Sulje hetkeksi silmäsi, pysähdy, ja kuvittele maailma, jossa sinä et ole yksin vastuussa elämästä. Kuvittele maailma, jossa sinä olet tärkeä osa kokonaisuutta, niin kuin jokainen muukin olento, maailma jossa jokaisen ominaislaatu on yhtä tarpeellinen yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Maailma, jossa kivi, puu, orava, leijona, saniainen, ihminen, meille vielä tuntemattomat lajit ja olennot, kaikki elävät toisiaan varten. Mitä voisimme luoda yhdessä?
Ajatus nykyhetkestä pistemäisenä karttana kiehtoo minua. Samoin kuin nykyhetki, myös pistemäinen kartta on ajatuksena järjetön konsepti, paradoksi. Mikä on nykyhetki joka viittaa ajattomuuteen? Eihän kartta voi olla piste? Niin aika kuin paikkakin on aina sidottu ympäristöönsä: nykyhetken olemassaolo vaatii menneisyyttä ja tulevaisuutta, pistemäinen paikka vaatii ympäristöä, johon se on sidoksissa. Aika ja paikka ovat molemmat muodonmuutosta, joita ei voi erottaa toisistaan eikä jatkuvasta liikkeestä jota ne ovat, vaikka usein niin ajatuksissamme teemmekin. Nykyhetki ja pistemäinen kartta ovat oikeastaan eräänlaisia madonreikiä, tunneleita, yhteys olemattomuudesta olevaan, ei-mistään kaikkeuteen. Ne viittaavat kielemme parhaan kyvyn mukaan siihen olemiseen, joka yhdistää ajan ja paikan mysteeriin joka ei ole kielellisin käsittein kuvattavissa.
Varsinaista ajatuspuuroa! Mutta ei pelästytä, haluan vain sukeltaa itse asiaan tuon usein puheissa vilahtelevan nykyhetken ja sitä paikan kautta peilaavan pistemäisen kartan konseptin kautta. Lisätään joukkoon vielä kaksi muuta kiinnostavaa ja yhtä epämääräistä käsitettä: manifestointi (toimijuus) ja intuitio (kommunikaatio). Kaikki neljä käsitettä ovat oleellisia ajallemme ja sille kulttuurin muutokselle, jossa elämme, mutta mitä käytännön merkityksiä ne oikeastaan saavat yhdistettynä toisiinsa? Mitä tarkoittaa käytännössä se, että jokainen ajanhetki ja paikallinen muoto on samaan aikaan sekä erillinen ja yksilöllinen että yhtä ja samaa, rajaamatonta ja liikkuvaa olevaista, yhteys niiden välillä? Mitä se merkitsee toimijuutemme ja viestintämme suhteen kestävää elämäntapaa rakentaessa?
Joitakin vuosia sitten päätin tehdä kokeilun, avoimin mielin. Puutarhaansa yhteistyössä luonnon kanssa jo 1970-luvulta lähtien rakentaneen Machaelle Small Wrightin inspiroimana päätin kokeilla mitä tapahtuu, jos tietoisesti päätän tehdä yhteistyötä luonnon kanssa. Tuntui oudolta päättää sellaista, sillä en tiennyt mitä se oikeastaan käytännössä tarkoittaa, eihän minulla silloin ollut puutarhaakaan. Machaellella oli oma tapansa ja uskomusjärjestelmänsä yhteistyön ympärillä (joka toimii mainiosti hänen puutarhassaan!) ja inspiroiduin siitä monin paikoin, mutta osin se kuitenkin tuntui hieman vieraalta ja toimimattomalta minun kohdallani. Ajatus siitä, että luonto on aktiivinen, yhdessä toimiva kokonaisuus, oli kuitenkin innostava, järkeenkäypä ja länsimaisen, akateemisenkin tieteen mukainen (jostain syystä akateeminen tiede vain lukee ihmisen luonnosta erilliseksi toimijaksi ja tarkkailijaksi, ja sekin osa tiedettä joka näin ei tee, ei yleisesti osaa sijoittaa itseään käytännössä kokonaisuuden osan asemaan). Elämää kunnioittavalla, leikkisällä asenteella seisoin ulkona omenapuun alla ja sanoin ääneen sitä todella tarkoittaen, täynnä jännitystä ja innostusta tuntemattoman edessä: ”Luonto, haluan aloittaa tietoisen yhteistyön.”
Luonnon kanssa tietoisen yhteistyön tekeminen erilaisissa projekteissa ja ylipäätään elämässä on vaatinut monen uskomusesteen purkamista (niiden uusienkin, joita yhteistyömatkalla pyrkii kivettymään!) sekä harhaisen ylpeyden ja arvottomuuden tunteen vähittäistä rikkoutumista. Tietoinen yhteistyö luonnon kanssa vaatii jatkuvaa antautumista yhä suurempaan rohkeuteen luottaa itseeni, elämään ja tuntemattomaan. Se on samalla heittäytymistä leikkisyyden asenteeseen, joka nousee elämän, itseni ja muiden kunnioittamisesta, sekä elämän ja vastuun vakavasti ottamista. Seikkailu, jossa on uskallettava tehdä asioita toisin, ja oltava myötätuntoinen itseään kohtaan silloin kun ei uskalla. Elämänilon ja kuulumisen tunne, jota yhteistyö synnyttää, herättää todistamaan liikkuvaa ihmettä siihen tietoisesti osaa ottaen, jatkuvasti oppien.
Miten helpottavaa onkaan ymmärtää, että ihminen (ihmiskunta) ei ole tässä maailmantilanteessa yksin, eikä ihmisen (ihmiskunnan) tarvitse yksin tietää, miten liikkua eteenpäin kohti tasapainoisempaa tulevaisuutta! Se tosiasia, että ihminen on samaan aikaan sekä muista luontokappaleista erillinen olio, että yhden ja saman kokonaisuuden osa, luo sekä turvan että vastuullisuuden tunnetta. Erillisen, itseriittoisen ja itsekeskeisen ihmisyyden aika on siirtymässä menneisyyteen, eikä vain ihmiskunnan sisällä, vaan koko elämän kokonaisuudessa. Me olemme elävien muotojen yhteinen muoto, jossa yksilöllisyys palvelee kokonaisuutta ja toisinpäin. Niin laaja kokonaisuus, ettei sitä tai sen kokonaisliikettä voi yksin ihmisnäkökulmasta hahmottaa. Olemme kokonaisuus, joka jo nyt liikkuu yhdessä, viestii keskenään, luo itse itseään. Sen osana olemme yleisesti ottaen nyt vain hieman… hmm, epäsynkroniassa, noin kauniisti sanottuna?
Yksin oman muotomme intressit toimintamme lähtökohdaksi asettaen vahingoitamme itseämme, jaettua olemusta. Pelkät puheet muun luonnon (tai muiden ihmisten!) huomioimisesta eivät riitä – oletko joskus tehnyt yhteistyötä ryhmässä, jossa joku öykkäröi? Sanoo arvostavansa, kuuntelevansa, mutta oikeastaan holhoaa muiden näkemykset ja tiedon sivuuttaen? On helppo puhua luonnon huomioimisesta, helpohkoa luonnon osana toimimisesta, ja siksi kai lähinnä siihen keskitymmekin. Vaatii ihmiseltä nöyryyttä astua lapsenkenkiin, aloittelijan housuihin ja myöntää, että on tullut hieman sooloiltua ja nyt pitäisi opetella uudenlaiseen toimintamalliin, uusiin kommunikoinnin tapoihin. Hei luonto, voitko vähän jeesata ja opastaa? Että miten te muut olomuodot oikein keskenänne toimitte? Mihin meitä ihmisiä aidosti tarvitaan?
Oman toiminnan perustan muuttaminen ja kulttuuristen käytäntöjen purkaminen vaatii rohkeutta, huomiota, jatkuvaa harjoittelua ja myötätuntoa. Emme ole tottuneet siihen, että vastaanottaisimme apua muunlajisilta tai muulta elolliselta, että saamme olla hieman pihalla ja silti arvokkaasti vastuullisia toimijoita! Ihmisen toimijuus on niin pitkään perustunut erillisyyteen ja erityisasemaan luomakunnassa, että sitä harvoin edes huomataan toimintamme lähtökohtana, oletusarvona. Kaikki siitä poikkevat tavat tuntuvat helposti oudoilta, ei vakavastiotettavilta lähestymistavoilta niihin polttaviin kriiseihin joissa elämme. Itselleni kiinnostavan ja innostavan ajastamme tekee kuitenkin nimenomaan se, että olemme yhdessä opettelemassa uutta olemisen tapaa, jossa ymmärrämme käytännössä olevamme erottamaton osa kokonaisuutta, sisäistämme sen toimijuutemme perustaksi. Mahdollisuus yhdessä oppia ja luoda jotain todella uutta on ehkä vahvimmin palkitsevia ja motivoivia ihmiskokemuksia, suuri seikkailu, ja tilaisuuksia siihen tällä tasolla ei aikuisen elämässä tule vastaan kovin usein.
Viisautta on tietää, että isoissa, tuntemattomissa kokonaisuuksissa edetään parhaiten jatkuvia, pieniä askelia sinnikkäästi ottamalla, tilannetta ja sen muutoksia kuunnellen ja askelia olosuhteisiin sopeuttaen. Liikumme yhtenä kokonaisuutena, emmekä voi tietää miten oma askeleemme vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, mitä askelia muu kokonaisuus ottaa – viisautta on siis suunnitella omaa toimintaansa aina vain askel eteenpäin, seurata yhdessä elävää visiota, tanssia yhteistä tanssia.
Askel jaetun luovuuden toimijuuteen
Jos nyt tuntuu siltä, että hienoja ajatuksia mutta… miten? – et ole kysymyksen kanssa yksin, ja kysymys on loputon jatkumo! Kulttuurisessa murroksessamme haluan edistää uudenlaisen yhteistyökulttuurin syntymistä, mutta haaste yhteistyömallien jakamisessa on siinä, että niitä ei oikeastaan voi täysin monistaa tai opettaa – jokaisella meistä on oma tapamme viestiä ja toimia, omat vahvuutemme ja taitomme, tapamme olla, havainnoida, ymmärtää ja tehdä. Machaelle Small Wrightin tapa tehdä yhteistyötä ei ole minun tapani. Minun tapani tehdä yhteistyötä ei ole sinun tapasi. Silti voimme oppia toisiltamme, inspiroitua ja löytää uusien oivallusten äärelle, rohkaistua kokeilemaan ja leikittelemään avoimin mielin. Antaa toistemme vahvistaa erottelukykyämme ja kykyämme arvostaa erilaisia toimijuuden muotoja, kutoa yksilöllisyydestä yhteistä kangasta. Rakentaa yhdessä uutta, monimuotoista kulttuuria.
Oma tietoinen yhteistyöni luonnon kanssa on saanut erilaisia muotoja ja käytäntöjä, mutta yksi vahva työkalu yhteistyön kehittämiseen ja jatkuvaan toiminta-askeleiden linjaukseen on ollut prosessinomainen symbolinen taide. Ei pelkästään itseilmaisuna, vaan kokonaisuuden – sekä yksilöllisen kokonaisuuteni osat että minut ja muun luonnon yhdistävänä tekijänä, kuin käyttöliittymänä joka mahdollistaa informaation virtaamisen puolin ja toisin uuden, yhteisen liikkeen synnyttämiseksi. Olen viime vuosien kokemusteni pohjalta vähitellen kehittänyt mahdollisimman yksinkertaisen ja käytännönläheisen nelipylväisen mallin luovan yhteistyön tekemiselle, ja haluan vihdoin jakaa sen kanssasi! Ensimmäinen kaikille avoin, matalan kynnyksen mahdollisuus tutustua metodiin on Rientolan kansalaisopiston kesäohjelman Luontoni-mandalakurssi (27.5.). Lähestymme työpajassa metodin sisäistämistä ja harjoittelua mandalanrakennuksen kautta – vaikka mandalanrakentaminen ei olisi sinun juttusi, se osallistaa oppimismetodina koko kehosi mukaan uuden toimintatavan vahvistamiseen sen sijaan, että saisit vain älynystyröitä hierovaa informaatiota. Mandalanrakennus kehittää metodin omaksumista, mikä mahdollistaa sen juurruttamisen myös muuhun tekemiseen. Olet sydämellisesti tervetullut mukaan ottamaan maanläheisiä käytännön askelia kohti uudenlaista toimijuutta, oppimaan ja kokeilemaan yhdessä!
Lisätietoa ja ilmoittautumiset: https://www.pilvikanava.fi/rientola/course.php?l=fi&t=1170
Luontoyxeys 