (jotka olivat mukavasti ehtineet alkukevään kasvaa ja levitä). Ei kiinnostanut yhtään. Ei yhtään. Joka kerta palstalle mennessä savu nousi korvista, sieltä palatessa joka paikkaa särki. Hetkinen, ei tämän näin pitäisi mennä? Puutarhanhoitohan on harrastus, jotain mitä haluan tehdä, josta nautin, jotain joka opettaa niin paljon, rauhoittaa, maadoittaa, palkitsee, yhdistää luonnon luovuuteen, on ihme! Oli vaikea tasapainoilla kahden todellisuuden välissä: sen mitä halusin ajatella puutarhanhoitoharrastuksestani ja sen, mitä oikeasti ajattelin siitä.

Tämä kevät on ollut raskas, fyysisesti ja henkisesti, enkä ole ainoa. Maailman tilanne ja luonnonmuutos on nostanut pintaan turvattomuutta, vihaisuutta, surua, ja johtanut monet meistä katsomaan sisimpään ja niihin konflikteihin, joita omassa elämässämme ylläpidämme, tietoisesti tai tiedostamatta. Onneksi vastuunotto omasta olemisesta on myös palkitsevaa ja vapauttavaa, mutta on totta, että se vie voimia, ja resurssit eivät ehkä riitä siihen mihin on tottunut. Kuten puutarhanhoitoon. Oli pakko nöyrtyä ja myöntää, että aiempien vuosien ylevät ja innostuneet kokemukset eivät toistuisi samanlaisina tänä vuonna – annoin itselleni luvan luovuttaa. Ei tarvitse mennä, ei tarvitse tehdä, ei tarvitse viljellä. Ei ole pakko.

Kun annoin luvan olla menemättä ja tekemättä, joinakin päivinä tuntui siltä, että ehkä sittenkin teen vähän. Menin ja tein vähän. Toisina päivinä en mennyt. Ajattelin, että en katso kalenteria – se mikä ei ehdi maahan, ei ehdi maahan. Tarvitsen lepoa, ja niin tärkeää kuin puutarhanhoito onkin, se ei palvele ketään eikä mitään jos uuvutan itseni ja patoan itseeni vihaa toimimalla aitojen tarpeideni vastaisesti kuuntelematta itseäni. Oli vaikeaa hyväksyä se, että ehkä palsta jää tänä vuonna retuperälle. Eihän se kuitenkaan niin iso ole, äkkiähän sen kävisi repäisemässä kuntoon. Tarpeideni kuuntelua ja kunnioittamista seurasi epämukavuuden tunne siitä, että voisin olla saamassa upeita kokemuksia sormet mullassa, kokemuksia joista nauttisin vielä pitkälle kesään lisäten kauneutta maailmaan.

Nyt kesäkuun kolmannella viikolla huomaan, miten puutarhanhoito on jälleen opettanut minua. Ei valitsemallani tavalla, ennalta-arvattavasti, vaan tarjoamalla kokemuksen siitä, miten oleellista on päästää irti edellisten kokemusten perusteella itseensä kasaamista odotuksista ja antaa tilaa sille epämukavuudelle, jota irtipäästäminen, ihanteiden saavuttamattomuus aiheuttaa. Antaa kauneudelle lupa olla sitä, mikä on kulloinkin totta – joskus kukkia ja auringonpaistetta, joskus väsynyt ihminen luovuttamassa. Tänään palstalle mennessä olin suunnitellut vain heitteleväni kukkien siemeniä viimeiselle palstaosuudelle, joka kattoi noin kolmasosan viljelyalasta, tekeväni niityn joka kasvaa mitä kasvaa, rikkaruohoja, kukkia tai molempia. Näin matkalla palstanaapurin, jolle kerroin suunnitelmani, ja väsymykseni esiin päästäessäni hän sanoi mielellään kääntävänsä palstani loppuun, olihan hänen palstansa jo hyvällä mallilla! Niinpä kuljimme yhdessä mailleni, hän talikkoa heiluttaen ja minä juuria maasta keräillen, jutellen, yhdessä tehden.

Kiitos. Niin minä ajattelin. Niin minä sanoin. Naapurille ja elämälle, puutarhalle. Kuinka moni meistä, väsyneenä, ärsyyntyneenä, kieltäytyy avusta kun sitä tarjotaan, haluaa uskotella olevansa sittenkin sen verran vedossa, että tekee hommat itse? Puskee väsymystä vielä pidemmälle? ”Minä voin kääntää palstasi loppuun!” Palstanaapurini tarjouksen kuullessani tajusin, että avun vastaanottaminen oli parasta mitä voin maailmalle, itselleni ja läheiselleni tehdä – se ei tee minusta toivotonta nössöä joka ei kykene hoitamaan omia asioitaan (tiedän – kuulostaa hölmöltä – mutta kuinka moni meistä itseasiassa ajattelee jotakuinkin niin kieltäytyessään avusta?), se tekee minusta ihmisen, joka myöntää olevansa väsynyt, ihmisen, joka tunnistaa omat rajansa, ihmisen joka arvostaa itseään ja toista.

Nyt minulla on puutarhapalsta, joka on yhdessä rakennettu. Multa täynnä taimia ja siemeniä, jotka ehkä kasvavat, ehkä eivät. Minulla on läheisempiä, avoimempia ja myötätuntoisempia suhteita palstanaapureihini. Olen yhä väsynyt, mutta en enää näe väsymykseni olevan ristiriidassa puutarhanhoidon kanssa. Olen ylpeä itsestäni. Olen kiitollinen puutarhalle, joka jälleen kerran auttoi minua näkemään, miten elämä kannattelee ja järjestyy kun antaa senhetkisen todellisuuden olla sitä mitä se on. Nuutuneetkin kasvit nousevat usein kohti aurinkoa saadessaan oikeanlaista hoivaa.

Voimia jokaiselle, joka on väsynyt, vihainen, ahdistunut, surullinen tai peloissaan. Voima elää rohkeudessa olla juuri sitä ja kaikkea muuta samanaikaisesti. Väsymykselle ja vaikeille tunteille tilan antaminen, omien tarpeidensa kuuntelu ja kunnioittaminen ajoissa antaa tilaa myös ilolle, nautinnolle ja aidolle yhteydelle, joka syntyy elämän ja ihmisyyden monipuolisuuden hyväksymisestä. Tärkeintä ei ole puutarhanhoito, vaan rakkaus puutarhaan. Silloin puutarhuri todella hoitaa puutarhaa, puutarha puutarhuria, huolimatta siitä mitä ja milloin kasvimaalla tapahtuu.

Olen vuoden sisään osallistunut kahdesti Julia Cameronin luomaan Artist’s Way -prosessiin, 12 viikon matkaan joka viikottain etenevin askelin johdattaa yhä vapaampaan itseilmaisuun. Ensimmäisellä kerralla lähdin mukaan hieman vastahakoisesti, oikeammin vasta huomatessani, että olin selittänyt kokonaisen tunnin porukkaa kokoavalle ystävälle miksi en usko sen olevan minua varten (varma merkki siitä, että se juurikin on minua varten). Kolmen kuukauden yhteisen matkan päätteeksi, kun joku ryhmästä vilautti mahdollisuutta tehdä prosessi uudelleen jonkin ajan päästä, ajattelin taas, että minä tuskin sitä enää tarvitsen. Toisin kävi. Kun toinen ystävä muutaman kuukauden päästä kokoili porukkaa kasaan, olin heti mukana. Oli selvää, että ei tätä muutosta yksin tehdä.

Mitä ikinä Artist’s Way minulle onkaan tehnyt, se sai minut todella ymmärtämään miten joukossa on voimaa. Muutosvoimaa. Ensimmäisellä kerralla meitä oli neljä, toisella kolme erilaista, eri elämäntilanteessa ja erilaisten luovien tukosten kanssa elävää yksilöä, kaikilla sama kaipuu ja tahto hypätä elämään yhä syvemmin ja vapaammin. Tuntea elämän vahva, luova virtaus itsessämme! Jännitystä, innostusta ja seikkailunhalua täynnä astuimme haavoittuvaisina toistemme vierelle ja sitouduimme yhdessä kulkemaan omaa ja yhteistä polkua kolmeksi kuukaudeksi.

Jaettuun rakenteeseen oman läsnäolonsa tuomalla jokainen meistä sai käyttöönsä paljon suuremman muutosvoiman kuin mihin olisi yksilöllisesti yltänyt. Kun oma prosessi jollain viikolla takkusi, toisen onnistumisten tuoma virtaus ravitsi ja kantoi, innosti ja ylläpiti uskoa muutokseen. Ja toisella viikolla toisinpäin. Yhteisen, jaetun rakenteen luoma tila teki meistä kanssakulkijoita jotka hyötyvät toistensa onnistumisista, mikä kilpailun ja vertailun sijaan innosti kannustamaan, tukemaan ja inspiroitumaan toisistamme.

Jokaisessa ihmisessä on valtavasti luovaa potentiaalia. Mitä kaikkea voisimmekaan saada aikaan yhä inklusiivisempaa joukkovoimaa rakentamalla! Ymmärsin Artist’s Way -prosessissa yhä kirkkaammin sen, miten oleellista rakenteen luominen on joukkovoiman muodostumiselle. Tarvitaan yhteinen, selkeä ja yksinkertainen, tilallinen ja ajallinen rakenne, jossa luovan läsnäolon virta voi muodostua ja kasvaa. Läpinäkyvä yksinkertaisuus on oleellista, jotta osallistujien on mahdollista säilyttää yksilöllisyytensä ja näin ollen aidosti tuoda oma, ainutlaatuinen panoksensa kokonaisuuteen. Kun meillä on rakenne, olemme luoneet tilan, jossa elämän luova älykkyys voi meitä kuljettaa ja ohjata valitsemamme tavoitteen tiellä.

Ihmisen erikoisosaamista on nimenomaan tahdonalainen kyky luoda rakenteita. Miten voisimme oppia luomaan sellaisia rakenteita, joissa jokaisen yksilöllinen luovuus pääsee ravitsemaan kokonaisuutta ja tulee sitä kautta itsekin ravituksi? Rakenteita, joissa yksilöllisyytemme palvelee elämän suurta kokonaisuutta, molempia juhlistaen? Rakenteita, jotka kilpailun, vertailun ja kontrollin sijaan kannustavat toistemme nostamiseen, yhteistyöhön ja yhä suurempaan vapauteen? Rakenteita, joissa on turvallista luottaa oman ainutlaatuisuutensa arvoon kokonaisuuden osana? Rakenteita, joissa on turvallista luottaa elämän valtavaan luovaan älykkyyteen ja kykyymme vastaanottaa sitä informaatiota yksilöllisin tavoin, toisiamme täydentäen?

Moni meistä vaalii yhteyttä luontoon omalla tavallaan, epämuodollisesti itsekseen tai ystävineen, mikä on hienoa ja tärkeää olemista. Moni itsenäisesti luontoyhteydestään nauttiva tuntuu ajattelevan, ettei ryhmämuotoinen luontoyhteysohjaus ole heitä varten – kyllähän minä sen jo osaan! Edellä avatuista syistä haluaisin kuitenkin innostaa kaikki mukaan yhteiseen rakenteeseen luontoyhteyden äärellä – tutkimusmatkalle tilaan, jossa jokainen osallistuja vahvistaa kaikkien mahdollisuutta syvetä yksilöllisissä oivalluksissaan ja kokemuksessaan, jakaa sitä ihmeellistä tilaa, avata ja muodostaa yhteyksiä! Tämä on kutsu uuden oppimisen äärelle, yhteisen voiman äärelle. Antamaan ja vastaanottamaan. Yhdessä olemme enemmän, ja jokainen hyötyy joukkovoimasta myös yksilöllisyydessään.

---

Tervetuloa osallistumaan kesäkursseilleni Rientolan kansalaisopistoon! Mitähän kaikkea koemmekaan yhdessä, mitä oivallamme, miten uudistumme… Lisätietoa ja ilmoittautumiset tästä. Syksyllä ohjaan Rientolassa 6 viikon prosessimuotoisen kurssin, se vasta mielenkiintoinen matka tuleekin olemaan!

Suosittelen myös Artist’s Way -prosessia kaikille, jotka kokevat oman itseilmaisunsa olevan edes hieman rajoittunutta, elämänilon ja -nautinnon edes hieman tukossa. Ja erityisesti suosittelen lähtemään prosessiin yhdessä ryhmän kanssa – kokoa ystäviä ja lähtekää seikkailuun! (Prosessia varten et tarvitse muuta kuin Cameronin Artist’s Way -kirjan, joita on saatavilla myös kirjastoissa, sekä halua, rohkeutta ja päättäväisyyttä sitoutua oman elämäsi avaamiseen uusille mahdollisuuksille.)

Osallistuin alkuviikosta Sitran Sivistys+ -hankkeen ja Helsingin yliopiston Kudelma-verkoston järjestämään Ihmiskuvan muutos osana kestävyyskriisin ratkaisua -työpajaan. Parin tunnin työpajassa kiinnitettiin pääosin huomio puhetapaamme, jossa ihminen ja luonto ehkä tahattomastikin erotetaan jatkuvasti toisistaan (ja näin ollen huomaamattakin uusinnetaan kulttuurissamme historiallisesti vahvana elävää oletusta sivistyksestä luonnon vastakohtana), sekä pohdittiin, miten voisimme rakentaa ihmiskuvaa joka huomioi ihmisen olevan osa luontoa, ei sen rinnakkaistoimija.

Luontoyhteysohjaajana sekä luonnosta ja ihmisestä paljon kirjoittaneena pohdin usein, mitä oikeastaan tarkoitan kun puhun luonnosta. Mikä on luonto? Usein puhun ihmisestä luonnon saumattomana osana, mutta myönnän myös tekeväni toistuvasti sen ”kategorisen virheen”, joka työpajassakin useasti mainittiin, eli rinnastan ihmisen ja luonnon toisiinsa. Puhun ihmisestä ja luonnosta kuin ne olisivat saman kategorisen tason toimijoita (kuten esimerkiksi mehu ja juoma, missä edellinen sisältyy jälkimmäiseen).Tiedostan, että tapani puhua luonnosta on ristiriitaisuudessaan hämmentävä, mutta niin on luontokin. Ja ehkä nimenomaan hämmennys on se, mitä loogikalla maailmaa järjestykseen laittava, hallintaan pyrkivä mielemme tarvitsee pystyäkseen ihmisyyden uudenlaiseen hahmottamiseen.

Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Se on paras määritelmä, johon omalla kohdallani olen tullut yrityksissäni kuvata, mitä luonto minulle tarkoittaa. Tiedostan ihmisen olevan luontoa, joka tapahtuu (passiivi tarkoituksellinen), enkä kuitenkaan näe ongelmaa siinä, että puhun ihmisen ja luonnon suhteesta, ihmisestä ja luonnosta erillisinä, aktiivisina toimijoina. Molemmat ovat minulle totta, tapoja katsoa todellisuutta ja sen luonnetta. Samoin kuin valo on luonteeltaan sekä partikkeita että aaltoja paradoksaalisen samanaikaisesti, niin on myös ihminen sekä erottamaton osa luontoa, että siitä eroteltavissa oleva toimija. Kun puhumme ihmiskuvasta on huomioitava, että olemme väkisinkin aina erottelun, filosofian maailmassa. Luonnon osana oleminen on sen sijaan suoran kokemisen aluetta, jossa kuvien on annettava liueta kokonaisuuteen.

Kirjoitin aikoinaan kandidaatin tutkielmani Ingebor Bachmanin loistavan moniulotteisesta Undine geht -teoksesta, sen hienosta tavasta tuoda esiin ihmisjärjen loputon halu kontrolloida, määritellä ja ”sivistää” luonto meissä sen sijaan, että vain antaisi sille kiinnostuneen huomionsa, tilaa, antaisi sen elää todeksi meissä, nauttisi siitä. Saman asian äärellä huomaan olevani edelleen. Ihmiskuvamme kehittyminen ja sen uudelleen määrittely on tärkeää, mutta se itsessään ei merkitse mitään, ellei muutos tapahdu yhteydessä tietoiseen kokemukseemme ihmisyydestä. Mikään, tarkimmin hiottukaan määritelmä itsestämme osana luontoa ei meitä pelasta, ellemme aidosti koe olevamme luonto. Niin tärkeää, oleellista ja monet näkökulmat huomioivaa pohdintaa kuin työpajassa teimmekin, en voinut välttyä kaipaamasta aktiivista, kokemuksellista ulottuvuutta uuteen ihmiskuvaan, sen sisällyttämistä kaiken keskustelun rinnalle. Se on se hyppy uuteen, joka on mielelle käsittämätön ja siksi kiusallisen vaikea, muutos jota mieluummin määritelmiin keskittymällä vältellään kuin toteutetaan. Se on se aidosti uusi ulottuvuus tapaamme olla ja tietää. Jotain, joka ei tottele logiikkaa, jota ei voi etukäteen arvioida, jota ei voi suunnitella. Siis… miten se oikein tehdään?

Ihminen on loogiseen, rakentavaan ajatteluun ja luovuuteen kykenevä, erillinen osa luontoa, sen me jo osaamme. Hyvä me! Mutta mitä on olla luonto? Olemme suuren muutoksen ja mahdollisuuden äärellä. Vaikka se ei meissä tietoisena todellisuutena vielä eläisikään, moni meistä aavistaa sen itsessämme, hienovaraisessa kokemisessa. Niin oleellista kuin ihmiskuvamme laajentaminen onkin, yhtä oleellista on kysyä mitä ihmiskuvan muutos tarkoittaa, nyt, henkilökohtaisesti, minussa? Voinko vastaamisen sijaan antaa kysymyksen kiireettä avata kokemuksessani tilaa luovuudelle, luonnolle näyttäytyä? Uskallammeko olla avoimia uudelle, uteliaita luonnolle, tulla ihmiseksi, joka on tietoisesti tyytyväinen paradoksi? Erottamaton ja erillinen? Määritelty ja hahmoton suhteisuus? Aktiivinen ja passiivinen? Uskaltaako järkevyytemme syntyä uudeksi, kahden liitoksi? Uskallammeko luottaa, että ihmisyyteen, luontouteen kokemuksellisesti syventymällä, siitä kiinnostumalla alkavat myös uudet askeleet näyttäytyä, ajattelu virkistyä? Ratkaisut syntyä? Uskallammeko edetä pistemäisenä karttana, läsnäolevassa vuorovaikutuksessa kanssaluontomme kanssa, kohti hetkestä informaationsa saavaa kokonaisuuden tasapainoista liikettä? Uskallammeko sanoa: jännää, olemme oppimassa jotain uutta, emmekä vielä tiedä miten toimia! Kokeillaan!

Yksilön evoluutiivisen jatkuvuuden mahdollistava tekijä on suhde ympäristöön. Junassa kotimatkalla tuli mieleeni, että miksemme ilmastonmuutoksen sijaan puhuisi luonnonmuutoksesta? Elämä on tila, jossa luonto tapahtuu. Ihminen, muu luonto, luonnonmuutos. Ihmisen yhteys luontoon on se saumaton kokemus, josta käsin harmoninen suhteisuus muuhun luontoon voi syntyä, yhteisessä evolutiivisessa liikkeessä. Elämä kutsuu meitä tietoisen paradoksin elämiseen, luovaan ihmeeseen jossa molempi parempi. Jossa ei ole yhtä, ei ole kahta.